Avainsana: uusperhe

Ruuhkavuosista, rakkaudella

Hei te siellä! Muistatteko vielä, kuinka tapanani oli kirjoittaa blogia? Avata ajatuksia ja arkea, taltioida tunteita ja Tampereella tapahtunutta? Nyt viimeisestä tekstistä on kulunut niin pitkä aika, että kaikki bloggaamiseen viittavat lisäykset ansioluettelosta pitäisi melkein pyyhkiä pois. Mutta täällä minä olen, tekstini vain pyörivät oman navan sijaan työpöydällä ja ajatukset pään sisuksissa.

Viime kevään kuntavaalikampanjassa sloganini oli ”rauhaa ruuhkavuosiin”. Itseään toteuttavana käänteisenä ennustuksena oma vuoteni on ollut kaikkea muuta kuin rauhaisa. Tätä tekstiä varten luonnostelinkin vinkkilistan muotoon puettuja ohjeistuksia ruuhkavuosista selviämiseen. Kyllä te tiedätte, ”valitse kaikkien vaatteet valmiiksi edellisenä iltana” tai ”kytke koko perhe yhteen kalenteriin”. Turha kai näitä itsestäänselvyyksiä kuitenkaan on kotejaan hallitseville kollegoille kerrata, en minä ole mikään totuuksia töräyttelevä aikataulujen äititeresa itsekään.

 

Mitä siis kertoisin? Oikeastihan kaipaan kevyttä kirjoittamista, joka alkaa valmiista ajatuksista eikä vaadi oikolukua tai kuittausta konsernitasolta. Älkää ymmärtäkö väärin: olen yhä vain työssäni äärimmäisen tyytyväinen. Olen pakahtua positiiviseen palautteeseen ja innoissani kätösiini kertyvistä haasteista. Tehtävälistani pylpyröissä skaala vaihtelee strategisen viestinnän kehittämisestä pääsiäisen munajahdin organisointiin. Tämä viikko toi työpaikalle mittavia muutoksia, joiden vaikutuksia me kaikki samoissa medioissa leipämme tienaavat odottelemme jännityksellä.

Vaikka tekstiä saan työstää toimistoaikoina aivan tarpeeksi, kaipaan nimenomaan omia kirjoituksiani. Niitä, jotka kumpuavat kalloni yksityisemmistä osista, soljuvat sydämestä näppäimistön kautta nettiin.

Ajanpuutetta ja täyteenahdettua kalenteria voisin tietenkin syytellä loputtomiin. Totuus kuitenkin on, että arjessani on aivan liian monta ylimääräistä tuntia, jotka voi käyttää Onnenpyörän Twitter-pelin pelaamiseen tai Temptation Islandin analysointiin. Somea selatessani hämmästelen heitä, joilla riittää aika töiden ja lasten lisäksi säännölliseen liikuntaan, sosiaaliseen elämään, siisteihin koteihin ja sellaisiin yliluonnollisiksi kokemiini asioihin kuin käsitöiden tekoon tai kirjojen lukuun (tai peräti kirjoittamiseen!). Lasken oman päiväni tunteja ja mietin, onko noilla muilla yhtään lepohetkeä sohvalla – vai onko minulla niitä liikaakin?

Konkreettisen askeleen kalenterisirkuksen helpottamiseksi otin tämän kuun alussa, kun siirryin takaisin lyhyempään työaikaan. Nelipäiväinen työviikko tai lyhyemmät päivät tuntuvat kahdeksasta neljään -tahkoamisen jälkeen suorastaan laiskottelulta. Olen voinut saatella koululaisen kymmeneksi opinahjon ovelle tai lähteä kolmelta kohti päiväkodin porttia (mikä on kyllä aina iso virhe, koska ää-vää miksi tulit niin aikaisin eikä lasta vielä tuolloin ole patistettu toppavaatteisiin varhaiskasvatuksen voimalla). Oma opettelunsa tässä vajaassa työpanoksessa vielä on, mutta kai pikkuhiljaa osaan merkitä vapaapäivät kalenteriin ja olla tuolloin irti myös sähköpostin silmäilystä.

Kerrottakoon sitten myös hieman totuuksia: uusperheeseen liittyviä tuntoja on paljon vaikeampi purkaa julkisesti omalla naamavärkillä kuin niitä aikoja, kun kuvittelin olevani ainoa, jolla on lapsiini liittyviä arkisia ajatuksia tai eron jättämiä arpia. Jos haluaisin jaapattaa vanhemmuudesta samalla syvyydellä kuin joskus muinoin, olisin uusiokuviossa heikolla jäällä. Oman sensuurinsa sisällölle asettaa luonnollisesti myös kouluikään ehtinyt ihmistaimen. On aivan eri asia tilittää koliikkivauvan tuomasta kaaoksesta kuin koululaisen kasvatushaasteista.

