Pitääkö puolison lasta rakastaa, entä saako häntä komentaa? Miten liikkuvat kettureput, kurahousut, rahat, normit, arvot ja asenteet, kun lapsilla on kolme kotia ja sen seitsemät isovanhemmat?

Muun muassa näitä minulta kysyttiin, kun vierailin Valeäidin podcastin penkissä. Vastauksistani syntyi Valeäidin nauhoitusten ykköskauden viimeinen jakso, jossa puhuttiin uusperheistä.

Podcastissa en suinkaan puhunut konkarin suulla, vaan vasta puolen vuoden bonusäitiyden kokoisella kokemuksen värisevällä äänellä. Ennen nykyistä kolmen lapsen uusiokokoonpanoa ehdin asua nelisen vuotta kolmistaan omien lasteni kanssa, ja yhä vain yhytän itseni mieltämässä identiteetikseni sinkkuäidin ja perhemuodokseni yhden vanhemman perheen. Nyt kuitenkin lapsia on kolme (vielä hetken mahtava ikäsarja 4-, 5- ja 6-vuotiaita), ovisummerissa kaksi sukunimeä ja kylpyhuoneessa viisi hammasharjaa ja armoton sotku.

Vaikka uusperhe on minullekin uusi juttu, olen alkuvuoden aikana ehtinyt oppia siitä kaikenlaista. Olen myös saanut kohdata aivan uusia tunteita, joita on joutunut käsittelemään lastenhuoneen ulkopuolella, omassa päässä ja puolison kanssa. Monet tunteista ovat sellaisia, ettei niitä oikein kehtaisi ääneen myöntääkään: mustasukkaisuutta omista biolapsista, kumppanin lapsesta, kumppanin entisestä puolisosta (tai tämän lapsesta!), entisen kumppanin nykyisestä kumppanista. Rasittavia, raastavia, jalkaan sopimattomia mustia sukkia jos jonkinsorttisia. Niistä onneksi ainakin jokunen on ehtinyt hukkua ahkeran likapyykinpesun aikana.

Uusperheessä on myös lähes aina läsnä jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne. Kaipaan lapsiani kun he ovat isällään, tuntuu ontolta kun en tiedä päiväkotikuulumisia tai mitä viikonloppuna luettiin iltasaduksi. On kipeän kasvamisen paikka myöntää, että lapsilla on kaksi tasavertaista kotia, enkä minä pitele arjen lankoja yksin käsissäni. Toisaalta olen lahjalapselle aina ”vain” Sanna; minusta ei tule hänen äitiään enkä sellaiseksi ole edes pyrkimässä. Paikkani puolison rinnalla, pyykkien viikkaajana ja perunakattilan ääressä on kuitenkin äidillinen. Jaan kaikkien kolmen lapsen vanhemmuutta kumppanin kanssa, ei meillä ruokapöydässä kysytä että kuka kenenkin geenejä kantaa.

Vaikka podcastin perusteella arkemme tuntuu rullaavan kuin tanssi, on viime kuukausiin mahtunut myös odottamattomia askelkuvioita ja liian pitkäksi venyneitä taivutuksia. Kahden perhekulttuurin törmäyttäminen tuskin ikinä sujuu täysin kivutta:  entistä isomman makaronilaatikon lisäksi pöydälle joutuu nostamaan lastenkasvatukseen liittyviä periaatteita, tasapuolisen kohtelun vaatimuksia, omia kritiikkiä kestämättömiä normeja ja lapsellisia tunteita. Toisin kuin kahden aikuisen ydinperhe, emme ole kasvaneet lapsiperheeksi yhtä aikaa ja muovanneet toinen toistamme, vaan rysäyttäneet toimintatapamme ja tuntemuksemme yhteen samalla kun muuttolaatikoita kannettin kahdesta taloudesta uuteen kotiin.

