Kevät etenee! Ja pyörät on otettu esiin varastosta tai vaihdettu oikean kokoisiin. En todellakaan ole himopyöräilijä, en edes talvipyöräilijä enkä kunnon fillarikommunistikaan, mutta liikkumiseen tuli ihan uutta polkua viime keväänä ostetun uusvanhan hybridipyörän myötä. 

Perheessämme ei ole autoa, joten pyörä tuo joukkoliikenteen rinnalle hyvän vaihtoehdon paikasta toiseen siirtymiseen varsinkin silloin, kun matkaa on enemmän kuin jalat jaksaisivat. Puolisoni on aina ollut innokas pyöräilijä ja onkin istuttanut myös minuun mullistavan ajatuksen: pyöräilyä ei tarvitse nähdä liikunta-, vaan nimenomaan liikkumismuotona. En itsekään halua ajaa toimistolle, tarhaan tai ruokakauppaan selkä hiestä märkänä ja sykemittari punaisena, vaan rennon letkeästi lasketellen. Kun pyörälle on hyväkuntoinen oma baana ja turvallinen parkki lähellä ovea, aletaan jo hipoa täydellisyyttä.

Nyt kun taas pitkän talven jälkeen katselen kaupunkia pyöräperspektiivistä, heräävät samat vanhat toiveet:

  1. Paras paikka pyörälle ja pyöräilijälle on pyöräkaista. Mikä ilo onkaan sujahtaa pitkin Sammonkatua kohti keskustaa ja kurvata Hämeenkadun punertavaa pintaa aina Keskustorille asti! Jos pyörällä pitää seikkailla autojen seassa, etsiä koko ajan uutta reittiä tai väistellä vaarallisesti jalankulkijoita, ollaan pulassa (tai jätetään pyörä kotitelineeseen). Myös poikkeavissa liikennejärjestelyissä pitää huomioida pyöräilijät eikä olettaa, että yhtäkkiä loppuva pyörätie saa mystisesti ihmisen siirtymään ilman kulkupeliään pari korttelia eteenpäin.
  2. Liikennevaloja ohjaavat painikkeet suojateillä. Pois! Namiskat ovat murheenkryyni paitsi pyöräilijöille, myös ainakin lapsille ja liikuntarajoitteisille. Ja kaikille, jotka liikkuvat myös talvisin ja yrittävät kurotella lumikasojen yli vaihtamaan vihreään.
  3. Miellyttävä ja turvallinen kaupunkipyöräily vaatii tarkkaavaisuutta ja yhteishenkeä kaikilta tielläliikkujilta. Kannustan kanssapolkijoita hidastamaan vauhtia, mitä lähempänä keskustaa liikkuu. Soittokelloa saa käyttää! Autoilijoilta kysytään myös hitaampien ja heikompien huomiointia. Jokainen on joskus liikenteessä ekaa kertaa yksin – myös pyörällä.

Kun avataan keskustelu kaupungin liikennekulttuurista, teiden kunnossapidosta tai vaikka parkkipaikkojen määrästä, unohtuu usein se tosiasia, että harva meistä hyödyntää vain yhtä ainoaa liikkumismuotoa vaan on suloinen sekakäyttäjä. Poliittisen puheen polarisoituessa tuntuu siltä, kuin “pyöräilijät” ja “autoilijat” olisivat samasta elintilasta taistelevia, toisiaan kynsiviä eläinlajeja. Aika moni kuitenkin kävelee lähelle, autoilee kauemmas ja –  kuten minä – kaivaa pyörän keväällä esiin ja ilahtuu sen tarjoamasta, luonnonläheisestä vauhdista ja reisiä vahvistavasta vaikutuksesta. Sähköpyörien yleistyessä mahdollisuudet kaksipyöräisen hyödyntämiseen vain kasvavat.

Itse toivoisin Tampereen kehittyvään siihen suuntaan, että kaikille on tarjolla turvallinen, ympäristöystävällinen ja hyvä tapa liikkua. Kaupungin keskustoja ei ole tarkoitettu autoiluun, vaan ihmis- ja liike-elämään. Pidemmälle pitää päästä bussilla tai ratikalla ja perheenkin pitää uskaltaa pyöräillä puistopiknikille. 

Esimerkin voima on ihmeellinen – omat ilman autoa kasvaneet koululaiseni ovat tottuneita joukkoliikenteen käyttäjiä eivätkä hätkähdä parin kilometrin kävelystä. Nyt, kun koko perheen saa pyörien päälle, on haaveissa monen monta eväsretkeä oman reviirin ulkopuolelle. Tämän kevään tavoitteissa on myös perheen pienimmän kouliminen pyöräilyn pariin muutenkin kuin tarakkamatkaajana.  Kaksivuotislahjaksi annettu potkupyörä on jo viritetty!

Olen allekirjoittanut Tampereen polkupyöräilijöiden kuntavaaliteesit. Katso kaikki pyörävaalien ehdokkaat osoitteesta pyoravaalit.fi/tampere/