Hauska oli vappu! Tai ainakin vappuaatto, jolloin kreisibailasimme lasten kanssa aamusta iltaan. Simat ja munkit Laukontorilla, huikean hieno delfiinipallo poikasen kouraan ja kyläillessään kuopuksen koirapallolla lahjonut kummitäti tekivät päivästä varsin vappuisan. Minulla ei koskaan lapsena ollut heliumilla täytettyä vappupalloa (ei minun keskiaikaisessa kotikylässäni ehkä edes tiedetty, mitä helium on), ja tätä traumaa puran sitten oman jälkikasvuni kautta tarjoamalla heille mahdollisuuden aivan hävyttömän suuriin leijaileviin otuksiin. Onneksi lähikaupasta ne sai hieman torihintoja halvemmalla – ja onneksi kummit ovat olemassa juuri tällaisia tarpeita varten!
Ilta huipentui hampurilaisbileisiin ystäväperheen luona – superäitien tuttuun tyyliin teimme itse niin sämpylät, pihvit kuin lohkoperunatkin. Nami nami nam nam, kuten eräs kalamarkkinoiden kauppias möreällä äänellään murisi. Burgerit maistuivat, viini virtasi (yksien lasillisien verran) ja lapset hulinoivat hiuksensa hikisiksi.
Vappuyöltä odotin ulkoa kuuluvaa älämölöä, kilpaa huutavia lapsia, aamuviiden herätystä ja muuta kaupunkikivaa – ja kuinkas sitten kävikään. Yön ainoista välihuudoista vastasinkin minä, joka sai hullun vatsakrampin ja heikotuksen aamuyöstä, ja tarjoili sitten naapureille aamuun asti autenttisia vappuääniä wc-pöntön välityksellä. Että semmoista sitten.
Vappupäivälle kaavaillut brunssit ja leffat vaihtuivatkin harmaanaamaiseen raahautumiseen Siwan mehukeittohyllylle, Breaking Bad -maratoniin ja nuutuneeseen lorvimiseen. Iltaan mennessä oloni kyllä koheni, eikä kukaan muu seurueestamme saanut minkään sortin vatsaoireita. Taisipa vain vappu iskeä ytimiini, vaikka skumpat ja humpat jäivätkin kokematta. Lapset puhaltelivat onneksi ilmapalloja isänsä luona, kun minä makasin sohvalla ja yritin imeä sipseistä elinvoimaa tyhjentyneeseen kehooni.
Niin, sipseistä. Joko joku siellä heristi sormiaan? Juurihan uhosin pitäväni herkkupaastoa peräti neljänkymmenen päivän ajan. No, lakkohan karahti kiville jo viime viikonloppuna, kun ensin ajauduin lasten kanssa jätskille (valitsin rahka-appelsiini-tuutin, eikö se nyt kuulosta lähes terveelliseltä välipalalta), sitten äitini saapui kyläilemään itsetehdyn omenapiirakan kanssa (voiko sellaisesta muka kieltäytyä kohteliaasti?) ja sitten vietimme maanantain kyläillen Kangasalla, jossa näemmä herkkulakon lait eivät lainkaan päde (eli söin vähän suklaatia kahvin kanssa). Vappuna söin munkin, ja eilen kuvotuksissani sen mitä teki mieli, eli vähän kaikkea kiellettyä.
Eli sori vaan, olen ehkä surkein herkkulakon vetäjä, itse lipsumisen perikuva! Juuri äsken kaivoin yläkaapista nuo äitini tuliaisina tuomat toffeet, jotka polttelevat melkoisen paljon (hyvä on, söinkin jo yhden). Näitä voisi napsia ihan vaan perjantain kunniaksi, palkinnoksi aamun hammaslääkärikäynnistä (ei vieläkään yhtään reikää!), lohdutukseksi työnhakuahdistukseen tai vaikkapa juhlistamaan sitä, että lapseni saivat päivähoitopaikat juuri sieltä mistä toivoinkin. Selittelyjä sokerisyöpöttelylle voisi keksiä vaikka kuinka: tiistaina kävin tunnin juoksulenkillä ja huomasin vierelläni ihan pätevältä näyttäneen, ponnaria Madonnan musiikin tahtiin heiluttaneen lenkkeilijän – joka olikin oma varjoni. Huraa, en siis ole mikään ihan sohvaperuna kuitenkaan! Vapun vatsakurimuksen aikana vyötäröltä taisivat myös lähteä ne muutamat millit, jotka tekivät mustista farkuistani turhan tiukat. Että jospa vain jätän joka toisen pullan syömättä…
No, sovitaanko vaikka, että otan vain kolme toffeeta? 🙂 Ottakaa tekin, ei se maata (tai lakkoa) kaada. Hauskaa viikonloppua, pysykää terveinä!
Ehdottomuus, varsinkaan herkkuasioissa, ei ole koskaan ollut mieleeni! Kohtuus kaikessa — ja aina silloin tällöin reipas kohtuuttomuuskin — toimii parhaiten. 😉 Nimim. vapunpäivänä söin samana päivänä sekä munkkia, tippaleipää että nallekarkkeja, eikä tehnyt edes tiukkaa — kas, kun illallisella söin perunoiden asemesta salaattia oli homma täysin balanssissa. Vakavasti puhuen, omaa oloa seuraillen syöminen sujuu minulla parhaiten. Joskus se tarkoittaa keittopäivää, joskus sitä, että mieliala ja tilanne vaativat donitsin nauttimista ilman tunnontuskia. Ruoalla tai siitä pidättäytymisellä itsensä rankaisu tai lohduttaminen on aina kohdallani johtanut huonoihin lopputulemiin. Siispä fiilispohjalta, ilon kautta!
Blogisi on muuten ihana! En tiedä olenko kommentoinut, mutta nyt sen tein. Ihana seurata, kuinka olet löytänyt elämään tasapainon ja ilonaiheita vaikeiden vaiheiden jälkeen. (Varmaan osin myös mielenkiinnolla seuraan siksi, että olen itse lähtöisin eroperheestä, vaikka tilanteenne ei minun lapsuudenkotini tilannetta muilta osin muistutakaan. Hienosti mielestäni olette onnistuneet yhteishuoltajuusarjen jakamisessa.)