Männäviikolla manselaisten äänitorvi Aamulehti uutisoi, kuinka Pirkanmaalla TE-palvelussa työttömiä palvellaan koko maan mittakaavassa kehnoiten. Että peräti 83 prosenttia työkkäriin suunnatuista puheluista jäisi vastaamatta! Kuulostaa hurjalta, jo pelkkä ajatus saa jonotusmusiikin kaikumaan pääkopassa. 
Kun itse vaihdoin leiriä kotiäitiydestä kortistoon ja siirryin hoitovapaalta vapaaksi työttömäksi, olivat ennakkoluuloni työvoimatoimistoa (eli oikeammin kai TE-palveluiden – vähemmän rakkaalla lapsella voi nimikin muuttua) kohtaan voimissaan. Käsitykseni oli huhupuheiden ja puskaradion perusteella se, että työttömäksi ilmoittautumisen jälkeen olisin oman onneni nojassa ja asiointitoiveet TE-keskuksen oikeiden ihmisten kanssa vaihtuisivat pian luuri korvalla jonottamiseen. Olenkin ollut varsin positiivisesti yllättynyt siitä, miten paljon tukea työnhakuun, koulutusmahdollisuuksia ja kädestä pitäen -ohjausta työkkäristä minulle tarjotaan. Kertaakaan en ole vielä istunut puhelimessa jonotusaikaa kiroten, vaan juoksevat asiat ovat hoituneet verkossa ja moni muu ihan kasvotusten. Olen osallistunut työnhaun starttivalmennukseen, jossa käytiin läpi työtä etsivän tärkeimmät väylät. Yhden päivän vietin osaamissimulaatiossa, jossa kouluttajan johdolla kaivettiin kustakin esiin kuoren alle kätketyt vahvuudet ja voimavarat työelämää ajatellen. Yhdessä koulutuksessa pureuduttiin puhelinkontaktin saloihin, toisessa työhaastattelussa menestymiseen. Työnhaun verkkoryhmässä olen saanut vertaistukea kaltaisiltani, kaivattua kannustusta ja ohjaajan palautetta työnhakuasiakirjoista. Kun halusin tulostaa visuaalisen ansioluetteloni värillisenä, vei työkkärin ohjaaja minut takahuoneeseen oman kopiokoneensa kimppuun ja kehotti printtaamaan niin monta paperia kuin on tarvis. Viimeisimpänä minut värvättiin henkilökohtaiseen työnetsijäpalveluun, jossa tarkoituksena on tulevien kahden kuukauden aikana, noh, etsiä minulle työ. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. Oma kokemukseni TE-palveluista on siis aivan toinen, kuin linkatun lehtijutun tai sitä seuraavan kommenttiryöpyn perusteella voisi arvella. Miksikö näin? Johtopäätökseni on, että olen ”hyvä työtön” – korkeakoulutettu, nippa nappa alle 30-vuotias, aktiivinen ja oma-aloitteinen – ja siksi saan kaiken irti työkkärin palveluista. Käymäni koulutukset ovat toki olleet avoimia kaikille, mutta ehkäpä henkilökohtaisen tuen määrään vaikuttaa niin ikä kuin koulutustausta. Ehdin juuri ja juuri saada osuuteni nuorisotakuun eduista, akateemisuus antaa oman sysäyksensä työllistymisen tärkeydelle ja kenties kahden pienen lapsen äitinä sujahdan myös erityisen sulavasti siihen kohderyhmään, jota kannattaa tukea, kouluttaa ja kannustaa. Minun veroeuroilleni olisi varmasti käyttöä tulevaisuudessa, ja varsin mielelläni niitä palkastani maksaisinkin. Harva kai kuvitteleekaan, että TE-keskuksesta ojennetaan työttömälle työpaikka hopeisella tarjottimella. Vai kuvitteleeko? Meneekö olettamukseni metsään, jos koen, että työkkärin palveluihin eniten pettyneet eivät ole niistä kunnolla ottaneet selvää? Jos puhelimeen ei vastata, olisiko oikeampi tapa asioida sähköposti tai verkkopalvelu, tai saisiko oikean ihmisen kiinni paikan päällä? Minun odotukseni työtöntä tukevista palveluista ovat ylittyneet monessa kohtaa, mutten vieläkään oleta, että allekirjoittaisin lähitulevaisuudessa oman alani työsopimuksen työkkärin tädin pidellessä täytekynää kädessäni. 
Työnhaku vaatii työtä. Ehkä enemmän kuin minä tai moni muu arvasikaan. Ei kukaan kirjoita hakemuksia puolestani, soittele yrityksiin tai muokkaa nettisivuistani houkuttelevamman näköisiä. Apua ja asiantuntemusta voin saada, mutta aktiivisuudesta vastaan itse. Vielä jaksan painaa – työnhaun parissa vietetyt tunnit kun tuntuvat lastenhoitoon verrattuna likipitäen lomalta – ja uskon, että uraputkeni suuaukko löytyy kyllä. (Ja ei, en sentään näpyttele hakemuksia viinilasillisen voimalla – vaikka kenties ripaus rieslingiä saisikin tekstin lentämään…) Työttömän stigmaa ei ole kiva kantaa, mutta turhalla häpeilyllä työnhausta katoaa into ja ilo. Työttömäksi voi päätyä monella tapaa: omasta tahdosta, tuotannollisista ja taloudellisista syistä, terveysongelmien vuoksi tai ihan vaan taantuman takia. Näissä suhdanteissa työpaikan löytäminen ei ole ollenkaan helposti leivottu pala kakkua, vaan vaatii sekä tarmoa että tuuria. Työkkärin tapaamisissa olen oppinut, että meitä on muitakin – eivätkä kaikki työttömät ole metrohousuisia moniongelmaisia, vaan osaavia, päteviä, koulutettuja ja kivoja ihmisiä. Eniten olenkin saanut tsemppiä työnhakuun toisilta ihmisiltä: kouluttajilta ja kollegoilta, virkailijoilta ja verkkotutoreilta. On mukavaa huomata, ettei ole yksin.
Verkostoituminen on näiden vuosien trendi, välttämättömyys työnhaussakin. Yksin puurtamalla sokeutuu omalle tekstilleen, unohtaa olennaisia tai näkee vain yhden kulman kokonaisuudesta. Siinä missä kotiäitiydestä teki kannattavaa vertaisseuran tuki puistossa ja päiväkahviseura perhekerhoissa, on työnhaku hetkittäin jopa hauskaa kun on ihmisiä ympärillä. Minä en malttanut istua yksin hiljaa hiekkalaatikon reunalla, enkä siis suostu tujottamaan yksin kotona työpaikkailmoituksiakaan. Vaikkei työrintamalla ihan heti tärppäisikään, voi työnhakuvalmennuksesta löytää vaikka lounasseuraa tai lenkkikaverin. Ei mikään ihan turha saavutus sekään.
