Kategoria: Blogi (Page 6 of 23)

Parasta Tampereella: historian kunnioitus ja uuden innovointi

Mikä on omassa kotikapungissasi parasta? Mitä haluaisit säilöä jälkipolville, mitä ihastuttaa, mitä toivoisit vielä lisää? Vihreät keräsivät valtakunnallisella somekampanjalla eri paikkakuntien parhaita asioita, ihmisiä, kokemuksia ja paikkoja. Vaan mikä on minun mielestäni parasta Mansessa?

Minusta parasta Tampereella on vanhan ja uuden menestyksekäs kohtaaminen. Tämä näkyy esimerkiksi Tammerkosken rannalla, jossa Finlaysonin ja Tampellan vanhat teollisuusrakennukset on käännetty tälle vuosituhannelle. Tiiliseinien suojissa syntyy uusia innovaatioita, digitaalisia palveluita, kasvua, vientiä, yhteisöllisyyyttä ja yrittäjyyttä. Alueelle on uskaltautunut useita yrittäjiä, kahviloihin jonotetaan aamuvarhaisella ja lounasravintolat kuhisevat kello kahdeltatoista.

Vielä kun yksityisen sairaalan tilalle oltaisiin saatu kaikkien kaupunkilaisten kukkarolle sopivia palveluita tai kulttuuria, voisin talsia tätä ihanaa reittiä tarhanportilta töihin entistäkin ylpeämpänä. Ja vielä kun saataisiin ranta vehreämmäksi ja Konsulinsaareen kesäkahvila, niin turistiselfieiden määrä kohoaisi uusiin tuhansiin! Kosken kuohut ja kansallismaisema tekevät jo nyt ympäristöstä ainutlaatuisen, itse koen olevani etuoikeutettu tuijottaessani virtaavaa vettä työpisteeni ikkunasta.

Yhdessä Tampereesta rakennetaan vetovoimaista, kaunista ja kestävää kaupunkia. Tarjotaan tiloja ja tukipalveluita start up -yrityksille, houkutellaan keskustan liiketiloihin palveluyrittäjiä ja pidetään ympäristöstä huolta. Varmistetaan koulutuksella uusien osaajien saatavuus ja pidetään perheet kaupungissa kohtuuhintaisilla asunnoilla ja hyvillä julkisilla palveluilla. Otetaan Tampereen tarinaan mukaan kaikki kaupunkilaiset.


Katso muut vihreät parhaimmuudet eri somekanavista tunnuksella #
päätösonsinun.

Välittämistä varhaiskasvatukseen

Muistitko aamulla kurahousut, kumisaappaat, villasukat, varapaidan, hanskat ja halauksen? Melkein kaikkiin sanon check, mutta eilinen valtakunnallinen varhaiskasvatuksen päivä meni ihan ohi omia pienokaisia kasvattaessa.

Laadukkaan varhaiskasvatuksen ja turvallisen päivähoidon merkitys on suuri paitsi lapsen kehitykselle, myös koko perheen hyvinvoinnille. Agendalla näkyvät varhaiskasvatuksen leikkaukset ja päivähoito-oikeuden karsimiset ovat lyhytnäköistä politiikkaa, jolla heikennetään juuri niiden asemaa, jotka eivät vielä voi puolustaa oikeuksiaan.

Yksi syy puoluevalintaani on Vihreiden kanta varhaiskasvatusleikkauksiin. Ne ovat arvovalinta, jolle on vaihtoehtoja. Panostamalla päivähoitoon säästetään lastensuojelun kustannuksissa myöhemmin. Laadukkaalla varhaiskasvatuksella tasoitetaan kaikkien lasten koulupolkua ja ehkäistään koulutuskelkasta tippumista. Pitämällä lähipäiväkodit avoimina ja tekemällä varhaiskasvatuksesta maksutonta kannustetaan äitejä työelämään ja tehdään osa-aikatyöstäkin kannattava vaihtoehto.

Tänä aamuna jätin jälleen tyytyväisenä omat lapseni koulutettujen kasvattajien huomaan, rauhallisiin leikkeihin ja puurolautasen ääreen. Suuri kunnallinen päiväkoti ei ole ollut ollenkaan pelkäämäni kasvoton ja kaoottinen lastenhoitolaitos, vaan koko perheen kasvatuskumppani. Jokaisella lapsella tulee olla oikeus hyvään hoitoon ja lämpimään kohtaamiseen: tämä ei tapahdu, jos henkilöstöresurssit kiristetään minimiin, päiväkotirakennusten annetaan rapistua tai jos hoitoryhmiä paisutetaan kustannussyistä yli kasvavan lapsen kestokyvyn.

Vihreällä politiikalla tuodaan välittäminen takaisin varhaiskasvatukseen.

Keppiä vai porkkanaa – vai kasa uusia keinoja?

Oma polkuni nykyiseen, vakituiseen työpaikkaan on ollut yhdistelmä onnea, osaamista ja hyvin toimineita palveluita. En pudonnut kelkasta kotiäitivuosien vuoksi, vaan sain uusia uramahdollisuuksia täydennyskoulutuksen ansiosta. Toki palkkaamiseni on vaatinut myös työnantajalta rohkeutta – ikäiseni naisen ottaminen remmiin kun on yhä vain taloudellinen riski yritykselle. Työn ja perheen onnellinen yhdistäminen puolestaan on todellisuutta turvallisen päiväkodin ja koulupolun sekä työaikajoustojen ja etätyömahdollisuuksien ansiosta.

