Kuusio-uusioperheemme vauvavuodesta on nyt käynnistynyt viimeinen kuukausi. Hullua, hurjaa ja haikeaa! Mutta tätä palstatilaa en nyt käytä kuluneiden kuukausien kaipuuseen ja vauvasteluun valuneiden viikkojen vetistelyyn, vaan ajattelin kunnon vanhan liiton bloggaajan tavoin tarjota täysin subjektiivisen näkemykseni aiheesta vauvavuoden tärkeimmät hankinnat. 

Mitä olen havainnut vauvan kanssa hyväksi, tarpeelliseksi, ihan vallan välttämättömäksikin? Mitä ilman olisi kyllä pärjätty, mutta huonommin? Mitä laittaisin hankintalistalle uudestaankin, jos vielä joskus saisin tämän maagisen ajanjakson elämässäni kokea? 

Tässä siis vauva-ajan hankintojeni top kymppi. Löytyykö listalta tuttuja suosikkeja vai valit(si)sitko itse aivan toisin? 

 

1. Puoliso

Edellisestä vauvavuodestani seitsemisen vuotta sitten vietin valtaosan joko avioeromyrskyn silmässä tai yhden vanhemman perhettä läpi arjen aallokon luotsaten. Siksi lähtökohta tälle kolmannelle kierrokselle oli uudenlainen: rinnalla kumppani, jonka kanssa voi jakaa tunteet, tiskit, väsyneet yöt ja valoisat aamut. 

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei arjen tai vauvan jakaminen toisen aikuisen kanssa ole ollut yhtään vaikeaa – olen vähän turhan tottunut pitämään lankoja yhdessä omassa kädessä ja vauvaa toisessa. Mutta miten hienoa onkaan muistaa ja muistuttaa, että tässä me seilaamme yhdellä paatilla ja useimpina päivinä samaan suuntaan. On ollut rivakkaa riitelyä ja räiskyvää vääntöä, mutta enemmän kuitenkin rauhallista rakkautta. 

Edelleen tuntuu eksoottiselta sanoa “mä käyn nyt suihkussa”, saada aikuisiltapala sohvalle kannettuna tai mennä vauvan kanssa herättämään yövuoron jälkeen nukkuva isi. Eksoottiselta ja ihanalta. Enkä minä nauti vain raskaiden tai tylsien arkiaskareiden jakamisesta, vaan siitä, että kotona on toisen käsiparin lisäksi toiset silmät, joihin kipuaa pieni kyynel vauvan oppiessa konttaamaan, taputtamaan, vilkuttamaan tai kävelemään. 

Ilman rakastavaa puolisoakin pärjää, tietenkin, mutta kyllä minä tämän hankinnan aika korkealle vauvatarpeistossa nyt nostan. Omani löysin Tinderistä, käytettynä mutta uudenveroisena.

 

2. Psykologi

Varasin puolihuolimattomasti ajan psykologille neuvolan ehdotuksesta, kun jännitimme vauvan selviytymistä vatsan sisäpuolella. Raskausviikkoja oli kasassa aivan liian vähän ja tilanne oli kaikin puolin kovin raskas. Olin varautunut käsittelemään psykologin tuolissa vauvan menetyksen tuomaa surua, mutta toisin kävi. Vauva olikin vahva ja selviytyi ja lopulta päädyin purkamaan kaikkea mahdollista elämäni polulta ammattikuuntelijan kanssa.

Raskausaikana pelkäsin menettäväni vuorotellen vauvan, puolison ja mielenterveyteni. Kaikki säilyivät, mutta pintaan nousi paljon mustaa muistoa edelliseltä raskausajalta ja päättyneestä parisuhteesta. Vasta psykologi nimesi minut huoliherkäksi ja historiani traumaksi, jonka aiheuttamat reaktiot vielä tälläkin vuosikymmenellä ovat ihan tavallisia ja tervejärkisiä. Miten huojentavaa oli saada nimityksiä omille sekaville tunteille, päässä pyörivälle karusellille ja sille, että itken niin helposti arkiselta tuntuvia asioita.

Käyn psykologilla edelleen. Emme enää yhdessä jännitä vauvan kasvua ja syntymää, vaan käymme läpi omia tunnereaktioitani ja keinoja niiden kanssa elämiseen. Puhumme menneestä, nykyisestä ja tulevasta, vanhoista vauvoista ja uudesta perheestä. On ihanaa kuulla asioiden olevan normaaleja ja että olen joissain tilanteissa toiminutkin oikein hyvin – eihän sellaista palautetta äitinä liian usein saa.

