Onnea kaikille kouluvuotensa päättäneille! Ja meille perässä roikkuville, eteenpäin luotsaaville vanhemmille myös.

Tänään juhlittiin koululaisia kauniin kesäisessä säässä. Silmäkulma kostui kuudeluokkalaisille lauletuista jäähyväisistä. Auringon kanssa hymyiltiin kilpaa, kun lapset olivat tohkeissaan saamistaan todistuksista. Hyvinhän tämäkin poikkeusolojen värittämä kouluvuosi meni. ”Äiti, se olloma ny!” totesi viidennelle luokalle (kääks) siirtyvä esikoiseni.

Koulujen päättyminen ja kymmenen viikon kesäloman alkaminen ei kuitenkaan kaikille ole pelkästään ilon aihe ja juhlavan tuuletuksen paikka. Monessa perheessä tuskaillaan etenkin pienempien koululaisten pitkän loman ja vanhempien rajallisten vapaiden yhteensovittamista. Löytyykö kaupungista kesäkerhoa, milloin leireille pitää ilmoittautua, saako isovanhemmilta hoitoapua ja minkä ikäisen lapsen voi olettaa pärjäävän jo itsekseen työpäivän ajan? Ja: mitä tämä kaikki oikein maksaa?

Kesäsäätö voi olla erityisen hankalaa, jos vanhempia on vain yksi, tukiverkot kaukana, työtilanne ei mahdollista lomailua, taloustilanne on heikko tai jaksaminen muuten koetuksella.

Kesän ei pitäisikään olla jokaisen perheen oma, joka vuosi toistuva murheenkryyni. Kunnan järjestämä koululaisten kerhotoiminta läpi kesän ja harrastus- ja ruokailumahdollisuudet myös isommille koululaisille toisivat ison helpotuksen monen perheen kesään. Samalla saataisiin tasa-arvoa, turvaa ja tekemistä ihan kaikille lapsille. Mallia voidaan ottaa Ruotsin ”fritidshem”-toiminnasta.

Toivonkin Tampereelle entistä kattavampia kesäkerhoja, puistoruokailukokeilun laajentamista eri puolelle kaupunkia ja varmuuden siitä, että jokainen koululainen voi jäädä kesälomalle iloisin, levollisin mielin.