 

Nyt yksi työni haasteista on löytää kasvavaan yritykseen lisää kovan tason IT-osaajia – tähän tarpeeseen taas vastataan koulutuspolitiikalla ja kaupungin vetovoiman kehittämisellä.

Työllisyyden parantaminen ei ole mustavalkoista keppiä vai porkkanaa -politiikkaa, vaan monen osatekijän summa.

 

Tampereella ollaan edelläkävijöitä teknologiaosaamisessa ja digitalisaatiossa, siinä kehityksessä on avaimia koko kaupunkiseudun kasvuun.

Kankeiden työllisyyspalveluiden sijaan nyt kaivataan rohkeita avauksia ja yhteistyötä yli sektorirajojen – niin saadaan paras hyöty esimerkiksi 100paikkaa.fi -rekrytointikampanjan kaltaisista tempauksista. Kampanja on tuonut julki sadat avoimet työpaikat Pirkanmaalaisissa ICT-yrityksissä ja on mainio esimerkki siitä, miten yhdessä tekemällä saadaan aikaan.

Erilaiset perheet

Onko sinun perheessäsi kaksi kahdeksasta neljään työssäkäyvää vanhempaa ja kaksi lasta noin kahden vuoden ikäerolla? Onneksi olkoon, edustat tilastojen rakastamaa keskivertoperhettä, jolle monet julkiset palvelut on muovattu varsin sopiviksi. Jos jäit pudistelemaan päätäsi, sinullakin saattaisi olla päättäjille muutamia kehitysehdotuksia.

Oma perheeni koostuu sairaanhoitajana työskentelevästä puolisosta, esikouluikäisestä pojasta ja kahdesta 4-vuotiaasta tytöstä, joilla on puoli vuotta ikäeroa. Olemme iloisen äänekäs lauma ja upea uusperhe, jonka lapsilla on yhteensä tusinan verran isovanhempia. Perhekalenterissamme risteilee vuoroviikkovanhemmuutta ja kolmivuorotyötä, päivällispöydän kokoonpano vaihtelee yhdestä viiteen. Emme ole mikään kummajainen nyky-yhteiskunnassa ja vallitsevilla eroperhetilastoilla, mutta siltikin monet työhön, lastenhoitoon ja perheeseen liittyvät keskustelut ja päätökset tuntuvat menevän meidän porukasta ohi joko oikealta tai vasemmalta.

Päivitetään perhearjen päättäjät – ja asenteet

Olen vajaan seitsemän vuoden äitiyskokemukseni aikana ehtinyt olla opiskelijaäiti, kotiäiti, työtön äiti, eronnut äiti, yhteishuoltaja-lähiäiti ja uusperheen äiti. En ole itse asiassa hetkeäkään elänyt kahden työssäkäyvän vanhemman ydinperheessä. Kaikissa eri äitirooleissa olen kokenut olevani jollain lailla yhteiskunnan normin ulkopuolella: neuvolan lomakkeissa vauvan vanhemmalla on oletuksena (vastakkaista sukupuolta oleva) puoliso, ”työtön yh” taas on lähestulkoon pilkkanimi eikä edes totta, jos lasten huoltajuus on yhteinen.

Asenteista ja käytänteistä kertoo paljon se, ettei meillä kielessämme vieläkään ole kunnollisia termejä uusien perheiden eri jäsenille (itse suosin Ruotsista lainattua bonus-termistöä).

Monet perhepolitiikan päätökset luonnollisesti tehdään valtakunnan tasolla – esimerkiksi perhevapaiden tasapuolisempaan jakautumiseen ei kuntatasolla voida kovin radikaalisti vaikuttaa. Myös eroperheiden lapsiin liittyvä byrokratia lastenvalvojineen ja yhden osoitteen taktiikoineen vaatii muuttuakseen isompia rattaita. Kuntapäättäjillä on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa asioihin jo nyt, perheiden arjen ja asenteiden tasolla.

Miten kaupunki voi tukea erilaisia perheitä?

1. Tarjotaan matalan kynnyksen palveluita eroperheille. Vanhempien ero on aina kriisitilanne, johon lapset eivät voi vaikuttaa. Pidetään perheneuvolan ovet avoimina eroa pohtiville, järjestetään vertaisverkostoja eron kokeneille ja tarjotaan käytännön lastenhoitoapua kriisin keskelle. Oman eroprosessini pelastavina enkeleinä olivat kaupungin perhetyöntekijät, jotka ottivat kopin lastenhoidosta ja antoivat tilaa ja aikaa oman pään putsaamiselle ja asioiden hoitamiselle.

2. Panostetaan perhetyöhön ja tuodaan kotiapu takaisin lapsiperheiden palveluvalikoimaan. Kunnan tarjoama kohtuuhintainen lastenhoitoapu on parasta mahdollista ennaltaehkäisevää työtä, jolla taatusti säästetään myöhemmissä lastensuojelun kustannuksissa ja lisätään koko perheen hyvinvointia.

