Hetkittäin tuntuu ihan hyvältä.
Kun aamukahdeksalta ovesta astuu hoitotäti, joka istuu esikoisen kanssa aamupalapöytään ja sanoo sitten annetaanpa äidin syödä rauhassa ja mennään leikkimään. Kaupungin kultainen perhetyöntekijä, joka jaksaa lukea, laulaa ja leikkiä lasten kanssa koko aamupäivän. Neljän tunnin kotiavun aikana söin, join teetä, luin lehden, viikkasin pyykkejä ja jopa nukuin, kun naapurihuoneessa paukutettiin peltipurkkirumpuja kahden lapsen muskarin voimin. Hoitaja kävi vielä poikasen kanssa pihalla tekemässä lumiukon, minä keittelin pikkusiskon kanssa siskonmakkarasoppaa ja jaksoin lounaalla sitä mitä pitääkin: syödä, jutella, hokea otapa muutakin kuin makkaroita ja polkea sitterissä pötkötellyt vauva unten maille.
Kun ruoka maistuu, kaapista löytyy pari muumikeksiä ja lasta laulattaa. Yritän etsiä jälkikasvusta merkkejä, reaktioita kodin tunnelmaan, jotakin mitä tullaan vielä terapiassa purkamaan. Mutta isompi on kärpäsenkokoisista asioista uhmaava ja kaikesta muusta huikean iloinen ipana, ihan kuten ennenkin. Pienempi taas on täydellinen indikaattori turvallisuudentunteesta: vauva, joka hymyilee kun joku vaan katsookin kohti, ja aloittaa hurjan naurunräkätyksen heti herättyään, syötyään tai huomattuaan isoveljen leikkivän lähistöllä. Ihania ovat molemmat, ja ihanan huolettomia. Ihmeellisen tärkeitä toisilleen jo nyt. Ehkä me pystymme pitämään heidät sellaisina.
Kun vauva vetäytyy päiväunille ja esikoinen peiton alle katsomaan Maisa-videota. Minäkin suljen silmäni ja vedän viltin päälleni. Uniasiat ovat mielessä, niissä pärjääminen vaatii varmasti paljon opettelua. Isommalta päiväunet pois ja helpompi iltanukutus? Voiko puolentoista tunnin unet korvata puolen tunnin levolla ja lukemisella ja viidenkymmenen minuutin Maisalla? Voihan, kiitos? Entä miten venyn yöllä kahteen paikkaan, jos vauva syö ja lapsi huutaa? Päädymmekö kohta kolmen hengen perhepetiin, silleiksi suolaan? Saako hätänumerosta apua, jos kaikkia itkettää yhtä aikaa?
Kun makustelen veljeni viisautta, lapsilla on tapana kasvaa. Poikaa tuskin voi enää kutsua taaperoksi, uhmaikäkään ei enää tunnu iskulta vasten äitiyttä. Tietyt vauvaetapit ovat kovin lähellä, kuola enteilee hampaita ja jumppatuokiot kääntymistä. Joko se syö kiinteitä? ei enää olekaan ihan absurdi ajatus. Kuin huomaamatta täysimetin neljä kuukautta, sekin merkitsee minulle aika paljon.
Kun tajuan, että kevät lähestyy. Kuu on vaihtunut, aurinko alkaa kohta lämmittää. Tänäkin vuonna lumi sulaa, ja kukat alkavat kasvaa.
Kun jaksan kuvata monenlaisia muumeja, kertoa arjestamme tarinan, edes ajatella että tämä hetkihän on aika hyvä.
Mietinkin juuri, että mitenhän teillä yöt mahtavat sujua.
Meillä nukuttiin vauvan ollessa pienempi koko perhe samassa pedissä hankalina öinä. Juuri nyt tällä hetkellä molemmat lapset nukkua posottavat läpi yön omissa sängyissään ilman heräilyjä, mutta jatkossakin aiomme sortua lapsen viereen ottamiseen, mikäli tilanne sen vaatii tai meistä siltä tuntuu. 🙂
Päiväuniaikaan meillä on ollut kuukauden verran sääntönä, että tunti pitää levätä sängyssä hiljaa. Lukea saa ja unikaveriksi saa yhden (1) auton, joka otetaan pois, mikäli äänitaso ylittää kuiskauksen. Jos siinä ajassa ei tule uni, saa nousta ylös. Aika usein uni tulee. Jos ei tule, iltaisin mennään vähän aikaisemmin nukkumaan, mutta nukkumatti tuntuu siltikin vetkuttelevan…
Tsemppiä!
