Vuosi sitten synnytyssalissa tapahtunutta

Huomenna tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun kuopukseni päästi ensimmäisen parkaisunsa. Ennen kuin vajoan vauvavuosimuisteloihin, päivittelen pienen nappisilmäni kasvua ja kehitystä tai herkistyn haikeuksissani, ajattelin jakaa teidän kanssa jo toistamiseen pikku-Oon synnytyskertomuksen. Kirjoitin sen hetikohta h-hetken jälkeen, ja julkaisin tekstin vanhan blogin puolella. Luin kertomuksen nyt uudestaan, ja tuijotin aikani tuota ensimmäistä kuvaa – se oli muuten eron jälkeen yksi niistä asioista, joka antoi minulle voimaa ja vahvuutta. Tyttäreni synnytys oli sen verran hurja, hulvaton ja huikea kokemus, että halusin vielä kerran (tuskin viimeistä sellaista, näitä inttijuttujahan pitää märehtiä aina sopivassa seurassa säännöllisin väliajoin) palata noihin tunnelmiin. Kas tässä, synnytyssaaga vuoden takaa, lokakuulta 2012:

Viimeisimmällä äitiyspolivisiitilläni päädyttiin siihen, että synnytys käynnistetään raskaushepatoosin vuoksi. Kännistyspäiväksi minulle kerrottiin tiistai toinen lokakuuta, jolloin kasassa oli raskausviikot 38+5. Kyseessä oli virallisten protokollien mukaan ”induktioharkinta”, eli vasta käynnistyspäivänä lääkäri päättäisi suoritetaanko käynnistys juuri silloin ja otetaanko minut sisään osastolle. Vaikka tiesin hepatoosin usein johtavan käynnistykseen ennen laskettua aikaa, tuli aikainen päivämäärä silti vähän yllätyksenä. Tilanne down under oli myös sen verran epäkypsä, että murehdin sairaalavisiitin venyvän monen päivän mittaiseksi, tuskaiseksi kärvistelyksi. Öiset supistelut ja erinäiset ässät eivät tuottaneet tulosta, ja tiistai koitti nopeammin kuin toivoinkaan. Kalenteriin merkitty käynnistys toki mahdollisti mummin saapumisen esikoisen hoitoavuksi jo tiistaiaamuna, mikä helpotti omaa huolta huomattavasti.

Tiistaina siis läksin sairaalaan heti aamukahdeksalta, ja löysin tieni työmaata muistuttavalle vuodeosastolle. Hoitaja otti minut vastaan, esitteli paikat ja vaatetuksen sekä kyseli ruokatoivomukset. Lääkärin tapaamista sain odottaa pitkälle aamupäivään, ja kulutin aikaani KaksPlussan ja kännykän netin parissa. Makasin myös puolisen tuntia sikiön sykekäyrällä, jolle piirtyi myös pari supistusta.

Lääkärin tutkimushuoneessa minua odotti (taas!) monipäinen opiskelijalauma ja jokseenkin nuiva vastaanotto. Lääkäri kyseli tuntemuksia ja totesi, ettei tilanne ollut käynnistyksen suhteen vielä ollenkaan kriittinen. ”Mutta haluaisitko että se syntyisi nyt?”, kysyttiin, johon mutisin jotain sen tapaista että ”kun nyt tänne kerta on tultu”. Sisätutkimuksen jälkeen sain valita käynnistystavaksi kohdunsuulle asennettavan ballongin, jonka olin kuullut olevan lääkkeellistä käynnistystä hellempi ja luonnollisempi. Ballongin asettaminen tuntui tosi epämukavalta, eikä tilannetta helpottanut tumpelo asentaja. Kaiken lisäksi operaatio epäonnistui ja päättyi verta, hikeä ja kyyneleitä -henkisesti. Siinä vaiheessa säikähtäneen näköiset kandit saivat todistaa synnyttäjän herkkyystilaa ja lääkärikin vähän taputteli olkapäälle rauhoittavasti. Koska ballonki kirjaimellisesti meni reisille, siirryttiin plan beehen ja päädyttiin lääkkeisiin eli Cytotec-käynnistykseen. Lääkäri puhui jotain kolmesta päiväannoksesta ja kolmen vuorokauden kestosta, minä yritin päässäni keksiä miten ihmeessä saisin ajan kulumaan ankealla osastolla…

Sain ensimmäisen murusen Cytoteciä lounasaikaan, puoli yhden maissa. Lähettelin kotiin väliaikatietoja ja mies saapuikin lisäviihteen kera seurakseni joskus kahden maissa. Raskauden aikana erittäin tutuiksi tulleet supistukset alkoivat tuntua vähän voimakkaammilta, mutta niitä tuli vielä harvakseltaan. Kävimme kahviossa pehmiksillä, minä marssin sisupäissäni portaat neljännestä kerroksesta alas ja ylös rivakkaa tahtia. Mies lähti takaisin kotijoukkojen avuksi neljän aikoihin, ja minut pistettiin pitkälleen uudelle sykekäyrälle. Mainitsin hoitajalle, että supistuksia tuli nyt vähän tiheämmin, ehkä kymmenen-viidentoista minuutin välein – mutta että eivät ne vielä kauhean kivuliaita olleet. Hoitaja pohdiskeli asiaa ja päädyttiin siihen, ettei aikataulun mukaista seuraavaa Cytotec-annosta otettaisikaan, ettei kohtu vahingossa jäisi jonkinlaiseen kestosupistustilaan.