3. Pidetään päiväkotiryhmät inhimillisen kokoisina ja taataan paikka lähipäiväkodista kaikille yhden vanhemman perheen lapsille. Arjen logistiikassa päivähoidon sijainnilla on erityisen iso merkitys, jos tarhamatkoista vastaa vain toinen vanhempi. Säilytetään subjektiivinen päivähoito-oikeus ja edetään kohti maksutonta varhaiskasvatusta, joka tekee osa-aikatyöstäkin taloudellisesti kannattavaa.

4. Säilytetään koululaisten aamu- ja iltapäiväkerhotoiminta, joka tuo helpotusta työssäkäyvän vanhemman arkeen. Pidetään koulumatkat lyhyinä ja turvallisina. Mahdollistetaan koululaisten leiritoiminta loma-aikoina yhdessä kolmannen sektorin kanssa.

5. Tunnustetaan perheiden monimuotoisuus niin puheissa kuin teoissa. Huomioidaan päätöksenteossa yhden vanhemman perheet, uusperheet, sateenkaariperheet, vammaiset ja maahanmuuttajat. Annetaan kaupunkilaisille mahdollisuus tulla kuulluksi heitä koskevissa asioissa.

6. Tuodaan julkiseen keskusteluun rohkeita avauksia perhepolitiikan kehittämiseksi. Poistetaan turha byrokratia ja tunnustetaan eroperheen lasten kaksi tasavertaista kotia.  Uudistetaan perhevapaat Vihreiden mallin mukaisesti ja kannustetaan isiä lastenhoitoon, mutta muistetaan myös valinnanvapauden mahdollisuus perheille, jotka eivät malliin mukaudu. Tuetaan vuoroviikkoasumista niin paikallisesti kuin valtakunnan politiikan tasolla.

Äite on aina äite?

Bonushaasteena tamperelaisille heitän kieliongelman, joka kaipaa kipeästi ratkaisua: joko vihdoin löydettäisiin yksinhuoltaja-yhteishuoltaja-lähivanhempi-etävanhempi -sekavuutta paremmin kuvaava termi yhden vanhemman perheen päälle? Päästäisiinkö pian pois pahan äitipuolen leimasta ja luotaisiin uutta vanhemmuussanastoa? Vai koittaisiko kohta aika, jossa tampereen kiälen kaunein sana äite ei tarvitsisi mitään lokeroivia liitteitä?

 

Lukuvinkki: Monimuotoiset perheet -verkosto on kerännyt yhteen hyviä kuntatason käytänteitä erilaisten perheiden huomioimiseksi.

Kirjaston puolella

Olen ollut kirjastofani koko ikäni. Lapsuudessani sadan asukkaan kotikylässänikin oli oma pieni kirjasto, jonka satutunti oli viikon kohokohta. Ensimmäisenä koulupäivänä sain oman kirjastokortin – muovikuoreen laitetun paperisen läpyskän, joka avasi ovet lukemattomiin maailmoihin.

Kaikille avoin kirjasto on suomalaisen sivistyksen kehto. Ilolla seuraan, kuinka kirjasto elää ajassa ja laajentaa tarjontaansa kirjan kansia kauemmas: digipalveluihin, musiikkitapahtumiin, neuvontaan ja palveluiden lainaamiseen. Kirjasto tarjoaa tietoa, taitoa ja kohtaamispaikan monelle eri ihmisryhmälle: vertaistukea ja tekemistä pienten lasten vanhemmille, kotoutusta maahanmuuttajille, digiopastusta senioreille ja helpon hengailupaikan koululaisille.

Me olimme lasteni kanssa vuosia pääkirjasto Metson vakikävijöitä, nyt lähikirjastona on sympaattinen Sampolan kirjasto (jossa tämänkin tekstin naputtelin). Pidetään me tamperelaiset yhteisvoimin kirjastomme avoimina ja elävinä, helposti lähestyttävinä ja kaikkien saavutettavina.

Kuntavaaleissa #kirjastonpuolella

Kuntavaaliehdokkaana olen luonnollisesti #kirjastonpuolella. Kunnioitan Kirjastoseuran kampanjaa sitoutumalla seuraaviin tavoitteisiin:

  1. Olen halukas kirjastopalveluiden kehittämiseen sekä alan koulutuksen ja ammattilaisten palkkojen turvaamiseen. Tiedostan, että vain prosentti kunnan menoista menee kirjastolle.
  2. Ymmärrän, että kirjasto  osa hyvinvointivaltion kivijalkaa. Noin 66 prosenttia suomalaisista käyttää kirjastoa. Suomessa on 3 miljoonaa kirjastokorttia.
  3. Tiedostan, että kirjaston merkitys kunnassa kasvaa, kun kuntien harteilta lähtevät sosiaali- ja terveyspalvelut. Kunnat voivat käyttää entistä enemmän aikaa kulttuuripalvelujen kehittämiseen.

Lue lisää Kirjastoseuran kuntavaaliteeseistä: suomenkirjastoseura.fi/kirjastonpuolella

Miksi kuntavaalit?

