Olen viime kuukaudet pohtinut paljon sitä, millä haluaisin päiväni täyttää. Yhtenä alkusyksyn iltana, potiessani jälleen yhtä urakriisin, elämäkriisin ja identiteettikriisin uuvuttavaa suvantovaihetta lähdin lasten kanssa lähikirjastoon. Rojahtaessani lastenosaston viereiselle sohvalle bongasin nuorten hyllystä lukusuositukset sinulle, joka tykkäsit Skamista. Tajusin istuvani juuri siellä, missä tunnen olevani eniten kotona. Kirjojen keskellä, tarinoiden äärellä, koko maailman tieto ja tunteiden kirjo kansien väliin painettuna. Siellä, mistä etsitään kuvakirjoja taaperoille, pelejä teinipojille, heppakirjoja heppatytöille, sotaromaaneja lukion äidinkielen tunneille ja Yösyöttö väsyneen vanhemman vertaistueksi.
Osallistuin tänään Image-lehden järjestämään kirjoittajakoulutukseen. Iltapäivän aikana sellaiset kotimaisen kirjoittamisareenan kuumat nimet kuin Sofi Oksanen, Hanna Jensen ja Ronja Salmi kertoivat oman kulmansa tekstin taikomiseen. Tai siis kirjoittamiseen: jos päivästä jäi jotakin käteen, oli se muistutus siitä, että hyväksi kirjoittajaksi tullaan vain kirjoittamalla. Ja lukemalla. Ja kirjoittamalla lisää. Että loistokkaidenkin kirjoittajien aloitukset voivat olla hankalia, tarina saattaa karata käsistä tai viimeinen editointiviilaus pysähtyy vain deadline-pisteeseen.
Lukeminen ja kirjoittaminen linkittyy minulle vahvasti juuri kirjastoon, kaikkeen mitä tuo satavuotiaan synnyinmaan suurin ylpeydenaihe olemassaolollaan viestii. Tietoa, avoimuutta, tasa-arvoa, yksilönvapautta ja yhteisöllisyyttä. Jotain samaa on tässä blogimaailmassakin – vuorovaikutteisuudella kuorrutettuna. Siinä missä kirjastot ovat ryhtyneet lainaamaan kahvakuulia ja tarjoamaan kitaratunteja, on blogosfäärikin tehnyt uusia aluevaltauksia. Bloggaajat ovat markkinoijia, toimittajia, tuottajia, podcastin pitäjiä ja brändilähettiläitä.
Aloitin blogin kirjoittamisen seitsemän vuotta sitten, kun kaipasin purkukanavaa äitiysajatuksille ja tekemisen esikoisen päiväuniaikoihin. Blogimaailma on näiden seitsemän vuoden aikana muuttunut mielettömän paljon. Joskus tuntuu, että olen totaalisesti pudonnut kelkasta – en ole onnistunut (tai edes yrittänyt, halunnut, osannut, ehtinyt tai jaksanut?) tehdä blogista tulonlähdettä, en muuttunut ammattibloggaajaksi tai kiinnosta kaupallisia toimijoita. Kirjoitan kaikkien analytiikkamittareiden mukaan aivan liian harvoin, minua ei kutsuta lastenvaatemalliston launcheihin tai nimetä ehdolle gaaloissa – ainakaan vielä. Aina silloin tällöin näppäimistöltäni kuitenkin lähtee lentoon hauras helmi, joka tavoittaa satoja, tuhansia silmäpareja, koskettaa ja kiinnostaa. Aina silloin muistan, että on tämä tarinankerronta vielä minun juttuni. Blogiarkistoa selatessa itken usein itsekin, niin kipeitä, kauniita ja kujeilevia tekstejä olen saanut aikaiseksi.
Mutta entä sitten?
Sofi Oksanen muistutti tänään, että kirjoittaminen vain julkaisemisen vuoksi ei ole pätevä syy kirjoittaa. Sain itseni kiinni siitä lapsellisesta ja jo monta kertaa haudatusta haaveesta, että vielä joskus löytäisin omat sanani kirjaston hyllystä, että ajatukseni ja alkusointuni päätyisivät lainausautomaatin alle ja saisivat pienen maininnan syksyn uutuksien kirjalistauksessa. Mutta entä täällä verkossa? Saako täällä julkaista, vain jotta tulisi kuulluksi? Vai pitäisikö ensin löytää Oksasen painottamat kolme kirjoittamisen pääasiaa: oma aihe, oma ääni ja oma lause?
Imagen koulutuksen aikana päähäni iskostui kuvitteellisen romaanini ensimmäinen lause, sain selityksen sille, miksi joillakin areenoilla tekstini ei vain toimi ja aloin miettiä vielä enemmän sitä, millä haluan päiväni täyttää. Ja sitäkin, mitä haluan jälkeeni jättää. Bittiavaruuteen katoavan sekavan joukon elämänkerrallista horinointia vai ihan kokonaisen tarinan?
