Olen viime viikkoina miettinyt enemmän kuin tehnyt, lukenut enemmän kuin kirjoittanut.
Kuntavaalien jälkeen yksi kevään tavoite vaihtui todellisuudeksi ja kampanjastressi kokousaikataulujen sovittelemiseksi. Sain huikeat 258 ääntä (kiitos niistä kaikista!) ja olen omaksi yllätyksekseni Tampereen kaupunginvaltuuston vihreän valtuustoryhmän neljäs varavaltuutettu. Jos siis isot vihreät orakset ja ollipojat ovat reissussa, minulla on suuri todennäköisyys päätyä valtuustosaliin painamaan jaata subjektiivisen päivähoidon säilyttämiselle ja eitä koulutusleikkauksille. Tämän lisäksi varavaltuutetulle aukeaa mahdollisuus erinäisiin lautakunta-, johtokunta- ja tiesmikäkokouspullakunta-paikkoihin. Eli mahdollisuus vaikuttamiseen.
Uusi valtuusto ei kuitenkaan vielä ole työssä, en ihan tiedä mitä luottamuspaikkoja hakisin ja kaupungissa käytävät pormestarineuvottelut eivät ole vielä edenneet kovin pitkälle. En siis istu kaikkia iltoja kokouksissa tai plärää lautakuntien esityslistoja – ainakaan vielä. ”Älä sitten pala loppuun”, muistutti vakiokahvilan pitäjä myydessään minulle aamupirtelöä, johon naurahdin epäuskoisesti. Eihän minulla nyt tässä mitenkään liikaa tekemistä ole.
Toisaalta, ehkä vähän onkin. Olen tietoisesti yrittänyt pyristellä pakoon tämän päivän työelämää vaivaavasta kiireen eetoksesta. Oravanpyöräpuheesta ja hektisen tehokkuuden maksimoimisesta. Olen valinnut vajaan työajan enkä läheskään joka päivä suorita työtäni sataprosenttisesti. Lapsillani ei ole kuskaamista vaativia harrastuksia enkä itsekään pörrää juuri muualla kuin kirjastossa ja lenkkipolulla. Siivoan suurpiirteisesti ja ostan rahalla kotiin kulkevia kauppakasseja ja perjantaipizzoja. Kuntavaaleissa kampanjasloganini oli Rauhaa ruuhkavuosiin ja luulin tekeväni kuten saarnaan: haluan aikaa ja rauhaa työn ja perheen onnelliseen yhteensovittamiseen.
Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että arjessa on liikaa liikkuvia osia ja turhaa kiirettä. En muka ehdi mitään, vaikka koko ajan teen jotain. Turha ruuhka näkyy myös siinä, että kun en tee mitään, mietin mikä jää nyt tekemättä. Ajattelin vihdoin myös myöntää itselleni, että eroperheen ja uusperheen asioiden hoito ja käsittely ihan oikeasti vie voimia, metatyön taakka ei pienene vaikka tiskivuoroista olenkin saanut luikahdettua eroon, että lasten ikävöinti ja toisaalta lastenhoidon järjestely vaativat aikaa, hermoja ja omaani paremman muistin. Olen myös huolestuttavan koukuttunut Temptation Islandiin – ihan vaan koska se saa päivän aikana surranneet aivot hetkeksi hiljenemään.
Olin viikko sitten mukana monen muun some-eläjän tavoin PING Helsinki -tapahtumassa. Olin paikalla sekä työn puolesta että bloggaajana, siis content guruna, kuten meitä tekstiä tai kuvaa eetteriin suoltavia sisällön tekijöitä nimitettiin. Tapahtuma oli hienosti järjestetty, puhujat herättivät ajatuksia ja kiteyttivät osaamistaan, kahvia sai kaiken aikaa ja kohtasin muutamia vanhoja mukavia tuttuja. Tapahtuman pääviesti jäi kuitenkin kaihertamaan: nyt pitää olla isompi, parempi, rohkeampi. Tavoitella unelmia ja surffata niiden yli! Bloggaajat puhuvat vaikuttavista sisällöistä, markkinoijat kampanjan reacheistä. Vielä vuosi sitten kohkattiin sisältömarkkinoinnista, nyt puhutaan vaikuttajamarkkinoinnista ja sitten lavalle astelee tsiljoonan seuraajan tubetähti Casey Neistat (jonka olemassaolosta en keskiaikaisena kirjojenlukijana tiennyt mitään ennen viime viikkoa) joka käyttää korporaation koko mainosbudjetin johonkin siistiin ja sanoo että vaikuttajista puhuminen on bullshit. Pitää tehdä just sitä mitä huvittaa, pitää olla rohkea, huikea, erilainen ja inspiroiva! Ja pitää tehdä videoita, koska k-a-i-k-k-i katsovat nyt videoita, paitsi minä, joten olen pudonnut kelkasta jo ennen kuin se lähti laskuun.