Pohdin kuntavaaliehdokkaaksi lähtemistä pitkään. Olen ollut kiinnostunut päätöksenteosta, vaikuttamisesta ja yhteisten asioiden ajamisesta niin kauan kuin muistan, mutta ehdokkaaksi asettuminen Tampereen kokoisessa metropolissa arvelutti. Tiedänkö tarpeeksi, ymmärränkö kaupungin kiemuroita? Minulle kuitenkin vakuutettiin, että osaamiseni sopii ehdokkaalle vallan mainiosti. Ja että tekemällä oppii ja osaavammat kyllä neuvovat, kun oma tietämys loppuu kesken.

marraskuu1

Eniten mietin ajankäyttöä ja vuorokauden rajallisia tunteja. Mahtuvatko kokoukset perhekalenterin riveille, ehtiikö tarhanportin ja työpaikan väliltä kipittää edes kampanjoimaan? Sitten ymmärsin, että juuri kaltaisiani kaivataan tekemään päätöksiä, jotka liittyvät työn ja perheen yhteensovittamiseen. Me ruuhkavuosissa rämpivät pienten lasten vanhemmat olemme paitsi julkisten palvelujen käyttäjiä ja vastuullisia veronmaksajia, myös tulevaisuuden toivojen luotseja. Olisi huikean hienoa päästä muovaamaan omasta kotikaupungista myös jälkipolvien rakastamaa asuinpaikkaa.

Poliittinen keskustelu karkaa usein pienen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle, prosessikaavioihin ja talouslaskelmiin. Kunnissa ja kaupungeissa kuitenkin päätetään ihmisen kokoisista asioista: päiväkodeista ja kouluista, terveyskeskuksista, kirjastoista, työllisyyspalveluista ja kulttuurista. Uskon ja toivon, että kylmälle ja kovalle talousajattelulle on vaihtoehto, että on mahdollista tehdä myös vastuullisia valintoja.

Puoluevalintaa minun ei tarvinnut spekuloida. Vihreiden ajatukset vastuullisuudesta, tasa-arvosta, ympäristön kunnioittamisesta ja yhteiskunnan hyvinvoinnista vastaavat omiani. Mutta myönnetään: mietin kyllä, olenko väriltäni tarpeeksi vihreä, kun pelastan perjantai-illan nakkipaketilla enkä voi sietää soijarouhetta. Päätä sinä! Ennakkoäänestys alkaa 29.3.2017. Sitä ennen voit seurata minua somessa, nykäistä virtuaalihihasta tai haastaa juttusille Hämeensillalla.

 

@ssaarikangas Twitterissä

Ehdokassivuni Facebookissa

Oman osaamisen oikoluku

Työnhaussa tärkeimmäksi koetaan usein kaksi seikkaa: erottautuminen ja oman osaamisen esilletuominen. Sinänsä simppeleitä asioita, mutta kuitenkin varsin haastavia.

1-IMG_0207

Erottautumiseen voi käyttää kaikenlaisia kikkoja kirkkaanpunaisesta hakupaperista (en ehkä suosittelisi) some-verkostoitumiseen (toivon, että ainakin sinä suosittelisit). Kun hakijoita on kolminumeroinen luku, täytyy jotenkin iskostua rekrytoijan mieleen. Olla sulavasanainen puhelinsoiton aikana, tajunnanräjäyttävä työhakemuksessa tai hulvattoman hauska haastattelussa. Taitoja kaikki, vieläpä opittavia sellaisia.

Oman osaamisen esilletuominen on kuitenkin vähän toinen juttu, ja itse olen painiskellut työnhakuni aikana eniten juuri tällä puolella. Miten kiteyttää oma osaamisensa, miten tuoda se julki, miten tunnistaa se alunperinkin? Olen käyttänyt aikaa, ajatuksia ja ammattiapuakin siihen, että löydän omasta kirjavasta historiastani juuri ne asiat, jotka kuvastavat sitä, mitä minä erityisen hyvin osaan.

Osaamistaan voi lähteä tarkastelemaan monesta suunnasta. Työkokemuksesta löytyvät tietysti ne tehtävät ja toimenkuvat, jotka tulevaa työantajaa ehkä eniten kiinnostavat. Omalla kohdallani näitä käytännön osaamisen alueita olisivat ainakin lehtijuttujen kirjoittaminen, tiedotteiden laatiminen, nettisivujen päivittäminen, asiakaspalvelu ja suunnittelu. Toki osaamisalueikseni voisin luetella myös vaikkapa tehokkan postinlajittelun tai kehuja keränneen kalakastikkeen teon, mutta aivan kaikki kesätyökokemukset eivät ehkä suoranaisesti tuo kompetenssia viestintätehtäviin. Toisaalta: postikeskuksen pikkutarkka työ kertoo minun olevan huolellinen ja luotettava työntekijä, ravintola-alalla taas saa tuta asiakaskohtaamisten tärkeyden ja stressinsietokyvyn. Tärkeää onkin poimia omasta työhistoriastaan ne osa-alueet, joilla osaaminen täsmää juuri haettavaan työpaikkaan.

