Kun opiskelutoverini kanssa rustasimme puheviestinnän proseminaarityötä kevättalvella 2007, aiheeksi valikoituivat poliittiset blogit. Tuolloin elettiin eduskuntavaaleja edeltäviä kuukausia, ja ehdokkaiden pitämät blogit alkoivat pikkuhiljaa yleistyä. Tutkimme blogeissa esiintyviä argumentaation keinoja, karkeasti sanottuna poliittista blogiretoriikkaa. Tutkimusta taustoittava teoriaosuus piti hyvin pitkälti kaivella rapakon takaa amerikkalaisista lähteistä, kotimaan kamaralla kun blogitutkimusta oli tehty vielä varsin vähän.
Noista kanditutkielmankäryisistä kuukausista on vierähtänyt vuosi jos toinenkin, välissä on ehtinyt olla vaaleja moneen lähtöön, ja blogimaailma on tullut jäädäkseen. Sosiaalinen media on mullistanut viestinnän ihan muutaman viime vuoden aikana, eikä tänä päivänä tulisi kuuloonkaan, että politiikan parrasvaloihin pyrkivä ehdokas jättäisi blogin pystyttämättä tai tuhahtelisi twiittailulle (tai no, aivan kaikki eivät somevärkkejä niin arvosta, mutta melkein kaikki kuitenkin).
Itse olen seurannut poliittista retoriikkaa opiskelujeni innoittamana, mutta blogimaailma avautui minulle kunnolla vasta vanhemmuustittelin myötä. Äidiksi tultuani kaipasin kirjoituskanavaa, arkisista asioista avautumista ja verkon tarjoamaa vertaistukea. Aloitin päiväkirjamaisen perheblogin, jota olen päivitellyt nyt neljä vuotta. Aluksi lukijoina olivat kolme kaveria ja muutama tuntematon surffailija, jossain kohtaa rekisteröityneiden lukijoiden määrä rikkoi kahdensadan rajan ja nyt uusi postaus kerää keskimäärin tuhat silmäparia. Raportit aamukaaoksista, uhmaraivareista, avioeroista tai arkiruoista keräävät siis hieman isomman yleisön kuin hiekkalaatikon reunalla. Olen muuttanut blogin linjaa ja yksityisyysasetuksia useammankin kerran, mutta kokonaan en osaa tästä ”kaiken jakamisesta” luopua ehkä koskaan. Rohkeaa, sanovat yhdet, hullua, hihkuvat toiset. Oma uskoni sosiaalisen median avoimuuteen säilyy, enkä pelkää kertoa internetseissä ihastuneeni, itkeneeni tai ihmetelleeni nelivuotiaan lukutaitoa.
Verkkopäiväkirja on omalla kohdallani toiminut terapeuttina monessakin mielessä. Uskon, että kotiäitivuosien aikana bloggaaminen on myös täydentänyt ammatillista osaamistani ja vahvistanut viestintätaitojani. Olen pitänyt kirjoituskyvystä kiinni, saanut positiivista palautetta postauksistani ja liikuttanut lukijoita – se on tuntunut äärimmäisen hienolta. Toki olen saanut osani myös kritiikistä, kummastelusta, törkykommenteista ja keskustelupalstojen kasvottomista kohahteluista, mutta pääasiassa bloggaaminen on tuntunut hyvältä.
Oman blogin kautta olen pysynyt kärryillä sosiaalisen median suuressa mullistuksessa, seurannut pienten päiväkirjojen muuttumista portaaleiksi ja henkilökohtaisten tarinoiden tuotteistamista. Omat arvoni estävät heittäytymisen kaupallisuuden karnevaalin päätähdeksi, mutta toki arvostan myös omasta blogistaan laadukkaan brändin ja toimivan tulonlähteen muovanneita. Minulle bloggaaminen on rakas harrastus, mutta sen ujuttaminen osaksi työnkuvaa olisi ehdottomasti vain positiivista.
Blogia pitämällä oppii paitsi voittamaan taistelut itsepäisen julkaisualustan kanssa ja jalostamaan tekstejään toimivimmiksi, harjoittaa myös valokuvaustaitojaan, kehittyy kotigraafikkona ja verkostoituu kuin huomaamatta. Blogin kautta voi löytää mahtavia ihmisiä, kommenttikentästä voi saada kahvittelukaverin eikä alunperin blogin kautta alkanut ystävyys ole sekään harvinaisuus. Tehokkaampaa kuin nettitreffit, väittäisin.
Ja koska optimistin jolla seilaa iloisemmin, valjastin bloggausinnon nyt myös työnhakuun. Olkoon tämä kirjoituskanava avoinna omille ajatuksilleni viestinnän maailmasta, työn etsimisestä ja rekrytointiprosessien raadollisuudesta. Upotan vielä yhden sormen somesoppaan, toivottavasti tämä keitos maistuu muillekin. Jos päädyit lukemaan tekstejäni, kerrothan sen. Otan mielelläni vastaan kommentteja!