Vaikka oma matkani äitinä on ollut ehkä tavanomaista kiemuraisempi, ehdottaisin puolipakollista psykologikäyntiä ihan jokaiselle raskaanaolevalle. Jos kaikki on oikeastikin “ihan hyvin”, hyvä niin, mutta pieni keskusteluhetki neutraalin korvan kanssa tuskin tekisi pahaa. Ehkä sillä vältettäisiin muutama synnytyksenjälkeinen masennus, turha itsesyytös äitiyden paineiden alla tai oman ajan puutteeseen murentunut parisuhde.  

Neuvolapsykologin vastaanotolle pääsee odotusaikana (ainakin täällä Tampereella) ilman mitään lähetettä tai byrokratiaa, vain soittamalla ja varaamalla ajan. Yhteystiedot saa neuvolasta ja netistä.

 

3. Imetysluottamus

Vauvanhoidon “teknisemmistä” osa-alueista itselleni tärkein on ollut imetys. En muuten oikein osaa määritellä itseäni äitinä, mutta vauvan ruokinnan kohdalla sujahdan oitis imettäjien maidonlämpimään lokeroon. 

Onnistuin isompien lastenikin imetyksessä, mutta silti raskausaikana homma hieman jännitti. Kolmas kerta kuitenkin sanoo toden! Meneekö synnytys hyvin, missä kunnossa olen itse, entä vauva? Tuleeko allergioita (isommilla lapsillani oli pienenä maitoallergia), koliikkia, refluksia, vatsavaivoja tai totaalinen vässähdys? 

Vauva ei ollut ensimmäisinä päivinä ollenkaan kiinnostunut syömisestä, toljotti vain rinnalla suoraan silmiin ja nuoleskeli huuliaan. Siinä kohtaa synnytyssairaalan imetysneuvoista oli hurjasti apua. Kukaan ei vouhkannut verensokerista tai lisämaidoista (kuten esikoiseni kohdalla), vaan vauva iskettiin iholle ja kehotettiin ottamaan rennosti. Minua opastettiin tusertamaan talteen muutamat kullankeltaiset maitotipat ja syöttämään ne ruiskulla vauvalle. Kolmantena päivänä hän olikin jo hoksannut syömisen lystin, maito nousi ja pääsimme kotiin. Hurraa!

Eikä tullut mitään isoja ongelmia. Maitoa tuotan messevät määrät, vaikka rintavarustukseni on mallia mitätön. Vauvalla oli ensimmäisinä kuukausina hankaluuksia selvitä maitosuihkun kanssa, hän puklaili paljon mutta kasvoi vielä enemmän. Pikkuhiljaa maidontulo tasaantui ja puklutkin vähenivät. Isoin kokemani ongelma imetystaipaleella oli viimekesäinen rintatulehdus, joka oli kovin nihkeä kokemus. Muuten homma on sujunut hyvin. Kotona, kaupungilla, koulussa, kirjastossa, kahviloissa, kylässä ja kaikkialla. Alussa imetykseen tuntui menevän koko päivä, nyt homma vie ehkä tunnin tai pari vuorokaudessa. Eli ei kukaan sohvaan maadu imetyksen takia, lapsilla on tapana kasvaa! Joskus maailma kiinnostaa maitoa enemmän tai pienet hampaat nirhaisevat, mutta sitten lopetetaan homma ja tehdään jotain muuta. 

Omat ”imetystavoitteeni” olen ihan pian saavuttanut: puoli vuotta täysimetystä ja vuoden verran koko lystiä. Taidamme kyllä jatkaa sen jälkeenkin, jos vauva vielä viihtyy rinnalla ja suostuu nukkumaan ilman sitä.

On helppoa hokea tuoreelle äidille “luota vain itseesi”, kun imetys on uppo-outoa ja kaikki siihen liittyvä kuulostaa vähintään rakettitieteelle. Älä siis luota vain itseesi, luota myös Imetyksen tukeen (nettisivut ja Fb-ryhmä), sairaalan kätilöihin ja niihin kavereihin, joilta jaksat ottaa neuvoja vastaan. Luota myös luontoosi, äidin keho on tehty ihmeitä varten!

Imetys ei tee minusta tai kenestäkään parempaa äitiä, mutta onnistumiselta ja tärkeältä se saa tuntua. 

 

4. Villapaidat

Edelliseen kohtaan viitaten: paras imetysvaate Suomen kolmessa vuodenajassa on löyhä ja mukava villapaita. Omani olen kyllä valheellisesti hankkinut jo ajat sitten ja ihan vaan työarkeen, mutta olen nyt omistanut ihanat neuleeni vauvavuodelle. 