Liitutauluseinä? Et kai itse vaan osaa piirtää noin järkyttävän hienoja muumeja? 🙂
Ja toki päiväunet voi korvata isommalta jo pötköttelyllä ja Maisalla! Meidän 2v (hetkonen, laskee…) 3kk vanha on tehnyt noin jo muutaman kuukauden. Jos ei suostu nukahtamaan niin minkäs sille? Illat on kyllä helpompia ja oma aikani tuntuu lisääntyneen hirmuisesti vaikkei päivällä nukukaan. Illalla voi jopa katsoa telkasta jonkun ohjelman, ohho.
Halauksia sinne! Ja nyt sitten kirjoitit siitä siskonmakkarasopasta ja tekee mieli tehdä sitä itsekin.
Vähänkö hienot liitumuumit!
Mun lapsi sanoo tossa Nyyti-sivulla aina: akettia ammutaan! pannukakkua!
Venni
Ihana tarina olikin!
Jenni
Meillä jäi esikoisen päikkärit pois jo siinä vähän päälle 2vee, kun nukutus alkoi olla vaikeaa. Nyt tykkään juuri siitä, kun saan molemmat lapset unille iltaisin 19.30 mennessä. Päivällä pidän juurikin tunnin verran lepohetkeä, näyttämällä piirrettyjä tms. Yöt ovatkin välillä olleet hankalia, kun on yksinään lasten kanssa, mutta kyllä niistä jotenkin on aina selvitty..
Laitoin sähköpostia!
-Saara
Jännä, miten tuntemattoman murheet voi jäädä mieleenn asumaan. Ihana oli lukea toiveikkaista hetkistä. Kellu niissä, hyvissä hetkissä, ja sure huonoja vasta, kun ne puskevat päälle. Ei liikaa etukäteen, ei liikaa jälkikäteen.
Hei, millainen toi liitutauluseinä on käytännössä? Pöliseekö, onko helppo pitää siistinä, onko maali kallista ja meneekö seinään paljon? 🙂
Olet ollut paljon mielessä. Ihana lukea, että toivon pilkahduksiakin on havaittavissa. Kevään tuloa ei meinaa huomata työtohinoiden välissä, joten et ole kovin syvällä, kun sellaisenkin olet huomannut! 🙂
Ihania ajatuksia <3 Meilla on toiminut miehen matkoilla ollessa sellanen etta isompi poika (3v) saa tulla hadan hetkella (useimpina oina pysyy kuitenkin omassa sangyssa koko yon) aitin sankyyn ihan rauhassa, ja osaa nykyaan sen tehda ihan aitia herattamatta. Pienempi (9kk) aloittaa yon pinniksessa aidin sangyn vieressa, mutta paatyy kainaloon yleensa ekan syoton jalkeen kun aiti ei jaksa nostella sita edes takasin. Jotenkin se on vaan niin ihanaa herata kolmistaan unipohnaisten lasten kanssa, tuleekohan ne teineinakin viela aitin viereen 😉
-Henkka
Ihanan tunteellisesti kirjoitettu. Mukavaa, että löydät myös ne ilonhetket. Ihan kyynelsilmin luin, vaikka emme tunnekaan.
Pidä kiinni hyvistä hetkistä, ne kantaa kun paha mieli iskee. Toipuminen on hidasta ja niin sen kuuluukin olla, pitää vaan antaa ajan kulua. Itseä auttoi myös asioiden järjestäminen itselle parhaiksi; asunnon lunastus omiin nimiin, sisustus, oman ulkonäön muuttaminen..leikkasin pitkän tukan ihan lyhyeksi, ja laihduin myös olosuhteiden vuoksi 10 kg. Mutta nuo tuli vasta itkettyäni, oltuani aivan maassa..ja paniikissa miten selviän yksin pienillä tuloillani! Mutta hyvin kaikki sitten suttaantui ja vastaan tuli se "oikeakin" mitä en olisi uskonut enää ikinä kohtaavani/haluavani..elämä kantaa! Ja kevät jo meitä odottelee nurkan takana 🙂 Sen vielä lisään että meillä ei ollut lapsia eli ero oli lopullinen, teillä tilanne tietysti erilainen kun olette tekemisissä tästä eteenpäinkin.
Ihana kuulla, että niitä auringon säteitäkin pilkahtelee risukasaan 🙂 Ja mitä muumeja näenkään, aivan upeita!
Ai tää tulikin tänne 🙂 Luulin että hävisi jonnekin. No kahteenkertaan oon nämä nyt sulle selittänyt..
Oli pakko tulla paljastamaan totuus, etten epähuomiossa kerää turhaa kunniaa: muumit seinälle piirsi tietysti se kaikkivoipa hoitotäti! 🙂
Viime yönä poikanen tassutteli mun viereen, vauva söi vain kerran ja nukuttiin kaikki kahdeksaan asti. Hyvä, pidetään tämä.