Kaksi vuotta sitten näpyttelin Tinder-viestejä kiinnostavan sairaanhoitajamiehen kanssa. Sovimme ensimmäisiä treffejä gastropubiin, samalla vaihdoimme kevyesti kuulumisia. Vatsassa kutkutti kummallisesti. Jokin tuntui hämmentävän hyvältä, taisin ihastua jo ennen kuin olimme edes kätelleet toisiamme.
Ensitreffit kestivät lopulta melkein vuorokauden. Puhuimme töistä, lapsista, eroista, ruoasta, en edes muista mistä kaikesta. Olimme ihan eri maailmoista, silti samoja polkuja kulkeneita. Yöllä hän nukkui vieressäni, minä nipistelin itseäni epäuskoisena ja mietin, mitä ihmettä oli tapahtunut.
Seurustelu oli ihanaa ja hankalaa. Jo ensitapaamisella kävi selväksi, että kohtaisimme vain kalentereiden tarjoamissa kompromissi-ikkunoissa. Oli lapsiviikkoja, yövuoroja, monta elämää yhteensovitettavaksi. Olimme kuitenkin luovia: tapasimme lounailla kaupungilla, vaihdoimme tunnin verran kuulumisia yövuoron ja työpäivän välissä, hyödynsimme lapsivapaat hetket ja etätyön mahdollistaman läheisyyden. Kyläilimme toistemme luona jatkuvasti – latasin bussikorttia kaiken aikaa ja meikkipussi oli aina lähtövalmiudessa kylpyhuoneessa. Olin töissä muissa maailmoissa ja kotona yli-iloinen äiti, joka vilkuili puhelintaan posket punaisina.
Lapsemme kohtasivat toisensa leikkipuistossa. He löysivät yhteisen sävelen mutkattomasti meidän nojaillessa aitoihin jännittyneinä, asiantuntijoiden malttavat mielipiteet muistia härnäten. Emme me osanneet odottaa puolta vuotta tai vuosikymmentä, ovatko kaikkitietävät sinkkoset olleet koskaan rakastuneita?
Vietimme aikaa erilaisilla kokoonpainoilla. Lapset hihkuivat innosta yökyläilyn alkaessa, seuraavana päivänä olimme kaikki aina kypsiä kaikkeen. Kolmikko keräsi kierroksia ja uuvutti toisensa, oli hankalaa olla vanhempana kylässä mutta silti yli-ihanaa käpertyä sohvakainaloon lasten nukahdettua. Me hoimme, että otetaan nyt rauhassa ja eihän tämän tarvitse vielä mitään sen vakavampaa olla. Salaa supatellen mietimme, mitä meidän yhteisessä jääkaapissa voisi joskus olla ja kuka hakisi lapsia koulusta. Tuntui siltä, että aina piti olla lähdössä, vaihtamassa paikkaa tai pakkaamassa tavaroita.
Vuosi sitten kirjauduimme seurustelun vuosipäivän kunniaksi varattuun hotelliin sekavissa tunnelmissa. Syksy oli karannut käsistä, viikot oli kulutettu kahdesta viivasta keskusteluun ja vaikean tilanteen vatvomiseen. Lopulta ultraäänen ruudulta huutanut tyhjyys oli levittänyt tulevaisuuden eteen epämääräisen kärpäsverhon. Kun kaikki suunnitelmat oli sekoitettu, tuntui huijaukselta palata takaisin lähtöruutuun ja pakkaamaan viikonloppureppua. En tiedä oliko se rakkautta, hulluutta, hölmöyttä vai kapinaa, mutta lopulta istuimme yhteisen kodin lattialla syömässä hampurilaisia. Kaksi kerrosta ja kolme lastenateriaa, kiitos.
En osannut varautua uusperheeseen, tuskin kukaan täysin siihen pystyy. Eihän millään matematiikalla kaksi aikuista saa vuodessa aikaan perhettä, jossa nelivuotiaita kuskataan eri päiväkoteihin ja yhtä saatellaan esikouluun. Yleensä tähän pisteeseen asti päästyään on ehtinyt oppia tuntemaan toisen läpikotaisin, on kasvanut yhdessä vanhemmaksi. Eronneiden vanhempien pariutuessa isketään yhteen kaksi palikkaa, jotka ovat tahoillaan hioutuneet tietyllä tavalla täydellisiksi. Niiden yhteensovittamiseen tarvitaan vähän tujumpaa liimaa.
Saman katon alla perheytyminen on ollut tunnerikasta ja paikoin tuskaistakin. On ihanaa seurata lasten hitsautumista yhteen, koko kombomme kasvua yhtenäisemmäksi. Samalla on hermojakiristävää käydä kerta toisensa jälkeen läpi toistuvia tilanteita, joissa aina joku kokee jäävänsä ulkopuolelle. Uusperheen tunneskaala on aivan omaa luokkaansa.
Kahden vuoden parisuhde tuntuu tässä elämässä jo pieneltä saavutukselta, aika kolmistaan lasten kanssa jo melko kaukaiselta. Silti tuntuu, kuin perhettä olisimme olleet vasta hetkisen. Ja toki olemmekin perheenä aina vähän epäkelpo ja vajavainen, lapsille vain toinen puoli kolikosta. Se pitää hyväksyä, nähdä siinä hyvyyttäkin. Lapset puhuvat toisistaan ”ystävänä, joka asuu meillä” – itse asiassa aika kaunis ja todenmukainen kuvaus kahden geeniperimän sisaruussillasta. Me aikuisetkaan emme ole puolikkaita, vaan ihan kokonaisia. Äitejä tai isiä vain puolelle perheestä, mutta tärkeitä aikuisia ihan kaikille.
Tänä viikonloppuna juhlistimme kulunutta kahta vuotta. Olimme pariskunta, emme perhesirkusta kalenterin kautta pyörittävä tiimi. Määräsimme lapset kielletyksi puheenaiheeksi yhden illan ajaksi, laittauduimme hienoiksi (vaikka olimme juuri katselleet toisiamme pieruverkkareissa) ja muistelimme, miksi tässä onkin niin hyvä. Pyykkivuorten, väärinymmärrysten ja väsymyksen keskellä pitää välillä pysähtyä katsomaan ja koskemaan toista, palauttaa vatsanpohjaan se kutkutus kahden vuoden takaa ja mieleen kaikki se tolkuton tunne, joka pitää tämän paletin kasassa.
Olen monta kertaa itkenyt yksinäisyyttä ja kaivannut rakkautta, luullut jo kadottaneeni iäksi pääsylippuni parisuhdejunaan, jossa perhe voisi olla mukana matkatavaroissa. Nyt olen saanut kaiken. Ihmisen, jonka seurassa voi olla iloinen, surullinen, väsynyt ja vatsavaivainen. Kumppanin, joka tarkistaa ekaluokkalaisen matikanläksyt, joka lohduttaa päiväkodin portilla itkevää lasta vaikkei se hänelle virallisesti kuulu. Lahjalapsen, joka testaa omaa vanhemmuuttani ja opettaa ihmissuhteista aivan uuden puolen. Rakkauden, johon kuuluu riitojakin, jossa pyydetään anteeksi ja jatketaan eteenpäin. Arjen jakajan, joka arvaa puolesta sanasta ja pitää samoista karkeista. Miehen, jonka käsiin luotan itseni ja elämäni, jonka onnessa haluan olla osana. Perheen, jossa kertyy käsittämätön määrä tiskiä, piirustuksia, metatyötä, muistoja, tunteita, uutta ja bonusta. Haaveita, joiden toteutumiseen voi melkein jo varovasti uskoa.
