Muistattekohan te vielä, miltä minä ja elämäni näytimme vuosi sitten? Aaaivan.
Paljon on vettä virrannut viimeisen vuoden aikana. Kyynelinä silmäkulmista, hikenä juoksupaidan alta, kuohuina Tammerkoskesta. On häkellyttävää huomata, että raastavasta erostani on kulunut jo neljä vuodenaikaa. Että tässä me nyt elelemme tätä arkea, ihan kuin näin sen pitäisi ollakin. Että esikoinen hätkähtää vanhempiensa hääkuvaa ja ihmettelee sitä, kuinka sinä ja isi seisotte vielekkäin! Hänelle ydinperheellinen yhteiselomme on hatara muisto vain, tarkempiin uteluihin saamme takuulla vastata tulevaisuudessa.
Mutta mitä kaikkea viime päivinä on tapahtunut? Me pienet vietimme viiden päivän viikonlopun maalla mummilassa. Junamatkat kahden lapsen kanssa menivät joulun alla hankitun itsevarmuuden turvin aivan mainiosti – puolet ajasta leikkivaunussa, toinen puoli rusina-askien kanssa. Perillä lapset nauttivat isovanhempien huomiosta, uusista vanhoista leluista ja kaikista niistä kynnyksistä, joiden yli sopii tepastella pienin askelin. Esikoinen keitteli leikkikahvinkeittimellä tsufeeta kerran jos toisenkin, kuopus kunnostautui hysterianluojana ottamalla huikkaa ikkunalaudalle unohtuneesta pesupallosta. Saavutinpa minäkin sen vanhemmuusetapin, jolla kuuluu soittaa myrkytystietokeskukseen.
Minä hiihtelin maalaisloman läpi trikootunikassa ja kalsareissa, kellahdin kakkukahvittelujen välissä sohvalle ja hylkäsin lapset aina tilaisuuden tullen mummin huomaan. Suin sydänsuruja saunassa, survoin kiukun lenkkitossuihin ja hölköttelin tunnekuohuissani tähänastisen lenkkiennätykseni, kymmenen kilometriä tunnissa. Suljin silmät ja korvat aina kun lapset söivät suklaakeksejä, jäskiä tai muhvinsseja, otin niin rennosti kuin ihminen vain osaa.
Tuliaisiksi toimme tuttuun tapaan tymäkän flunssan, joka pitikin kolmikkomme kotosalla loppuviikon. Nyt on minun vuoroni nauttia lapsivapaasta, ja viikonlopusta tulikin odotuksiani paljon ihanampi.
Eilen vietimme suloisen Saaran kanssa ystävyytemme vuosipäiväjuhlaa – laittauduimme treffikuntoon, istuimme iltaa ravintolassa, pyörähdimme vaatekaupoissa ja vajosimme elokuvateatterin punaisiin penkkeihin kotimaisen romanttisen komedian (joka oli ihan siedettävän hyvä!) äärelle. Ilman tätä ystävyyttä elämäni olisi aivan erilainen: blogikommentin kautta yh-ystäväksi, lapsilauantaiden pelastajaksi ja baari-iltojen iloksi muuttunut nainen olisi oiva vetäjä mille tahansa eronneiden naisten tsemppipiirille. Eilen me tunnustimme tykkäyksiämme leffateatterin aulassa – ja puhuimme sitten sujuvasti sekä välikausivaatteista että miesten peniksistä.
Iltamyöhäisellä tunne-elämän töyssyihin tömähdellyt parisuhteeni palasi raiteilleen, yöllä minua halattiin niin lujaa ettei hymy meinannut vaihtua uneksi millään. Tänään olen tyhmyyksissäni jättänyt kaikki velvollisuudet hoitamatta, ostanut kaupasta aikuisruokaa avokadopasta-aineksista kahvimaitoon ja lämmittänyt pakastekeittoa vain itselleni. Torkuinkin keskellä päivää, pari tuntia nuhaisena viltin alla. Ilta kului hyvin ystävieni ja kuopuksen kummien uutta tupaa juhlien – tarjolla ollut paella oli kyllä parasta ikinä. Avecini lennähti Alpeille, minä jatkan omaa korkean paikan leiriäni jälleen huomenna lasten palatessa kotiin.
Jos elämä menisi yhtenä päivänä erilailla tai vuoden aikana olisi tapahtunutkin jotain aivan muuta, olisi tämäkin teksti ihan toisenlainen. Ehkä en olisikaan kuvissa onnellinen, iloinen, hilpeä ja hymyilevä. Ehkä en osaisi elää arjessani, ehkä en selviäisikään kaikesta siitä, mitä ennen oli hoitamassa kaksi käsiparia. (Ja ehkä minulla ei olisi huikean ihanaa mutta tässä hämmentävässä kevätsäässä vähän jo turhankin kuumaa villahuivia, uusia hienoja silmälaseja tai hetken mielijohteesta koiran trimmaussaksilla lyhyeksi naksaistua otsatukkaa!) Voisin tämän jäätävän univelan lisäksi kamppailla ties mitä tuulimyllyjä vastaan, kipuilla kaikkea vuosi sitten satuttanutta päivästä toiseen, olla harmaa ja hymytön. Kohtaloon en usko, mutta jotain johdatusta täytyy aina hetkittäin hieman epäillä. Kun kertaan kaikkea vuoden aikana koettua, elämääni ilmaantuneita ihmisiä ja heidän myötään nykyiseksi muovautunutta arkea, olen ennen muuta kiitollinen. On ihanaa olla onnellinen.
