Onko sinun perheessäsi kaksi kahdeksasta neljään työssäkäyvää vanhempaa ja kaksi lasta noin kahden vuoden ikäerolla? Onneksi olkoon, edustat tilastojen rakastamaa keskivertoperhettä, jolle monet julkiset palvelut on muovattu varsin sopiviksi. Jos jäit pudistelemaan päätäsi, sinullakin saattaisi olla päättäjille muutamia kehitysehdotuksia.
Oma perheeni koostuu sairaanhoitajana työskentelevästä puolisosta, esikouluikäisestä pojasta ja kahdesta 4-vuotiaasta tytöstä, joilla on puoli vuotta ikäeroa. Olemme iloisen äänekäs lauma ja upea uusperhe, jonka lapsilla on yhteensä tusinan verran isovanhempia. Perhekalenterissamme risteilee vuoroviikkovanhemmuutta ja kolmivuorotyötä, päivällispöydän kokoonpano vaihtelee yhdestä viiteen. Emme ole mikään kummajainen nyky-yhteiskunnassa ja vallitsevilla eroperhetilastoilla, mutta siltikin monet työhön, lastenhoitoon ja perheeseen liittyvät keskustelut ja päätökset tuntuvat menevän meidän porukasta ohi joko oikealta tai vasemmalta.
Päivitetään perhearjen päättäjät – ja asenteet
Olen vajaan seitsemän vuoden äitiyskokemukseni aikana ehtinyt olla opiskelijaäiti, kotiäiti, työtön äiti, eronnut äiti, yhteishuoltaja-lähiäiti ja uusperheen äiti. En ole itse asiassa hetkeäkään elänyt kahden työssäkäyvän vanhemman ydinperheessä. Kaikissa eri äitirooleissa olen kokenut olevani jollain lailla yhteiskunnan normin ulkopuolella: neuvolan lomakkeissa vauvan vanhemmalla on oletuksena (vastakkaista sukupuolta oleva) puoliso, ”työtön yh” taas on lähestulkoon pilkkanimi eikä edes totta, jos lasten huoltajuus on yhteinen.
Asenteista ja käytänteistä kertoo paljon se, ettei meillä kielessämme vieläkään ole kunnollisia termejä uusien perheiden eri jäsenille (itse suosin Ruotsista lainattua bonus-termistöä).
Monet perhepolitiikan päätökset luonnollisesti tehdään valtakunnan tasolla – esimerkiksi perhevapaiden tasapuolisempaan jakautumiseen ei kuntatasolla voida kovin radikaalisti vaikuttaa. Myös eroperheiden lapsiin liittyvä byrokratia lastenvalvojineen ja yhden osoitteen taktiikoineen vaatii muuttuakseen isompia rattaita. Kuntapäättäjillä on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa asioihin jo nyt, perheiden arjen ja asenteiden tasolla.
Miten kaupunki voi tukea erilaisia perheitä?
1. Tarjotaan matalan kynnyksen palveluita eroperheille. Vanhempien ero on aina kriisitilanne, johon lapset eivät voi vaikuttaa. Pidetään perheneuvolan ovet avoimina eroa pohtiville, järjestetään vertaisverkostoja eron kokeneille ja tarjotaan käytännön lastenhoitoapua kriisin keskelle. Oman eroprosessini pelastavina enkeleinä olivat kaupungin perhetyöntekijät, jotka ottivat kopin lastenhoidosta ja antoivat tilaa ja aikaa oman pään putsaamiselle ja asioiden hoitamiselle.
2. Panostetaan perhetyöhön ja tuodaan kotiapu takaisin lapsiperheiden palveluvalikoimaan. Kunnan tarjoama kohtuuhintainen lastenhoitoapu on parasta mahdollista ennaltaehkäisevää työtä, jolla taatusti säästetään myöhemmissä lastensuojelun kustannuksissa ja lisätään koko perheen hyvinvointia.
3. Pidetään päiväkotiryhmät inhimillisen kokoisina ja taataan paikka lähipäiväkodista kaikille yhden vanhemman perheen lapsille. Arjen logistiikassa päivähoidon sijainnilla on erityisen iso merkitys, jos tarhamatkoista vastaa vain toinen vanhempi. Säilytetään subjektiivinen päivähoito-oikeus ja edetään kohti maksutonta varhaiskasvatusta, joka tekee osa-aikatyöstäkin taloudellisesti kannattavaa.
4. Säilytetään koululaisten aamu- ja iltapäiväkerhotoiminta, joka tuo helpotusta työssäkäyvän vanhemman arkeen. Pidetään koulumatkat lyhyinä ja turvallisina. Mahdollistetaan koululaisten leiritoiminta loma-aikoina yhdessä kolmannen sektorin kanssa.
5. Tunnustetaan perheiden monimuotoisuus niin puheissa kuin teoissa. Huomioidaan päätöksenteossa yhden vanhemman perheet, uusperheet, sateenkaariperheet, vammaiset ja maahanmuuttajat. Annetaan kaupunkilaisille mahdollisuus tulla kuulluksi heitä koskevissa asioissa.
6. Tuodaan julkiseen keskusteluun rohkeita avauksia perhepolitiikan kehittämiseksi. Poistetaan turha byrokratia ja tunnustetaan eroperheen lasten kaksi tasavertaista kotia. Uudistetaan perhevapaat Vihreiden mallin mukaisesti ja kannustetaan isiä lastenhoitoon, mutta muistetaan myös valinnanvapauden mahdollisuus perheille, jotka eivät malliin mukaudu. Tuetaan vuoroviikkoasumista niin paikallisesti kuin valtakunnan politiikan tasolla.
Äite on aina äite?
Bonushaasteena tamperelaisille heitän kieliongelman, joka kaipaa kipeästi ratkaisua: joko vihdoin löydettäisiin yksinhuoltaja-yhteishuoltaja-lähivanhempi-etävanhempi -sekavuutta paremmin kuvaava termi yhden vanhemman perheen päälle? Päästäisiinkö pian pois pahan äitipuolen leimasta ja luotaisiin uutta vanhemmuussanastoa? Vai koittaisiko kohta aika, jossa tampereen kiälen kaunein sana äite ei tarvitsisi mitään lokeroivia liitteitä?
Lukuvinkki: Monimuotoiset perheet -verkosto on kerännyt yhteen hyviä kuntatason käytänteitä erilaisten perheiden huomioimiseksi.