Makasin käyrällä ikuisuudelta tuntuvan ajan, koska sikiön sykettä haluttiin tarkkailla erityisesti aina supistuksen jälkeen. Jossain vaiheessa (ehkä viiden aikoihin) hoitaja teki sisätutkimuksen, ja tuomiona oli kaksi senttiä avautumista. Pientä edistymistä siis, muttei mitään kovin merkittävää. Minä kuuntelin televisiosta kuuluvaa Huippumalli haussa -ohjelmaa, harmittelin etten nähnyt ruutua ja vilkuilin vähän epäuskoisena kelloa, kun tajusin supistusten tulevan välillä jo tiheämmin kuin viiden minuutin välein. Polttelu alkoi myös olla sen verran kivuliasta, että hengittelin varsin kovaäänisesti verhoni takana ja yritin muistella, missä kohdassa se kämmenen akupaineltava kipupiste sijaitsikaan.

Päivällinen saapui pöydälleni puoli kuudelta, mutta jouduin makaamaan vielä jonkin aikaa käyrällä. Paikallaan olo oli tuskallista, olisin halunnut kävellä aina supistuksen aikana. Kun hoitaja vihdoin tuli päästämään minut pahasta, kerroin supistusten olevan jo varsin tiheitä ja kipeitä. Nyt ajatuksena oli, että voisin syödä hieman, saada peräruiskeen (siinä järjestyksessä!) ja hengailla sitten vessassa ennen mahdollista synnytyssaliinlähtöä. Lappasin hieman kanakeittoa suuhun, mutta supistukset pakottivat minut nousemaan ja kävelemään edestakaisin. Aloin itse epäröidä, miten selviäisin tyhjentävästä vessareissusta – esikoisen synnytyksessä kun kyseinen toimitus kesti ainakin puoli tuntia. Hoitaja palasi huoneeseen ja meni mietteliääksi. Hän kävi keskustelemassa kollegoiden kanssa tilanteesta ja tuli takaisin – jospa tehtäisiin nyt ensin vielä sisätutkimus.

Hopsansaa, kohdunkaula oli kadonnut ja olin 4,5 cm auki. Kello oli vähän vaille kuusi. ”Ehkä on parasta että ruvetaan lähtemään saliin, niin ehdit saada kivunlievitystä”, todettiin. Minä soitin miehelle, että nyt lähdetäänkin jo, ala tulla taksilla kotoa. Kasasin supistusten kourissa kamppeeni sängylle, pyysin huonekaveria avuksi ja luovutin tälle lukemattomiksi jääneet naistenlehteni. Hoitajan mielestä oli parasta että minut kuskattaisiin saliin sängyllä, ja kun supistukset saivat silmäni sumeiksi, aloin olla samaa mieltä.

Matka osastolta synnytyssaliin oli synnytyksen hurjin hetki. En voinut tehdä kivulle mitään muuta kuin hengittää, kokeilin amerikkalaisista tv-sarjoista tuttua puuskutusta ja kuulin itseni huutavan ”Pelottaaaaa!” kun sänky kiisi käytäviä pitkin. Papereiden mukaan saavuin saliin klo 18.00. Onneksi huone oli valmiina ja kätilö vastassa, minä kampesin itseni sängyltä salin puolelle ja hoitaja koetti rauhoitella. ”Nyt olet hyvissä käsissä!” Jos olisin ehtinyt, olisin ehkä järkyttynyt kun kätilö kertoi, että puuttuvan verinäytteen takia en voisi saadakaan epiduraalia vielä. ”Kohdunkaulan puudutteen voin sulle antaa!”, hän lupasi.