Toinen osaamisen konkreettinen näytönpaikka on tietysti taskusta löytyvä tutkinto ja siihen kuuluvat opinnot. Yksinkertaista – ainakin, jos tutkinto ei koostu monialaisista opinnoista, tiedekuntarajoja koettelevista kokonaisuuksista tai kansainvälisistä kokemuksista. Eli minun kohdallani vähän normia monimutkaisempaa. Osaamispalettiin päästäisin kuitenkin vuorovaikutus- ja viestintätaidot puheviestinnän puolelta, median ymmärryksen tiedotusopista, kokonaisuuksien hahmottamisen ja kriittisyyden yhteiskuntatieteistä, vankan kielitaidon englanninkielisistä maisteriopinnoista, vaihto-opiskelusta ja pohjoismaisten kielten sivuaineopinnoista sekä yrityksen toiminnan ja markkinoinnin perusperiaatteet liiketalousosaamisen opintokokonaisuudesta. Kun tähän tutkintosoppaan lisätään vielä avoimen yliopiston Design Management -opinnot, saadaan osaamista kartutettua vielä visuaalisella viestinnällä, graafisen suunnittelun lainalaisuuksilla, palvelumuotoilun käsitteillä ja kokonaisvaltaisella viestintäkuvalla.

jalat

Kas noin, olisikohan meikäläisen osaaminen nyt taputeltu? No ei! Olenhan minä muutakin elämässäni tehnyt kuin istunut luentosalissa tai lompsinut työpaikalle. Ja oikeastaan se, mitä juuri minä osaan, ei vain ansioluetteloni, onkin kiteytynyt vasta parin viime vuoden aikana. Minähän olen paljon muutakin kuin tutkintotodistus tai työnäyte, ja itse asiassa aika hyvä tyyppi olenkin.

Kun vapaa-aikaansa käyttää vapaaehtoisesti bloggaamiseen, kehittyy paitsi kirjoittajana, myös sosiaalisen median tuntijana. Väitän tuntevani somen varsin hyvin, vaikka toki opittavaa on vielä – ja tulee joka päivä lisää. Blogiharrastuksen myötä vanha tuttuni valokuvaus on pysynyt näppäimissä. Ja kaikkeen tähän tarvitaan tietysti tietoteknisiä taitoja, jotka ovat kohdallani ihan hyvin kunnossa. Tekstin- ja kuvankäsittely ovat tuttuja juttuja, verkkojulkaisu samoin. Osallistuinpa muutama viikko sitten RailsGirls-koodaustyöpajaankin, ja vain pari kertaa nostin käteni kirkuen ilmaan…

Aiemmin olen ollut aktiivinen järjestöpuolella, ja niistä kuvioista on taatusti tarttunut hihaan osaamisalue jos toinenkin. Olen toiminut puheenjohtajana ja tiedotusvastaavana, siis osannut johtaa, delegoida, vakuuttaa ja vaikuttaa. Työelämässä tarvittavia taitoja olen tainnut haalita myös perhearjen puolella. Organisointikyky, stressinhallinta, innovointi -kyllä minä kehtaan väittää, että kun yksin vastaa kahden lapsen huoltotoimista ja yöhulinoista, monenlaiset piilevät kyvyt nousevat pintaan.

Pieniä osaamisen palasia voi kaivella ihan omasta persoonastaan. Olen järjestelmällinen, tehokas, positiivinen ja luova. En jää kotiin makaamaan, vaan etsin aktiivisesti uusia kokemuksia elämääni. Kotini, kattaukseni ja verkkosivuni (ainakin toivon mukaan!) kertovat, että olen visuaalinenystäväni voisivat väittää ahkeraksi ja empaattiseksi. Lapsilta ei onneksi kysytä, silloin virhemarginaali nousisi kovin korkeaksi kun toisessa laidassa luonnearviona on inana, toisessa koko maailman tyhmin.

maanan8

Kaikki tämä pohdinta kertoo minusta, omasta osaamisestani. Haasteena on saada se välitettyä työnantajan tiskin toiselle puolelle, kirjattua auki hakemukseen tai viestittyä jännityksestä värisevän äänen läpi puhelimitse. Tämän syksyn ensimmäisestä työhaastattelusta sain sen verran virtaa, että usko omaan osaamiseeni on vahvana: olisin varmasti aika osaava työntekijä, kun sen pääsisin vain näyttämään. Ja se tärkein meinasi vieläpä päästä unohtumaan: olen varsin nopea oppimaan uusia osaamisia. Vaatimattomuus ei työnhaussa kaunista, siksi jätän sen boldaamatta!