Uusperheongelmissa en usko olevani yksin, mutta kuinka niistä osaisi oikein kertoa? Vähän olen toki yrittänytkin, mutta on tässä arjen pyörteen silmässä kaikenlaisia tuntemuksia ja kokemuksia, joista tekisi mieli avautua. Toisin kuin eroperheessä, tässä kuviossa on kuitenkin kytköksiä niin moneen suntaan, että suun avaaminen täysin auki ei ole samalla tapaa oikeutettua (jos se sitä oli ennenkään, en tiedä). Kotisohvallekin toivoisi kirjoituksillaan ennemmin järkeviä näkökulmia kuin väärinkäsitysten aikaansaamia aikuisriitoja. Opettelua on siinäkin, että osaisi pukea kompleksiset tunteensa sanoiksi ilman kirpeitä kyyneleitä.

No, ruuhkaa arjessa olisi takuulla ilman puolisoa ja bonuslapsiakin, mutta  kolmen kodin kombossa säätöpotenssi nousee omanlaisekseen yhtälöksi. Näin sunnuntaisin tapanamme on kurkistaa tulevaan viikkoon ja sopia aikataulut: kuka tulee, hakee, vie, ostaa ruokaa tai muistaa muistuttaa? Se, mikä mediaanien mukavoittamassa ydinperheessä olisi muutaman sanan rutiini, muuttuu helposti ainakin oman aivosyheröni sisällä tunnemyrskyksi, jossa luovimiseen tarvittaisiin Maaret Kallion navigointitaitoja ja Sami Kurosen kapteenimaisia käskyjä. Kumpi hakee kenenkin lapset, onko se nyt ihan varmasti ok ja mitä sekin sitten tarkoittaa? Joskus ei vaan jaksaisi, helpompaa olisi olla hiljaa, vaikka tietenkin vaikenemalla onkii vain esiin vaikeuksia.

Kas, poikkesin tekstipolultani sivuun, astuin mehukkaalle mättäälle, joka saattaa helposti muuttua upottavaksi suoksi. Ruuhkavuodestahan minun piti raapustella, kertoa miten sen saa haltuunsa ja kuinka säilyttää hymynsä. Oivalluksistani suurin ei ehkä siis liitykään perhe-elämään, vaan töiden tuoman tyytyväisyydentunteen vaikutuksiin koko kehossa ja kotona. (Tällä hetkellä tosin keho riutuu flunssanjälkeisessä nuivassa olotilassa ja kotona kevätvalo leikittelee villakoirien kyljissä.) Kun stressikäyrän on saanut käännettyä kohti maata, yönsä nukkuu hyvin ja peilistä katsoo aamuisin ihan kohtalaisen pirteä ilmestys, ovat muut arjen palaset helpompi sovitella paikoillaan. Iloitsen toki myös lasten kasvusta ja sen tuomista uusista ulottuvuuksista: esimerkiksi vuosia haasteenani ja syyllisyyden alkusyynä ollut ajanvietto vain yhden lapsen kanssa on vihdoin muuttunut mahdollisuuksiksi. Miten iloinen onkaan kuopukseni ollut niinä minuutteina, kun olemme kahdestaan luistelleet Sorsalammella tai nautiskelleet bebe-leivoksia kahvilassa! Ja kuinka ylpeä on esikoinen, joka koulureppu keikkuen kulkee muutaman korttelin mittaisen matkan kerhosta kotiin ja avaa oven omilla avaimillaan. Lasten tyytyväisyydellä yleensä tankkaa kyllä muutenkin kaikki ruuhkassa tai uusarjessa tyhjenevät jaksamistankit täyteen.

Enkä minä tätä ruuhkaa kammoa tai ahdistu prismaperheen perikuvana olemisesta. Olen isoimmilla valinnoilla ja mahdollisuuksilla voinut tehdä arjesta hitusen rauhallisempaa, puolison kanssa meillä on ihan hyvä boogie ja kevääseen heräävä kaupunki tarjoaa vaikka mitä tekemistä. Töissä on kivaa ja kaupungin päätöksenteko on kiinnostavaa. Ja minusta on oikeastaan varsin mukavaa kävellä lasten kanssa työpäivän jälkeen kotiin ja tehdä aina samanlaista jauhelihakastiketta. On toki ihana suunnitella reissuja ja vapaapäivien ohjelmaa, mutta viikonloppuja on melkein liiankin usein! Kuin huomaamatta olemme myös edenneet ensimmäisen kouluvuoden siihen vaiheeseen, jossa suunnitellaan kesälomakuvioita ja tehdään matematiikan kirjan viimeisiä tehtäviä. Syksyllä saattelen molemmat muksuni saman koulun pihaan – arjen logistiikkaa hitusen helpottava muutos sekin. Päiväkodin hyvästelyä en ole vielä edes osannut ajatella. Aikamoinen ajanjakso sekin: neljä vuotta varhaiskasvatusta samojen seinien sisällä, samat aikuiset todistamassa lapsen kasvua ja aika paljon äidinkin. Ihan kohta katkeaa käytännön sanelema side tuohon laitokseen, jonka olemassaoloon voin vain kiitollisuudella suhtautua. Kohdunsyrjällä kummitteleva kuume pitää kuitenkin huolen siitä, että katselen tarhan pihalla taapertavia pienimpiä mietteliäin ilmein.