Viestinnän ammattilaisena ja B2B-markkinointia työkseni tekevänä tiedän, mitä kaikella tällä tarkoitetaan, mutta pieni humanistihiiri sisälläni piipittää. Miksi kaikki kaupallistetaan? Miksi pitää olla iso ja ihmeellinen? Missä piilee tavisten menestys ja keskinkertaisten gloria? Kun puhutaan uniikeista kävijöistä, ei todellakaan ajatella jokaista ihanaa blogin lukijaa erikseen, vaan kaivataan massoja ja masseja.
Olen kirjoittanut blogia lähes yhtä kauan kuin olen ollut äiti. Esikoiseni on syksyllä jo koululainen. Olen seurannut sivusta lukuisien samanikäisten blogien syntyä, kasvua ja kaupallistumista – ja samalla lopettanut monen blogin seuraamisen, koska sisältö ei enää kosketa tai mainostulva ylittää sietokyvyn. Toki yhä vain blogikentässä on useita kiinnostavia kirjoittajia, muutamaa ihan rehellisesti kadehdin. Voisinko minäkin tehdä jotakin, jotta saisin tästä näpyttelystä elantoni?
Yllättäen PING Helsinki herätti monessa muussa(kin) riittämättömyyden tunnetta, blogikriiseilyä ja ulkopuolisuuden oloja. Samaistun kaikkeen. Onneksi Nekalan lahja maailmalle eli Asikainen oli blogikarkeloissakin kuin kotonaan!
Kaikessa tekemisessäni ongelmana on se, että jos en koe olevani tarpeeksi hyvä tai omaavani tarpeeksi aikaa asiaan x, en tee sitä ollenkaan. Kuntavaaliehdokkaaksi lähdin pitkän vatuloinnin jälkeen, kampanjoin kolmannella kädellä sen vähän mitä kerkesin ja lopputulos ei vieläkään ole ihan iskostunut tajuntaani. Jos nyt kolmekymmentä ääntä keräisin yhteiseen pottiin… En tiedä onko se piilevää perfektionismia vai rehellistä laiskuutta, mutta asioiden suunnitteleminen on paljon niiden aloittamista helpompaa. Nyt kuitenkin palan halusta aloittaa jotakin uutta, ottaa uuden suunnan, löytää sen mitä jotkut unelmaksi nimittävät. Mutta ehkä uudelle polulle ei tarvitse lähteä täydellinen retkeilyvarustus rinkkaan pakattuna, vaan vähän keskinkertaisempi gear Kånkenissa kelpaa? Saa kai tavallisuuteenkin tyytyä, voisiko kultainen keskitie olla uusi musta? Tarvitseeko kaiken olla päräyttävää, boom, timanttista, tuperruttavaa, tuhansien eurojen arvoista tai maailmaa muuttavaa?
Päässä muhii monia ajatuksia. Tulevasta, työstä, perheestä, elämästä. Siitä, mitä voisin antaa pienelle palalle maailmaa, mitä siltä haluan vastalahjaksi. PING Helsingin tapaamisista syntyi ainakin pari yhteistyökuviota, joissa ei liiku raha mutta piilee mahdollisuuksia. Tämän blogin kohtaloa ehdin miettiä ääneen jo Instagramin puolella ja sain monta ihanaa kommenttia niiltä (teiltä!) jotka ovat seuranneet tekstejäni ja polkuani jo vuosia – ”pikkusiskon syntymästä asti” toimi monen aikamääreenä, ja hänkin on syksyllä jo viisivuotias. Huh, en taitaisi mennä enää start-upista äitinä enkä edes bloggaajana.
Kun kaivoin kameran esiin tämän kirjoituksen kuvituskuvia varten, löysin työpöydän laatikosta aika monta minää. Työminä kertaa kaksi, vihreä minä ja bloggaajaminä. Äitiminä ja puolisominä majailevat myöskin jossain. Joskus hatun vaihtaminen onnistuu ongelmitta, toisinaan vähintään yhtä pipaa kiristää, nyt hattuhyllyllä tuntuu olevan vähän liikaa tungosta. Ehkä kohta löytyy keino, jolla kaiken tekemisensä saa sulautettua yhteen tai kanavoitua kivuttomasti.
PS. Kuvassa tv-tasona paistattelevan senkin ostin maanisilla multitaskaustaidoillani PING Helsingin aikana nettikirpputorin myyjältä. Siihen ei liity kaupallista yhteistyötä tai sponsorisopimusta, se on muuten vaan lähes täydellinen ja pääsi heti käyttöön.
Vastaa