Älä käy yöhön, tai työnhakuun, yksin

Männäviikolla manselaisten äänitorvi Aamulehti uutisoi, kuinka Pirkanmaalla TE-palvelussa työttömiä palvellaan koko maan mittakaavassa kehnoiten. Että peräti 83 prosenttia työkkäriin suunnatuista puheluista jäisi vastaamatta! Kuulostaa hurjalta, jo pelkkä ajatus saa jonotusmusiikin kaikumaan pääkopassa. arkiaamu14 Kun itse vaihdoin leiriä kotiäitiydestä kortistoon ja siirryin hoitovapaalta vapaaksi työttömäksi, olivat ennakkoluuloni työvoimatoimistoa (eli oikeammin kai TE-palveluiden – vähemmän rakkaalla lapsella voi nimikin muuttua) kohtaan voimissaan. Käsitykseni oli huhupuheiden ja puskaradion perusteella se, että työttömäksi ilmoittautumisen jälkeen olisin oman onneni nojassa ja asiointitoiveet TE-keskuksen oikeiden ihmisten kanssa vaihtuisivat pian luuri korvalla jonottamiseen. Olenkin ollut varsin positiivisesti yllättynyt siitä, miten paljon tukea työnhakuun, koulutusmahdollisuuksia ja kädestä pitäen -ohjausta työkkäristä minulle tarjotaan. Kertaakaan en ole vielä istunut puhelimessa jonotusaikaa kiroten, vaan juoksevat asiat ovat hoituneet verkossa ja moni muu ihan kasvotusten. Olen osallistunut työnhaun starttivalmennukseen, jossa käytiin läpi työtä etsivän tärkeimmät väylät. Yhden päivän vietin osaamissimulaatiossa, jossa kouluttajan johdolla kaivettiin kustakin esiin kuoren alle kätketyt vahvuudet ja voimavarat työelämää ajatellen. Yhdessä koulutuksessa pureuduttiin puhelinkontaktin saloihin, toisessa työhaastattelussa menestymiseen. Työnhaun verkkoryhmässä olen saanut vertaistukea kaltaisiltani, kaivattua kannustusta ja ohjaajan palautetta työnhakuasiakirjoista. Kun halusin tulostaa visuaalisen ansioluetteloni värillisenä, vei työkkärin ohjaaja minut takahuoneeseen oman kopiokoneensa kimppuun ja kehotti printtaamaan niin monta paperia kuin on tarvis. Viimeisimpänä minut värvättiin henkilökohtaiseen työnetsijäpalveluun, jossa tarkoituksena on tulevien kahden kuukauden aikana, noh, etsiä minulle työ. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. Oma kokemukseni TE-palveluista on siis aivan toinen, kuin linkatun lehtijutun tai sitä seuraavan kommenttiryöpyn perusteella voisi arvella. Miksikö näin? Johtopäätökseni on, että olen ”hyvä työtön” – korkeakoulutettu, nippa nappa alle 30-vuotias, aktiivinen ja oma-aloitteinen – ja siksi saan kaiken irti työkkärin palveluista. Käymäni koulutukset ovat toki olleet avoimia kaikille, mutta ehkäpä henkilökohtaisen tuen määrään vaikuttaa niin ikä kuin koulutustausta. Ehdin juuri ja juuri saada osuuteni nuorisotakuun eduista, akateemisuus antaa oman sysäyksensä työllistymisen tärkeydelle ja kenties kahden pienen lapsen äitinä sujahdan myös erityisen sulavasti siihen kohderyhmään, jota kannattaa tukea, kouluttaa ja kannustaa. Minun veroeuroilleni olisi varmasti käyttöä tulevaisuudessa, ja varsin mielelläni niitä palkastani maksaisinkin. Harva kai kuvitteleekaan, että TE-keskuksesta ojennetaan työttömälle työpaikka hopeisella tarjottimella. Vai kuvitteleeko? Meneekö olettamukseni metsään, jos koen, että työkkärin palveluihin eniten pettyneet eivät ole niistä kunnolla ottaneet selvää? Jos puhelimeen ei vastata, olisiko oikeampi tapa asioida sähköposti tai verkkopalvelu, tai saisiko oikean ihmisen kiinni paikan päällä? Minun odotukseni työtöntä tukevista palveluista ovat ylittyneet monessa kohtaa, mutten vieläkään oleta, että allekirjoittaisin lähitulevaisuudessa oman alani työsopimuksen työkkärin tädin pidellessä täytekynää kädessäni. vapaa1 Työnhaku vaatii työtä. Ehkä enemmän kuin minä tai moni muu arvasikaan. Ei kukaan kirjoita hakemuksia puolestani, soittele yrityksiin tai muokkaa nettisivuistani houkuttelevamman näköisiä. Apua ja asiantuntemusta voin saada, mutta aktiivisuudesta vastaan itse. Vielä jaksan painaa – työnhaun parissa vietetyt tunnit kun tuntuvat lastenhoitoon verrattuna likipitäen lomalta – ja uskon, että uraputkeni suuaukko löytyy kyllä. (Ja ei, en sentään näpyttele hakemuksia viinilasillisen voimalla – vaikka kenties ripaus rieslingiä saisikin tekstin lentämään…) Työttömän stigmaa ei ole kiva kantaa, mutta turhalla häpeilyllä työnhausta katoaa into ja ilo. Työttömäksi voi päätyä monella tapaa: omasta tahdosta, tuotannollisista ja taloudellisista syistä, terveysongelmien vuoksi tai ihan vaan taantuman takia. Näissä suhdanteissa työpaikan löytäminen ei ole ollenkaan helposti leivottu pala kakkua, vaan vaatii sekä tarmoa että tuuria. Työkkärin tapaamisissa olen oppinut, että meitä on muitakin – eivätkä kaikki työttömät ole metrohousuisia moniongelmaisia, vaan osaavia, päteviä, koulutettuja ja kivoja ihmisiä. Eniten olenkin saanut tsemppiä työnhakuun toisilta ihmisiltä: kouluttajilta ja kollegoilta, virkailijoilta ja verkkotutoreilta. On mukavaa huomata, ettei ole yksin.