Käytän neuleitani käytännössä päivittäin, kotona ja kylillä. Alle imetystoppi (ihmisten ilmoilla rintsikat ja venyvä toppi, ainakin yleensä, krhm), niin vauvan ruokinta on vaivatonta ja huomaamatonta. Villaan piiloutuu kätevästi vauvan lisäksi myös maitotahrat ja puklut, se lämmittää muttei hikoiluta. Peruspuhdistukseen riittää tuuletus parvekkeella – toki omia hieman jo kulahtaneita maitopaitojani pesenkin välillä.

Hankin taas muutamia virallisiakin imetyspaitoja, mutta jotenkin olen kai vääränmallinen kaikkiin niistä. Vähintään vauvan syödessä maitoa valuu paidalle ja sitten on kylmän nihkeä olo. Siispä toppi + neule on turvavaatteeni aina, kun pitää olla hetivalmis ruokinta-apaja paikalla.

Muita imetykseen liittyviä varusteita en listannut, mutta näitä ilman olisi vaikeaa: liivinsuojat (pestävät, noin 10 paria), harsoliinat (myös 10, alussa saisi olla vaikka sata ja nyt pärjäisi kolmella), rintapumppu (ensimmäiset puoli vuotta, jos halusin käydä jossain yksin), mukava yöpaita, loputon varasto suklaata.

 

5. Järkiruoka, ruokajärki

Puolen vuoden iässä vauva alkaa kaivata muutakin ruokaa kuin maitoa. Aiemmin olen kokenut kiinteät vauvanruoat jotenkin hankaliksi, joten en suhtautunut tuohon rajapyykkiin mitenkään kovin innostuneena. Pakkohan se oli kuitenkin taas ottaa vastaan. Isoimman oivallukseni vauvan syömisen suhteen sain vasta tällä kolmannella kierroksella: sen ei tarvitse olla niin vaikeaa.

Koska vauvallamme ei ole allergioita, hänen ruokailuissaan on voitu alusta asti edetä varsin rennolla otteella. Ensimmäisiksi annoksiksi ahkeroin pakastimeen erilaisia kasvissoseita, mutta niiden loputtua vauva on syönyt simppelisti sormiruokaa tai siististi kaupan pursukoita. Kunhan suola ja sokeri (ja maitotuotteet) pysyvät poissa, vauva voi olla mukana perheen makumatkalla.

Ei siis tarvitsekaan erikseen kuoria, pilkkoa, höyryttää, soseuttaa, syöttää ja siivota (tai ostaa vauvatarvikeliikkeistä kuhunkin toimenpiteeseen omaa välinettä), vaan vauvalle voi keittää pastaa ja parsakaalia, paistaa pienen munakkaan, paloitella persimonin tai surauttaa smoothien siinä missä itselle tai muulle perheelle. Ja kun sellainen ei sovi, naksautetaan valmisruoka auki ja avot, ateria on valmis.

No okei, siivota täytyy kyllä. Tai täytyisi, paljon enemmän kuin meillä tehdään… Vauvamme lempiruoka onkin pöydän alle heitetyt murot.

 

6. Vauvakirja ja valokuvat

Jos talomme palaisi ja pitäisi perheen lisäksi pelastaa jotakin, nappaisin vaaleanpunaisen vauvakirjan oitis kainaloon. Tilasin kirjan raskausaikana ja siitä tuli jo silloin jollain lailla terapeuttinen työkalu odotuksen ja uuden perheenjäsenen dokumentointiin. Valitsin kirjan vahingoista viisastuneena: edelliset, paljon tekstiä ja muistamista vaatineet kirjat ovat jääneet harmillisen tyhjiksi. Ei siis mitään luetteloita ensimmäisistä hampaista, sanoista, askelista tai päivänpolttavista uutisista, kiitos! Halusin kuviin painottuvan muistokirjan, jota ehtisi ja haluaisi myös täyttää.

Vauvallamme on siksi Design Lettersin Baby’s First Book, jossa on raskausajan, babyshowerin (uh amerikkalaisuus) ja synnytyksen tallentamiseen varattuja sivuja ja sitten kullekin kuukaudelle yksi aukeama, johon saa mahtumaan neljä pientä valokuvaa ja muutaman lauseen verran tekstiä. Mukana on myös “kuukausikortti”, jonka kanssa vauvan voi kuvata aina hänen täyttäessään yhden kuukauden lisää. Kummasti tuo päivä tuntuu tulevan koko ajan useammin.