Minä huusin avuksi ilokaasua ja pusersin maskia väärinpäin kasvoilleni. Istuin puoliksi sängynlaidalla ja hönkäilin kaasua, joka ehkä hieman vei ajatuksia pois järjettömistä supistuksista. Kätilö lähti käymään jossakin (kenties tilaamassa puudutteen) ja minä jäin hetkeksi yksin kaasumaskini kanssa. Yritin pysyä tolpillani ja keksiä jotain ajateltavaa, etten menisi ihan paniikkiin. Fiksuna likkana aloin laulaa naamariin esikoisen kerhossa kuultua Senjo-tonttu -laulua! Tajusin kyllä itsekin tilanteen koomisuuden ja ehdin miettiä, josko muistaisin tämän herkullisen yksityiskohdan vielä myöhemmin. Senjooo-tonttuuuu heräää jooo, lapset ovat tääääl-läääää…

Kätilö tuli takaisin saliin, ja perässä hiipi pieni hipsterin näköinen miehenalku. ”Olen lääketieteen opiskelija, saisinko tulla seuraamaan…” – ja kerrankin, kaikkien epäkohteliaiden ja liian komeiden kandien jälkeen sain sanotuksi että TÄLLÄ KERTAA EI, ja surkea hipsteri poistui graafikkolaseineen salista. Kätilö nyökytteli ymmärtäväisenä, ”mä sanoinkin sille että saa tulla itse kysymään”. Seisoskelin edelleen sängyn vieressä ja höngin kaasua, kun alkoi tuntua joltain. ”Sua taitaa ponnistuttaa”, huudahti kätilö ja kippasi minut sängylle puoli-istuvaan asentoon. Kuulemma en voisi tehdä vauvalle vahinkoa, vaikka vähän ponnistelisinkin. Pikapikaa pöksyt pois jalasta ja tilannetarkastus. Täysin auki, sieltä se vauva tulee.

Järkytys. Mies istui taksissaan jossakin punaisissa liikennevaloissa keskellä Hämeenkatua, ja vauva oli tulossa. En ollut ehtinyt muutamien kaasuhönkäysten lisäksi saada mitään kivunlievitystä. Eijeijei, eihän sen näin pitänyt mennä. Viime kerralla avautumisvaihetta kesti puoli vuorokautta ja ihana epiduraali vei mennessään kaikki kivut. Jotain sen suuntaista olin kaavaillut tälläkin kertaa.

Tässä vaiheessa synnytyssalissa kaikunut sananvaihto jää varmaan mieleeni iäksi. ”Ei se vielä voi tulla!” – ”Kyllä se vaan voi!” ja nyt jo sketsimäisiä piirteitä saava ”Mutku en mä ehtinyt saada mitään!” – ”Sää saat vauvan!” Jos ensimmäisessä synnytyksessä kiittelin nuorta, lempeää, rauhallista mutta reipasta kätilöä, oli nyt kokenut, rempseä ja loistavalla huumorintajulla varustettu lapsenpäästäjä nainen todellakin paikallaan. Kätilö hälytti vielä kollegan avukseen ja sitten sainkin luvan ponnistaa aina kun siltä tuntui. Ja siltähän tuntui! Kaasumaskia en pystynyt enää pitelemään käsissäni, joten kestokykyä piti löytää jostain sisuskaluista. Kuulin, kuinka joku huoneessa huusi kuin eläin (se olin minä) ja joku kehotti pitämään pienempää ääntä ettei kaikki voimat menisi karjumiseen (se oli kätilö).

Kello 18.15 räjähtivät lapsivedet, hetkeä myöhemmin kuului vauvan parkaisu kun pää oli ulkona. Siinä vaiheessa ovesta kurkkasi myös se lääkäri, joka oli tulossa antamaan kohdunkaulanpuudutetta. ”Myöhästyit, tää syntyy jo!” Sitten minun käskettiin olemaan ponnistamatta kovin lujasti – napanuora oli kiertynyt henkseleiksi vauvan kaulan ympärille, ja se jouduttiin leikkaamaan että hartiat saatiin ulos. Sitten vielä yksi puserrus ja avot, O oli ulkona. Syntymäajaksi merkittiin 18.20, siis kaksikymmentä minuuttia saliin saapumisen jälkeen ja viiden minuutin ponnistusvaiheen päätteeksi. Synnytyksen kokonaiskesto oli 2h15min – sekin kyllä ihan vaan oman arvioni perusteella, kun ei kukaan sitä varsinaista alkupäätä ollut määrittämässä.

Kun vauvaa esiteltiin minulle ja tungettiin yöpaitani alle, toivoin jonkun nipistävän minua. Ihanko totta, tässäkö se oli, syntyikö se oikeasti näin? Olin epäuskoinen, järkyttynyt, äärimmäisen onnellinen ja lievästi liikuttunut – kaikkea mahdollista yhtä aikaa. Vauva katseli maailmaa silmät yhtä suurina kuin äidillänsä, pikkuruista rimpulaa kehuttiin reippaaksi kun toljottelimme toisiamme.

