Parkua, pohdintaa ja pieniä eläimiä

Sain lapsiviikonlopun lopuksi yllättävän vapaan, puolikkaan sunnuntaipäivän ihan vain itselleni. Oijoi, siinäpä oiva mahdollisuus suursiivoukselle. Tai sille palvelumuotoilukurssin harjoitustehtävälle, jota en vain saa hallintaani. Kaupungissa olisi ollut myös DesignTori, ja toisenhintaisia aarteita tarjoava peräkonttikirppis. Lenkillekin voisi mennä, ehkä vähän pidellä poikaystävää kädestä. Hetken mielenhäiriössä leikkaamani hiuksetkin kaipaisivat kaveriparturin apua.

Lopulta päädyin saamaan jonkinlaisen meltdownin siitä, kuinka nyt on vähän liikaa kaikkea, voisinko joskus vaan olla, miksi tietyt asiat saavat minut edelleen pois tolaltani ja voisiko joku joskus sanoa vaikka arvostavansa tätä harteillani olevaa arkea. Sellaisen tyypillisen naismaisen, epäloogisen itkuunpurskahduksen siis. No, joku sitten halasi, sanoi kaikenlaista lohduttavaa, ja kyyneleet pyyhin viimeistään ystävän kanssa juodun teekupillisen aikana. Sitten kello olikin jo seitsemän, ja lapset palasivat kotiin.

En siis siivonnut, en kajonnut koulutehtävään, en lähtenyt haaveilemaan designihanuuksista, enkä edes lenkille. Hiukseni jätin epätasaisiksi, odottamaan seuraavaa saksimistilaisuutta. Peräkonttikirppiksellä pyörin kuitenkin, ja poikaystäväkin päätyi käsipuoleen. Loppujen lopuksi tunteidenpurkaus ja klassinen avautuminen taisi kuitenkin olla juuri sitä mitä tarvitsin – nyt on taas helpompi olla ja hengittää, vaikka tekemättömien asioiden lista vielä vähän takaraivossa jyskyttääkin.

Tämä on taas niin tätä. Sotkuinen koti ahdistaa, mutta sieltähän voi lähteä pihalle. Työnhaku stressaa, mutta eihän sen vielä tarvitsisi. Päiväkotiahdistuksen sain jo pienemmäksi, kun lapset pääsivät toivomaani paikkaan. (Palataan niihin nimikoimishaasteisiin ja muihin murheisiin sitten elokuun lähestyessä.) Opiskelu kahden lapsen yksin asuvana kotiäitinä on osoittautunut paljon olettamaani haasteellisemmaksi, ja jälleen yksi lähestyvä deadline tuo kylmän hien otsalle. Yksi tenttikin olisi rästissä, ja kirjastosta kerkiän lainaamaan vain Maisoja ja Muumeja. Ja välillä ihan vaan väsyttää tämä kauramaidolta haiskahtava arki (onneksi sentään tölkki uudistui vallan upeaksi).

Itse kai sitä eniten itselleen paineita kasaa, ja itseään pitäisi osata myös onnistumisista kiitellä. Eikä miettiä vain sitä, miksi meidän eteinen on tupaten täynnä talvivaatteita, kun kukaan ei vaan saa tyhjennysoperaatiota aikaiseksi. (Kolmas satsi toppakuteita pyörii pesukoneessa, tämäkin homma on näemmä helpoiten ohi kun sen vain hoitaa.) Kyllä minä tätä elämääni ihan hyvin kai vedän, vaikka joskus kuorman alla katkeankin. Onnellinenkin tuppaan olemaan, hetkittäin vain hymy hyytyy. Arjen ahdistuksissa kannattaisi kunkin muistaa ne isot asiat, joista voi olla kiitollinen. Terveys, ihanat lapset, välittävät ystävät, suloiset rakkaat tai vaikka suomalainen yhteiskunta, joka ainakin toistaiseksi mahdollistaa tällaisenkin perheen toimeentulon. Ja joskus kannattaa keskittyä pieniin iloihin: kaapissa on toffeeta, pannussa kahvia, Aamulehdessä oli eilen oikein hyvä juttu EU:sta, kuivashampoo on hieno keksintö ja kirpputorilta voi löytää parilla eurolla ison kasan pieniä eläimiä.

Tartu siis hetkeen, hoen kliseisesti itselleni – tai tartu edes muovieläimeen. Aamupäivällä kylvetimme uuden eläinlauman kolmistaan, kuivasimme ja jopa föönasimme pienet otukset. Lapset kantoivat ne olohuoneen lattialle, minä mutisin, että niillehän voisi rakentaa vaikka eläintarhan tai maatilan. ”Tai dinogalaksin!” ehdotti esikoinen. Ihan hyvää laatikon ulkopuolelta ajattelua, tekisi ehkä hyvää itse kullekin. Mitäpä näistä maallisista murheista, universumissamme on kuitenkin kaikki varsin hyvin!