Olen ottanut tavaksi tilata joka kuukausi Ifolorilta pienen paketillisen siihen asti kertyneitä kuvia – yleensä samoja, jotka olen ottanut puhelimella ja julkaissut Instagramissa. Tilaan kuvat 10-kokoisina neliöinä, jolloin ne mahtuvat kirjaan juuri sopivasti. Laatu ei aina hivele silmää, mutta muistot ovat sitäkin terävämpiä. 

Kolmen kuvaavimman kuvan valinta on aina vähän vaikeaa, mutta kirjan kanssa käytetty kuukausittainen hetki kullanarvoinen. Mitä tästä kuusta kertoisinkaan? Tuossa kuvassa näkyvät uudet hampaat, tuossa se kuinka vauva näytti aina kieltään ja oltiin mökillä, tuossa ruokapöydässä pönötys ja ensimmäinen ateria. Kuvissa on luonnollisesti ihanimpia ja iloisimpia hetkiä vauvan elämässä, mutta samalla niihin tallentuu muutakin: sisaruksia, sukulaisia, sisustusta ja säätiloja.

Hintaa itse vauvakirjalla oli noin 40 euroa (tuntui kalliilta!) ja kuukaudessa valokuviin menee vajaan vitosen verran, eli yhteishintaa koko vuoden opukselle tulee sunnilleen satanen. Arvoltaan vauvakirja on kuitenkin minulle paljon paljon isompi. Jo nyt koko perhe selailee sitä suunnilleen silkkihansikkain (isot lapset muistavat aina mainita pesseensä kädet, kun haluavat katsella kirjaa…)  ja ihanan vauvakuplan kääräisemänä. 

(Instagramissani voi stoorin kohokohdista kurkistaa vauvakirjan sivuille.)

 

7. Ystävät, tuttavat, kadunmiehet, neuvolamamit, somekaverit ja mummo

Harvempi suoriutuu mistään ihan ypöyksin, vauvavuosi ei ole siinä poikkeus. Siispä kannustan lisäämään hankintalistalle ihmisiä, joiden kanssa kaikkea on mukava jakaa. Heitä voi löytyä myös yllättävistä paikoista!

Ennen äitiyslomalle jäämistä jännitin sitä, miten löytäisin päiviini aikuisseuraa nyt, kun monet “äitikaverit” ovat kaltaisiani koululaisten vanhempia, tiukasti työelämässä ja ruuhkavuosissa rymyämässä. Mutta eipä hätää. Yks kaks alkoi valjeta, miten paljon helpompaa vauvavapaalla on tavata kavereita. Kolmivuorotyössä käyvän kätilön kanssa on voitu pitää aamupäivätreffejä ihan kuin vanhoina hyvinä aikoina, epäsäännöllisiä töitä tekeviä olen nähnyt aamukahveilla ympäri kaupunkia. Ja saipa yksi parhaimmista ystävistäni vauvan kuukausi omaani myöhemmin (tuskin minua varten, mutta kuitenkin), on ollut hauska käydä läpi samoja vaiheita ja vertailla unikoulun tuloksia lounaiden äärellä. Niitä töihin jääneitä ystäviäkin olen nähnyt, lounastreffeillä, työpaikalla piipahtamalla, omilla kaverisynttäreilläni.

Uusi tuttavuuden muoto ovat olleet neuvolan ryhmätapaamisissa kohdatut äidit, joilla on samanikäiset vauvat. Virallisten 2kk- ja 6kk-tapaamisten lisäksi olemme käyneet porukalla tai pareittain vaunulenkeillä, vauvalounaalla, pitäneet pikkuisten pikkujouluja ja vaihtaneet sormiruokavinkkejä Neuvolamamit-viestiryhmässä. Asumme kaikki lähekkäin, elämäntilanteemme ovat osin ihan erilaisia, mutta vauvojen myötä jonkinlaista yhteistä puhuttavaa löytyy aina. Jos oma neuvola ei ryhmätapaamisia järjestä, kannatta kivan oloisia kollegoita lähestyä muskarin, uinnin tai jumpan eteisessä – aika moni muukin kaipaa päiviinsä kahvitteluseuraa.

Suomea usein syytetään lapsivihamieliseksi maaksi, mutta itse en pääse siihen keskusteluun kiinni. Varsinkin vauva tuntuu keräävän positiivista huomiota kaikkialla! Bussissa vanhemmat leidit tulevat lepertelemään, kaupassa nuorisolaisetkin älyävät joskus pitää ovea auki, kahvilassa naapuripöydästä vastataan vauvan hymyyn. Jopa imetyshetkiä on muutaman kerran kommentoitu sympaattisessa hengessä. Suosikkini tuntemattomien kommenteista on kuitenkin se vanhempi herrasmies, joka kirjaston vessajonossa kehui kaikkialle konttaavaa vauvaa. Ei tule kuulemma Crohnin tautia, kun antaa lapsen tutkia maailmaa vapaasti! No ihan sama tuleeko vaiko ei, otin kannustavan kommentin vastaan ja ilahduin siitä kovin. 