Ystäväni totesivat juuri tänään, että olen viimeisen vuoden aikana muuttunut enemmän minuksi, ja se taitaa pitää paikkaansa (saattoi olla kyllä humalaisten horinaakin, samaan syssyyn minua kehuttiin älykkääksi…). Lieneekö syynä ero – ehkä hieman – vai vain se, että lapsikupla on puhjennut jo aikaa sitten ja äitiyden lisäksi olen kaikenlaista muutakin. Nainen, naapuri, ystävä, tyttöystävä, aikuisopiskelija, aikuinen kai muutenkin. Olen itsenäinen ja itsepäinen, itken liian helposti ja ilkeä huumorintajuni ei aina aukea kaikille. Minä kuitenkin pidän tästä minusta, tutusta ja turvallisesta, vahvemmasta ja aikavammasta. Ja kaikkien valvottujen öiden, väsyneiden aamujen, pitkien päivien tai yksinäisten iltojen keskelläkin pidän tästä elämästäni, tällaisena. Juuri nyt on aika hyvä, yritän pitää tästä tunteesta kiinni.
Taisin minä sittenkin olla sellainen pieni urhea nainen (vaikken vieläkään kestä katsoa tuota kurjuutta huokuvaa kuvaa – tai lukea sen alle ilmaantuneita huikeita kommentteja – ilman kyyneleitä). Toivottavasti pysyn sellaisena vielä pitkään.
Hei sä selvisit!!! Wau 🙂
Mä sain aikanaan eron jälkeen kuulla samaa; että miten se mun minä alkoi sieltä pikkuhiljaa tulla esiin. Sitä oli joskus vaikeakin kuulla koska ei ollut itse tajunnut että olisi ollut jotenkin hukassa. Se teki kipeää kuulla koska sen alkoi huomaamaan itsekin. Mutta jatkossa sitä onkin pitänyt entistä enemmän huolen että se minä on ja pysyy 🙂
Nostan sulle (alkoholittoman, kraah) maljan! Oot ihan super!
Venni
Ihana onnellinen ilme:)
Olen blogisi vanha lukija ja on ihana kuulla kuinka hyvin asiat nyt ovat 🙂 Pidin vajaan vuoden tauon blogien maailmasta ja tekstisi ovat muuttuneet siinä ajassa huomattavasti iloisempaan suuntaan.
pitää osata elää hetkessä, kulunut vuosi on varmasti ollut kipeä, mutta kliseisesti aika parantaa haavat lopulta. joillain menee vähän lyhyempi aika ja toisilla pidempi.
Hyvä sinä! Kiva oli lukea tämä 🙂 Mukavaa sunnuntaita!
Voihan itku, täällä kostui taas silmät kuten teki myös vuosi sitten kuulumisiasi lukiessa. Onneksi tällä kertaa vähän eri syystä. 🙂 Peruspositiivinen asenteesi on niin ihana ja ihailtava, varmasti sekin on osasyynä siihen kuinka olet päässyt vuodessa siihen missä olet nyt. Mahtava ja urhea sinä, saat todella olla ylpeä itsestäsi!
Mahtavaa nähdä sinut onnellisena! 🙂
Mahtava muutos noissa kuvissa! Olet kyllä todellinen selvityjä!
P.S Mitä antoivat myrkytystietokeskuksessa ohjeeksi?
Maarit
Sipsakka otsis ja onnellinen ilme!
Kyllä kai ihminen taitaa selvitä melkein mistä vain, ja se oman itsensä "ittenä pitäminen" ja tunnistaminen on sitten taito erikseen!
Supervoimia ja hymyjä kaikille!!
Nadja
Ihana postaus, muuta en osaa sanoa.
Mahtavaa nähdä onnellinen sinä! 🙂 Olet sinä kyllä tuo pieni urhea nainen, nyt vain jo aika onnellinen sellainen. Mukavia maaliskuun päiviä teille sinne!
Ihana, vahva nainen ja niin oikea asenne! Olen seurannut blogiasi koko kuluneen vuoden myötäeläen ja matkaa tähän on ollut mahtava seurata. 🙂 Olet oikea idoli! Tuolla asenteella ja voimalla pääsee pitkälle!
Oisko se sitten jotenkin niin, että "niin metsä vastaa, kuin sille huudetaan". Olihan sulla sinnikkyyttä alusta asti ja oot ihana ihminen. Hyvä voittaa aina. Vaikka välillä sitä hyvistä kyykytetään, kun pahikset ei kestä katella sitä. Vaan hyvis ainoastaan voimaantuu ja oppii kaikesta sonnasta, jonka joutuu kahlaamaan läpi. Näin uskon (ja mietin, oonko uppoutunu liian syvälle lasten tarinankerrontaan, kun automaattisesti jutut tulee kuin lapsille kerrottuna :D).
Ja sun onnellisuus on jollakin hullulla tavalla mullekin tärkeää! Meillä pieniä lapsia kans, meidän kuopukset saman ikäisiä, ja itkin kyllä vuosi sitten vuolaasti teidän erolle. En vain tiedä, mistä olisin vauvan kanssa repinyt voimia moiseen prosessiin! Nostan hattua sulle ja saat minusta nostaa itsekin itsellesi. Moniin asioihin voi vaikuttaa niin paljon omalla asenteella ja sulla se on ollut kohdallaan.
Oi ja tuo ystäväjuttu oli niin liikuttava!
-Riikka