Viisikuisen virneet

Yritän pitää pikkutirpan kuukausiraporteista kiinni – luulen, että jälkikäteen tyttösen vauvavuoden ensimmäinen puolikas on sen verran synkän sumun peitossa, että haluan itse palata muistoihin kuvien ja tekstien avulla. Sillä vaikka ympärillä myllertäisi miten kovasti, pieni ihminen kasvaa ja kehittyy ihan omanlaisekseen, siinä kaiken keskellä tai sivussa suojassa.

Tänään pikku-O on tasan viisikuinen. Jo! Vasta! Ainahan hän on tainnut täällä meillä asua, mutta miten on ehtinytkin jo kasvaa niin kovasti. Vastasyntyneen tuoksua ei enää taida tavoittaa, ja sylivauvailukin on jäänyt syrjään. En (elämäntilanteesta johtuen) haikaile ensimmäisten avuttomien kuukausien perään, ja pikemminkin odotan vauvan vahvistumista ja sisaruskaksikon yhteisleikkejä. Jo nyt veli ja sisko saavat toisiltaan parhaat naurut, ja pienempi seuraa silmät suurina kun isoveikka-idoli touhottaa ja töllöilee. Aina iltasella toistuu sama viihde-show, kun pesulta tullut poikanen hyppelee nakupellenä ympäri olohuonetta ja vauva kiljuu ja kikattaa kuin viimeistä päivää. Halvat on huvit lapsosilla!

Viimeisen kuukauden aikana vauva on oppinut kääntymään vasemman kyljen kautta vatsalleen – ja tekeekin sitä sitten jatkuvasti, tajuamatta omaa parastaan. Varsin rajallinen leluarsenaalimme alkaa jo käydä vähän nähdyksi, ja kaikki puruleluista duplopalikoihin päätyy kuolaavan kuopuksen suuhun. Sylissä hän pungertaa istuma-asentoon, eikä kuuntele kun vanhemmat varoittelevat liian varhaisista pönötyspyrkimyksistä. Pöydän ääressä tapahtuva toiminta on alkanut pientä kovasti kiinnostaa, mutta sormiruokailua tuskin kannattaa kuitenkaan aloittaa kermamunkista? Välillä mietin, miten vähän varsinaisia virikkeitä kakkosvauvalle tarjoillaan – hän kun ei käy muskareissa tai jumpissa sosialisoimassa ikäistensä kanssa ja kirjoistakin tajusin toisen kiinnostuneen ihan vahingossa. Sitten muistan, miten paljon lapsekasta elämää meillä ja muualla hän näkee ihan itsestään, ja tajuan, ettei tässä nyt mitään ylimääräisiä virityksiä kaivatakaan.

Tyypillisesti tosi tyytyväinen tyttönen vaihtoi joitakin viikkoja sitten univaihdetta, ja lopetti hyvät yöunensa. Auts! Samoihin aikoihin alkoivat epämääräiset vatsavaivat, jatkuva vaipanvaihto ja kummalliset väri-ilmiöt. Ehdin käydä läpi kaiken mahdollisen noro-viruksesta hampaidentekoon, kunnes ajattelin ihan vaan varmuuden vuoksi testata maidotonta ruokavaliota. Kananmunaa olen isompina määrinä vältellyt jo aiemmin, se kun on tuntunut aiheuttavan pientä ihottumaa pienokaisella. Nyt olen ollut muutaman päivän jälleen lihaa syövänä vegaanina, ja kas, sain vauvani takaisin! Yöunet ovat palanneet, pyllyä ei tarvitse enää pestä kymmentä kertaa päivässä ja pikkuhiljaa vaipan värikin on muuttunut myrkynvihreästä normaalimpaan suuntaan. Että taisipa tähän talouteen sittenkin pesiytyä toinenkin maitoallergikko, harmillista muttei mahdotonta. Juuri nyt litkin vaniljaista soijamaitokahvia ja popsin munatonta munkkia – onneksi ehdin tehdä avokadopastaa kyllästymiseen asti ja syödä suklaata niin paljon että….no ei, suklaata en kyllä ole syönyt vielä (ikinä) tarpeeksi. Katsotaan sitten ensi jouluna konvehtikestävyyttä uudelleen.

Varreltaan viisikuinen on varsin siro tapaus, ja veikkaankin että ensi viikon virallisella neuvolakäynnillä otetaan lisäruoat puheeksi. Oma mielipiteeni niitä kohtaan on vielä vähän hutera. Ehkä, ehkä ei, ei nyt ihan vielä, jos vasta sitten kuukauden päästä kuitenkin? Syöttövälit ovat päiväsaikaan parin tunnin luokkaa, ja omille menoilleni pääsen puolen desin maitovaran turvin vaikka koko illaksi. Siinä mielessä ei siis sosesotkulle vielä olisi tarvetta, mutta vähän jännitän miltä pikkaraisen painokäyrä tällä kertaa näyttää. Pituutta pikkusisko kai ainakin kasvaa, sillä koon 68 vaatteet alkavat nekin kinnata haaruksista ja hihat jäävät lyhykäisiksi. Päivärytmi on vakiintunut kaksiin uniin, jotka ovat parhaimmillaan vaunuissa nukuttuina. Odotankin siis uuden kodin parveketta aika isolla innolla…

Vaikka vatsa on vaivannut ja unet olleet katkonaisia – ja äitee ollut välillä vähän enemmän kuin vain väsynyt -, ei kuopuksen hymy tunnu hyytyvän millään. Hän väläyttää (toistaiseksi) hampaattoman hymynsä kaikille, ja melkein missä tilanteessa tahansa. Tarkkaavainen tyttö hän tuntuu myös olevan, ja monesti varsin (kovassa) äänessä. Mikä täällä mölisee? osaa isovelikin kysyä, kun sitteristä kuuluu kiekumista. Pientä vierastusilmiötä on vauvan suunnalta myös havaittavissa, mutta suurimmaksi osaksi pikku-O vain nauttii saamastaan huomiosta. Ja kaiken huomion hänelle toki soisinkin, ja toivoisin itsekin sitä pystyväni enemmän antamaan. Ehkä pikkuisen puolivuotispäivänä oma elämä on jo sen verran järjestyksessä, että hymy säilyy kaikkien huulilla aamusta iltaan 🙂

PS. Kannoin tänään ystäväni kanssa ensimmäiset banaanilaatikot uuden kodin keittiöön. Muissa huoneissa remonttimies huhki seiniä valkeiksi ja vaaleanharmaiksi (tähän vähän sydämiä), aurinko valaisi viidennen kerroksen kauniiksi ja kaikki näytti paljon paremmalta kuin muistinkaan. Varsinainen muutto tapahtuu viikon päästä, huh sentään!