Tosiasia kuitenkin on, että vietän vauvan kanssa paljon aikaa ihan kaksin ja kotona. Varsinkin alussa kotisohvaan piirtyi imettäjän ääriviivat, nyt en useinkaan viitsi parvekepäiväunien aikaan liikahtaa mihinkään. Onnea on älypuhelin, joka tuo maailman luo ja tovereita peukalonpäähän. Somen kautta tärkeiksi on tullut monta ihmistä, joita en välttämättä ole koskaan oikeasti tavannut. Kiitos teille olemisesta!

Ja kiitos myös anopille, josta on muotoutunut tärkeä mummo myös tälle meidän pienimmäiselle. Puolison vanhemmat ovat muutenkin olleet meille apuna ja tukena ties missä. Nyt minullakin on haaveiden mummola kotikaupungissa, jonne voi tarvittaessa viskata vaikka koko katraan (tai ihan vaan itsensä) hetkeksi hoitoon. Vauvakin on aiheesta aika tohkeissaan: “mum-mum”, hän sanoo.  

 

8. Vaunut

Yleensä tämänkaltaiset listat pitävät kai sisällään tavaroita? No kyllähän niitäkin vauvan kanssa olemisessa tarvitaan, mutta ei nyt lopulta ihan valtavaa määrää. Alkuun pääsee vaatteilla, vaipoilla ja niillä hemmetin harsoilla. 

Meillä isoin, kallein ja käytetyin hankinta ovat olleet vaunut – niillä liikutaan päivittäin ja hoidetaan kaikki siirtymiset vauvan kanssa (meillä ei siis ole autoa eikä kantovälineistä innostuneita vanhempia). Pieni nukkuu vaunuissa päiväunensa, kulkee mukana kävelylenkeillä ja köröttelee koulubussissa. Huonosti toimivat vaunut alkaisivat varmasti ärsyttää aika nopeasti.

Jaksavaisempi vertailisi vaunuja excelin avulla, itse valitsin kivan näköiset ja suositut Bugaboo Buffalot, jotka ovat näppärät kaupungilla ja tarpeeksi tukevat maastossa. Vaunut kannattaa ostaa käytettynä, sillä säästää rahan lisäksi luontoa. Löysin omamme Tori.fi:stä, kolmasosalla uusien hinnasta.

 

9. Uni

Edes joskus, edes melkein riittävästi, edes sen verran ettei itketä illalla eikä ahdista aamulla. 

Vielä en ole löytänyt tälle luotettavaa toimittajaa, laadunvaihteluakin on melkoisesti. Mutta ilman ei selviäisi eikä selviä, kukaan!

 

10. Rauha ja rakkaus

Vauvavuotta voi suunnitella, muttei kannata suorittaa. On ihan luvallista vajota vaaleansävyiseen vauvakuplaan, tössöttää pienesti kotona ja saada elämään sisältöä pikkupyykin viikkaamisesta ja pienen ihmisen kasvun seuraamisesta. On sallittua tylsistyä tähän kaikkeen, itse en ole sitä vielä ehtinyt tehdä. On toki ok myös täyttää päiviään vauvan lisäksi kaikella muulla, mutta se ei ole pakollista.

Olen itse opetellut vauvavuoden aikana rauhallisempaa elämää. En haluaisi kutsua arkeani ruuhkaiseksi – vaikka se välillä sitä kolmen koululaisen kanssa väkisin onkin. Enkä haluaisi menettää päiviä tai herraisä varsinkaan valmiiksi puoliunettomia öitä sen miettimiselle, mitä kaikkea muuta järkevämpää ja tärkeämpää voisin olla tekemässä kuin heiluttamassa vihreää huivia vauvamuskarissa kikertävän kakaraisen kasvoille. 

Vauvan kanssa meillä ei ole kiire minnekään. Hänelle riittää syli, seura, lepo ja leikki. Hän ei laske saavutuksia, ei kysele jälkikäteen teinkö mitään järkevää hänen ollessa vauva. Hänen ikuisuutensa on minulle hetki vain, vuosi hujahtaa ohi ennen kuin siitä on saanut edes otetta.

Sainko tänäänkään mitään aikaan? En kai. Mutta pidin pienen ihmisen elossa, tyytyväisenä, kylläisenä ja onnellisena. Rakastin ja näin, mitä se saa aikaan: enemmän rakkautta.