Hyvänä life coachina toimii myös pieni kuopukseni, joka tuossa puolitoistavuotiaan päättäväisyydellä kokoaa 24 palan muumipalapeliä, eikä suostu kuuntelemaan vastaväitteitä tehtävän liiallisesta vaatimustasosta. Hän myös tarttuu itsepintaisesti käpälääni ja kiskoo avuksi kun omat taidot tyssäävät – tuolla metodilla ehkä säästyisi muutama aikuinenkin polttamasta itseään loppuun. Täytynee rientää taas apuun, ettei kukaan toinen tässä taloudessa saa itkukohtausta ihan turhaan.

9 Comments

  1. Anonyymi

    Mä niin tiedän ton tunteen ku toivois, että joku tulis ja arvostais, että yksin jaksaa pyörittää tätä kahden lapsen sirkusta. Se isähahmo joka toinen viikonloppu ja satunnaiset kyläilyt viikolla on aika pieni osa viikkoa kun omilla harteilla on joka aamu aamuherätykset, ilta -ja päiväunitappelut, yöheräilyt, täytyy huolehtia neuvolat, uhmailut, kynsien leikkaamiset (joista isä kyllä huomauttaa jos on unohtunut, mut omia saksia ei voi hankkia ja osallistua..), ruokameiningit, vaatepäivitykset isompaan ja talvi/kesä/kevät/syksykauteen.. koko saakelin paketti.

    Välillä vaan pitää parkua ja miettiä onks tässä järkeä. On tässä. Ainakin just sen verran että tätä jaksaa 😀

  2. Anonyymi

    Hehkutappa vähän lisää kuivashampoota ja vinkkaa joku hyvä tavaramerkki!

  3. ONIA

    No just tämä koko saakelin paketti 😀 Ja se siitä huolehtiminen! Se kai se eniten väsyttää, vaikka toinen vanhempi oman osansa arjesta ottaakin. Mutta on tässä järkeä, ja mä ainakin arvostan mua – ja sua myös 🙂

  4. ONIA

    Hee, mä ostin Hulluilta päiviltä sellaisen vaaleanpunaisen putelin. Enkä tiedä onko se parempi kuin muut, niin en uskalla mainostaa 🙂 Mutta hiukset pesin viimeksi ömm lauantaina ja vielä kehtaa astua kuivashampoon turvin ovesta uloskin!

  5. Anonyymi

    Tuttua. Kuulostaa siltä, että tuota oli vähän odotettavissakin. Se on hyvä, kun aina välillä vähän lysähtää, niin ei luhistu kokonaan.

    Meillä tuli eilen yläkerrasta vedet alakertaan ja ilmeisesti puoli kämppää menee remonttiin. Laskettuun aikaan on 3,5 viikkoa ja esikoisen päiväkoti tuossa vieressä, mutta onnistunee se arki jossain muuallakin kuin näissä nimenomaisissa neliöissä. Voisi olla huonomminkin, vaikka kuinka paljon!

    Tsemppiä taas, vaikka et sä sitä ees tarttis, niin hyvin tunnut pärjäävän. Apukädet vaan käyttöön aina kun tuntuu siltä, ettet.

    Venni

  6. ONIA

    Pitäisi olla jo matkalla kerholle, mutta nopeasti vain KÄÄK, VOI EI, APUA ja ONNEA!!!! En tajunnut että vauvaantuminen on noin lähellä, huh sentään 🙂 Olisipa ollut kiva kaffetreffata, mutta teillä taitaa kirjaimellisesti olla kädet täynnä kaikenlaista.

    Tsemppiä itse kullekin, kyllä sitä aina tarvitaan!

  7. Anonyymi

    Haluatko kertoa, mistä saitte paikan? Meilläkin hakemus sisässä Tampereen keskusta-alueelle elokuun alusta, mutta vielä ei ole kuulunut mitään…

    Rookie

  8. ONIA

    Hei, en halua päiväkotipaikkaa paljastaa, mutta tuttavapiirissäni on kyllä muitakin jotka vielä odottavat tietoa pääsystä. Kesäkuun loppuun mennessä niistä kai pitäisi kuulua?

  9. Anonyymi

    Okei, arvelinkin että et välttämättä halua kertoa. Juhannukseen mennessä on tieto luvattu, mutta kovasti jännittää miten käy…

    sama

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

© 2024 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