Verkostoituminen on näiden vuosien trendi, välttämättömyys työnhaussakin. Yksin puurtamalla sokeutuu omalle tekstilleen, unohtaa olennaisia tai näkee vain yhden kulman kokonaisuudesta. Siinä missä kotiäitiydestä teki kannattavaa vertaisseuran tuki puistossa ja päiväkahviseura perhekerhoissa, on työnhaku hetkittäin jopa hauskaa kun on ihmisiä ympärillä. Minä en malttanut istua yksin hiljaa hiekkalaatikon reunalla, enkä siis suostu tujottamaan yksin kotona työpaikkailmoituksiakaan. Vaikkei työrintamalla ihan heti tärppäisikään, voi työnhakuvalmennuksesta löytää vaikka lounasseuraa tai lenkkikaverin. Ei mikään ihan turha saavutus sekään.

Blogosfääreissä

Kun opiskelutoverini kanssa rustasimme puheviestinnän proseminaarityötä kevättalvella 2007, aiheeksi valikoituivat poliittiset blogit. Tuolloin elettiin eduskuntavaaleja edeltäviä kuukausia, ja ehdokkaiden pitämät blogit alkoivat pikkuhiljaa yleistyä. Tutkimme blogeissa esiintyviä argumentaation keinoja, karkeasti sanottuna poliittista blogiretoriikkaa. Tutkimusta taustoittava teoriaosuus piti hyvin pitkälti kaivella rapakon takaa amerikkalaisista lähteistä, kotimaan kamaralla kun blogitutkimusta oli tehty vielä varsin vähän.

Noista kanditutkielmankäryisistä kuukausista on vierähtänyt vuosi jos toinenkin, välissä on ehtinyt olla vaaleja moneen lähtöön, ja blogimaailma on tullut jäädäkseen. Sosiaalinen media on mullistanut viestinnän ihan muutaman viime vuoden aikana, eikä tänä päivänä tulisi kuuloonkaan, että politiikan parrasvaloihin pyrkivä ehdokas jättäisi blogin pystyttämättä tai tuhahtelisi twiittailulle (tai no, aivan kaikki eivät somevärkkejä niin arvosta, mutta melkein kaikki kuitenkin).

vaalit1

Itse olen seurannut poliittista retoriikkaa opiskelujeni innoittamana, mutta blogimaailma avautui minulle kunnolla vasta vanhemmuustittelin myötä. Äidiksi tultuani kaipasin kirjoituskanavaa, arkisista asioista avautumista ja verkon tarjoamaa vertaistukea. Aloitin päiväkirjamaisen perheblogin, jota olen päivitellyt nyt neljä vuotta. Aluksi lukijoina olivat kolme kaveria ja muutama tuntematon surffailija, jossain kohtaa rekisteröityneiden lukijoiden määrä rikkoi kahdensadan rajan ja nyt uusi postaus kerää keskimäärin tuhat silmäparia. Raportit aamukaaoksista, uhmaraivareista, avioeroista tai arkiruoista keräävät siis hieman isomman yleisön kuin hiekkalaatikon reunalla. Olen muuttanut blogin linjaa ja yksityisyysasetuksia useammankin kerran, mutta kokonaan en osaa tästä ”kaiken jakamisesta” luopua ehkä koskaan. Rohkeaa, sanovat yhdet, hullua, hihkuvat toiset. Oma uskoni sosiaalisen median avoimuuteen säilyy, enkä pelkää kertoa internetseissä ihastuneeni, itkeneeni tai ihmetelleeni nelivuotiaan lukutaitoa.

Verkkopäiväkirja on omalla kohdallani toiminut terapeuttina monessakin mielessä. Uskon, että kotiäitivuosien aikana bloggaaminen on myös täydentänyt ammatillista osaamistani ja vahvistanut viestintätaitojani. Olen pitänyt kirjoituskyvystä kiinni, saanut positiivista palautetta postauksistani ja liikuttanut lukijoita – se on tuntunut äärimmäisen hienolta. Toki olen saanut osani myös kritiikistä, kummastelusta, törkykommenteista ja keskustelupalstojen kasvottomista kohahteluista, mutta pääasiassa bloggaaminen on tuntunut hyvältä.

Oman blogin kautta olen pysynyt kärryillä sosiaalisen median suuressa mullistuksessa, seurannut pienten päiväkirjojen muuttumista portaaleiksi ja henkilökohtaisten tarinoiden tuotteistamista. Omat arvoni estävät heittäytymisen kaupallisuuden karnevaalin päätähdeksi, mutta toki arvostan myös omasta blogistaan laadukkaan brändin ja toimivan tulonlähteen muovanneita. Minulle bloggaaminen on rakas harrastus, mutta sen ujuttaminen osaksi työnkuvaa olisi ehdottomasti vain positiivista.

oolanti4

Blogia pitämällä oppii paitsi voittamaan taistelut itsepäisen julkaisualustan kanssa ja jalostamaan tekstejään toimivimmiksi, harjoittaa myös valokuvaustaitojaan, kehittyy kotigraafikkona ja verkostoituu kuin huomaamatta. Blogin kautta voi löytää mahtavia ihmisiä, kommenttikentästä voi saada kahvittelukaverin eikä alunperin blogin kautta alkanut ystävyys ole sekään harvinaisuus. Tehokkaampaa kuin nettitreffit, väittäisin.