Lapsen isä säntäsi saliin siinä puoli seitsemän maissa (ovelta taisi näkyä juuri se ihastuttava naudanpaisti, joka vauvan jälkeen pitää vielä pusertaa ulos). Hämmennys oli aika suuri, kun vastassa ei ollutkaan epiduraalipöllyssä hengaileva vaimo vaan onnittelut ja uunituore tyttölapsi. Oli tietysti iso harmi, ettei mies ollut mukana syntymäsekunneissa, mutta jälkikäteen ajatellen kaikki kävi niin nopeasti että tilanne olisi voinut olla enemmänkin järkyttävä kuin ihastuttava. En myöskään ehtinyt kaivata kädestäpitelijää ja henkistä kivunlievittäjää, kun kaikki keskittyminen meni, noh, synnyttämiseen.

Tämän synnytyksen kantavana teemana taisi muutenkin olla ei ehditty. Se peräruiske jäi saamatta (onneksi – muuten olisi saattanut vauva syntyä vessanpönttöön…), epiduraali antamatta, samoin kaikki muut kipulääkkeet. Sairaalan yöpaidan ehdin juuri ja juuri heittää päälleni ennen saliin siirtymistä, synnytyksen jälkeen omat alusvaatteet, sukat ja kengät löytyivät jostain sängyn alta ja nurkkiin viskottuina. Tietoja esimerkiksi eri vaiheiden alkamisista ei ehditty kirjata ennen kuin vauva oli jo maailmassa, kukaan ei ehtinyt näyttää minulle kätilön kutsunapin sijaintia eikä luonnollisesti kukaan ollut kameran kanssa kuvaamassa synnytystapahtumaa. Tällä kertaa kiire oli kuitenkin ihan ”itseaiheutettua”: sairaalassa oli muuten hämmentävän rauhallista, vaikka minuakin oli peloteltu vauvabuumin aiheuttaneella ruuhkalla ja siivouskomerossa synnyttämisillä.

Vaikka touhu oli melkoista rytinää ja paikoin pienen paniikinkin arvoista, olen ihan todella iloinen tästä synnytyksestä. Ylpeäkin vähän, vaikken koekaan tehneeni itse paljoakaan – toisaalta en ehtinyt olla tekemättäkään! Käynnistys ja ilokaasu taisivat viedä synnytykseltä luomu-statuksen, mutta kyllä se aika huikea kokemus oli silti 😉 Lääkkeettömyyden ja nopean keston takia olin heti synnytyksen jälkeen tosi hyvissä voimissa – keskustelin miehen ja kätilön kanssa ihan järkevästi ja kävelin omin jaloin suihkuun sillä aikaa kun vauva pestiin, punnittiin ja kapaloitiin. Tajusin siinä sivussa myös kysellä, että saihan mummi esikoisen iltanukutusohjeet ja pesittehän neulepaitani kolmessakympissä 😀

Synnytys oli siis melkoisen nopea tapaus, ja niin on ollut siitä toipuminenkin. En kärsinyt juuri minkäänlaisia vaurioita, yhden tai kaksi tikkiä kätilö ompeli pienen kosmeettisen repeämän korjaamiseksi. Jos jälkisupistuksia ja massiivista maidonnousua ei oteta lukuun, olen ollut kohtalaisen kivuton ja olo on kaiken kaikkiaan vähemmän pöhnäinen ja väsynyt kuin edelliskerralla.

Pikku-O asetettiin ensimmäiselle maitohetkelle rinnalleni puolen tunnin ikäisenä, ja imetys kesti lähes tunnin. Voi miten hyvin se heti onnistuikaan – vauva söi reippaasti eikä hommaan tarvittu mitään kikkakolmosia. Mittausten (2760 grammaa ja 49 senttiä) jälkeen saimme saliin vähän iltapalaa, ja sitten siirryimme synnyttäneiden osastolle. Saimme hengata kolmistaan huoneessani iltayhdeksään asti, sitten mies hyvästeli perheen naisväen ja lähti kotiin. Sairaalassa viihdyimme kaksi yötä, vaikka itse olisin ollut ihan valmis kotiutumiseen jo seuraavana päivänä. Piskuisen tyttösen syömisiä ja vointia haluttiin kuitenkin tarkkailla, mutta yöhoitajan väläyttämiä verensokeriongelmia ja lisämaitoja ei missään vaiheessa havaittu tai tarvittu. Keskiviikkona isoveli kävi tutustumassa pikkusiskoon ja torstaina tulimme kotiin.

Ja täällä sitä nyt ollaan – valmiina kertomaan kaikille kyläilijöille tätä huikeaa synnytyssaagaa (kyllästymiseen asti, oletan). Parasta synnytyksessä oli tietysti sen lopputulos eli ihana terve vauva, mutta hyvänä kakkosena tulee kyllä se, että raskas raskaus huolineen ja vaivoineen on nyt ohi. Takanani on nyt kaksi täysin erilaista raskautta ja synnytystä – molempiin mahtuu hurjan paljon tunteita.