Kiistan saisi helpoiten aikaiseksi käytännön asioista: rahasta, omasta ajasta, kuka vie kenenkin lapset päiväkotiin ja kenen vuoro on nukuttaa milläkin kokoonpanolla. Sosiaalisen median uusperhekeskusteluista olen myös oppinut, että hämmentävän usein arkea sekoittaa omassa mahtavuudessaan sekoileva ex-puoliso. Meillä välit vanhempien välillä toimivat, mutta eivät ilman työtä. Itse kuitenkin koen, että isoimmat kriisinpaikat tulevat omista rooleista. Kenen äiti minä saan kulloinkin olla, mitä minulta odotetaan, mitä toivon toiselta ja olenko osannut sanoa sen ääneen? Vastikään kävimme iltasohvalla varsin asiallisen keskustelun siitä, voiko bonusvanhempi olla mukana lapsen neuvolakäynnillä, miksi moista ei ole tullut edes ajatelleeksi ja miksi se tuntuisi vähän oudolta? Joskus tuntee itsensä ohitetuksi bonuslapsen asioissa, toisinaan taas saan itsensä kiinni lapsivapaasta sohvaköllöttelystä, kun kotona on vain puolison lapsi. Siinä missä yhteinen joulu punaisten ja vihreiden muuttolaatikkojen katveessa oli melkoinen happotesti perhetaipaleellemme, on muidenkin merkkipäivien iloisuuden reunaan tarrautunut häivähdyksiä haikeudesta. Voisin veikata, että aika monessa muussakin uusiolaumassa lasten syntymäpäivät, äitien- ja isänpäivät herättävät sekalaisia tuntemuksia ja kyyneleitä pyyhitään silmäkulmista muutenkin kuin lahjojen liikuttavuuden vuoksi. Eikä näissä päivissä ole kyse käytännön asian hoitamisesta vaan kokemuksesta: siitä, miltä tuntuu ja miksi, ja saako tunteensa sanoa ääneen, kun pohjimmiltaan on koko perheestä äärettömän kiitollinen?

Heikompia hengästyttää, kun valotan kalenteriamme ja perhekokoonpanomme mustekalamaisia lonkeroita. Kolme lasta, joilla on yhteensä kolme kotia ja sen seitsemät isovanhemmat. Yksi kolmivuorotyöläinen, kaksi päiväkotia eri puolilla kaupunkia, lapsiviikkoja ja aikuissaunavuoroja. Kaiken kasassa pitäminen vaatii säätämistä, järjestämistä, mittaamattoman määrän metatyötä ja omaani paremman muistin, joka ei millään saa kaikkia kevätjuhlia, kurahousuja, iltavuoroja, valtuuston kokouksia ja kesälomia pysymään näppäimissä. Syksyllä jännityskerrointa lisää esikoisen alkava koulu ja ennustan jo nyt olevani se Wilman ärsyttävin, hajamielinen mutta vaativa vanhempi.

Uusperhe pähkinänkuoressa: kiistoja entisten ja nykyisten puolisoiden kanssa,  loputonta vatvomista, sietämätöntä säätöä ja kaikesta uusilla kierroksilla kipuilua? Miksi kukaan moiseen hullunmyllyyn haluaisi lähteä! Eroa harva ehdoin tahdoin valitsee, mutta uusperheeseen ei kyllä kukaan takuulla ryhdy vasten tahtoaan, ei edes lasten takia. Ei, vaikka ne aika kivasti yhdessä leikkisivätkin.

Kaiken tämän tarkoitus löytyy lasten nukahdettua sohvalta, elokuvateatterista viereiseltä penkiltä, aamukahvin keitosta, yöllä käsinä ympäriltä. Se piileskelee arjen jakamisena, kuulumisten kysymisenä, yhteisinä huolina, pehmeinä suukkoina. Se on ihastusta, kunnioitusta, tahtoa ja läheisyyttä. Rakkautta. Ympärillä voi pyöriä bonuksia ja bioja, lapsia ja niiden valvojia, tiskejä ja täyttymättömiä toiveita. Uusperheen ydin onkin parisuhde.