Ja koska optimistin jolla seilaa iloisemmin, valjastin bloggausinnon nyt myös työnhakuun. Olkoon tämä kirjoituskanava avoinna omille ajatuksilleni viestinnän maailmasta, työn etsimisestä ja rekrytointiprosessien raadollisuudesta. Upotan vielä yhden sormen somesoppaan, toivottavasti tämä keitos maistuu muillekin. Jos päädyit lukemaan tekstejäni, kerrothan sen. Otan mielelläni vastaan kommentteja!

Työnhaku käy työstä

Ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi kuukausi sitten. Sitä ennenkin olin hakenut oman alani töitä harvakseltaan, puolitosissani, harrastusmielessä. Kotiarki kahden lapsen kanssa piti minut kuitenkin sen verran kiireisenä, ettei aikaa saati aivokapasiteettia tahtonut riittää täyspäi(väi)seen työhakemusten kirjoittamiseen tai siihen välttämättömänä pidettyyn, verkostoitumiseen.

Kun kotiäitiyteni viimeinen ilta vaihtui työttömyyden ensimmäiseksi aamuksi, olin itse asiassa lähes innoissani. Vihdoinkin aikaa paneutua viestintään! Siis siihen, mitä haluaisin tehdä työkseni, ja siihen, miten tuohon tilanteeseen pääsisin.

Vaikka olen valmistunut viestintätieteistä ja roikkunut perheblogin avulla sosiaalisen median kehityksen perässä tiukalla otteella, huomasin pian työnhakutaitojeni jääneen jonnekin 2000-luvun alun kesätyöetsinnän tasolle. Tuolloin riitti hakemus ja cv, puhelinsoitto perään ja hymyllä kruunattu hyväksytty haastattelu. Nyt työnhakijan tulee osata brändätä itsensä, myydä osaamistaan, hallita somevärkki jos toinenkin, editoida videohakemus, pinnata ansioluettelo, olla ärhäkkä, terhakka, heitellä verkkoja ja tarrata takertuviin kontaktikaloihin kynsin hampain. Pitää tietää, miten ollaan #erottuva @työnhakija.

kaksysi6

Mikäpäs siinä, ajattelin. Loin Twitter-tilin ja aloin seurata tuttuja ja tuntemattomia, skrollasin oman alan keskusteluja ja kiinnostavia uutisia. Opin, mikä on bit.ly, aloin puhua lapsillekin 140 merkin mittaisia kehotuslauseita. Klikkailin itseni Instagramiin, josta muodostui mukava välikappale irl-minän ja blogipersoonan taitoskohtaan. Kun järkkäri on liian järeä tai aikaa ei ole ISO-arvojen säätöön, on inspiroiva instailu paikallaan. Perehdyin asialliseen facettamiseen luomalla blogilleni Facebook-sivut, samalla keräsin kupoliini tiedonjyvän jos toisenkin syötteistä ja suunnittelusta. Käytin tunnin jos toisenkin visuaalisen ansioluettelon viilaamiseen – mikä antigraafikolta ja photarineitsyeltä oli hienoisen hikinen, mutta varsin hauskakin ponnistus.

Aivan yksin en olisi kaikkea tätä keksinyt. TE-palveluiden rekryinfoista olen imenyt tietoa kuin sieni. Olen hakeutunut kaikkeen työnhakuani tehostavaan toimintaan: osaamissimulaatioon, haastatteluvalmennukseen, puhelinkontaktoinnin perehdytykseen. Kohta kai saan vip-passin työkkäriin, sellaisen jolla pääsee vessankin ilman vartijan apua. Olen käyttänyt hyväkseni ystävieni asiantuntemusta, luetuttanut hakupapereita tuttavilla ja työnhaun verkkoryhmäläisillä. Koetan olla avoin monenlaisille mahdollisuuksille: en aio poimia suklaarusinoita pullasta vaan otan kahvileiväksi kuivankin käntyn, jos se on leivottu viestinnästä.

Huomaan eläväni alkuhuumaa työnhaun kanssa, kuherruskuukautta jota työttömyystilastot tai yt-uutiset eivät hetkauta. En minä kuitenkaan kovin kauaa haluaisi työttömän statuksella elellä, vaikka sillä alennuksia museolipuista saakin. Mieluummin kirjoittaisin, kouluttaisin, klikkailisin tai (jos on vähän epätoivoisempi päivä) keittelisin kahvia työkseni kuin saadakseni töitä.

naama2

Somesta ei ole mitään hyötyä, ellei kukaan tiedä sinun olevan siellä. Niinpä koetan ottaa haltuuni uuden alustan ja pistin pystyyn tämän työnhakusivuston. Vielä on wordpressailu suunnilleen yhtä sulavaa kuin viimekesäinen joogaa suppailulaudan päällä -kokeiluni, mutta toivon digitaitojeni kehittyvän tekemällä ja kokemalla.

Toivon mahdollisimman monen löytävän tänne. Uskon sosiaalisen median hyvyyteen – kenties sen kautta voi aueta uusi urapolku tai ainakin löytyä koordinaatteja työtehtävien monenkirjavalle kartalle. Olen avoin kaikenlaisille työmahdollisuuksille, tärkeintä minulle on #viestintä.

– Sanna

« Older posts Newer posts »

© 2024 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