Huh, kirjoitinpas edes jotakin, viimein. Seuraavaksi keitän kahvia, ja ensi kerralla kirjoitan vähän järkevämmin. Kiitos, jos jaksatte odottaa.

 

Kahdessa vuodessa kertyneet bonukset

Kaksi vuotta sitten näpyttelin Tinder-viestejä kiinnostavan sairaanhoitajamiehen kanssa. Sovimme ensimmäisiä treffejä gastropubiin, samalla vaihdoimme kevyesti kuulumisia. Vatsassa kutkutti kummallisesti. Jokin tuntui hämmentävän hyvältä, taisin ihastua jo ennen kuin olimme edes kätelleet toisiamme.

Ensitreffit kestivät lopulta melkein vuorokauden. Puhuimme töistä, lapsista, eroista, ruoasta, en edes muista mistä kaikesta. Olimme ihan eri maailmoista, silti samoja polkuja kulkeneita. Yöllä hän nukkui vieressäni, minä nipistelin itseäni epäuskoisena ja mietin, mitä ihmettä oli tapahtunut.

Seurustelu oli ihanaa ja hankalaa. Jo ensitapaamisella kävi selväksi, että kohtaisimme vain kalentereiden tarjoamissa kompromissi-ikkunoissa. Oli lapsiviikkoja, yövuoroja, monta elämää yhteensovitettavaksi. Olimme kuitenkin luovia: tapasimme lounailla kaupungilla, vaihdoimme tunnin verran kuulumisia yövuoron ja työpäivän välissä, hyödynsimme lapsivapaat hetket ja etätyön mahdollistaman läheisyyden. Kyläilimme toistemme luona jatkuvasti – latasin bussikorttia kaiken aikaa ja meikkipussi oli aina lähtövalmiudessa kylpyhuoneessa. Olin töissä muissa maailmoissa ja kotona yli-iloinen äiti, joka vilkuili puhelintaan posket punaisina.

Lapsemme kohtasivat toisensa leikkipuistossa. He löysivät yhteisen sävelen mutkattomasti meidän nojaillessa aitoihin jännittyneinä, asiantuntijoiden malttavat mielipiteet muistia härnäten. Emme me osanneet odottaa puolta vuotta tai vuosikymmentä, ovatko kaikkitietävät sinkkoset olleet koskaan rakastuneita?

Vietimme aikaa erilaisilla kokoonpainoilla. Lapset hihkuivat innosta yökyläilyn alkaessa, seuraavana päivänä olimme kaikki aina kypsiä kaikkeen. Kolmikko keräsi kierroksia ja uuvutti toisensa, oli hankalaa olla vanhempana kylässä mutta silti yli-ihanaa käpertyä sohvakainaloon lasten nukahdettua. Me hoimme, että otetaan nyt rauhassa ja eihän tämän tarvitse vielä mitään sen vakavampaa olla. Salaa supatellen mietimme, mitä meidän yhteisessä jääkaapissa voisi joskus olla ja kuka hakisi lapsia koulusta. Tuntui siltä, että aina piti olla lähdössä, vaihtamassa paikkaa tai pakkaamassa tavaroita.

 

Vuosi sitten kirjauduimme seurustelun vuosipäivän kunniaksi varattuun hotelliin sekavissa tunnelmissa. Syksy oli karannut käsistä, viikot oli kulutettu kahdesta viivasta keskusteluun ja vaikean tilanteen vatvomiseen. Lopulta ultraäänen ruudulta huutanut tyhjyys oli levittänyt tulevaisuuden eteen epämääräisen kärpäsverhon. Kun kaikki suunnitelmat oli sekoitettu, tuntui huijaukselta palata takaisin lähtöruutuun ja pakkaamaan viikonloppureppua. En tiedä oliko se rakkautta, hulluutta, hölmöyttä vai kapinaa, mutta lopulta istuimme yhteisen kodin lattialla syömässä hampurilaisia. Kaksi kerrosta ja kolme lastenateriaa, kiitos.

En osannut varautua uusperheeseen, tuskin kukaan täysin siihen pystyy. Eihän millään matematiikalla kaksi aikuista saa vuodessa aikaan perhettä, jossa nelivuotiaita kuskataan eri päiväkoteihin ja yhtä saatellaan esikouluun. Yleensä tähän pisteeseen asti päästyään on ehtinyt oppia tuntemaan toisen läpikotaisin, on kasvanut yhdessä vanhemmaksi. Eronneiden vanhempien pariutuessa isketään yhteen kaksi palikkaa, jotka ovat tahoillaan hioutuneet tietyllä tavalla täydellisiksi. Niiden yhteensovittamiseen tarvitaan vähän tujumpaa liimaa.

Saman katon alla perheytyminen on ollut tunnerikasta ja paikoin tuskaistakin. On ihanaa seurata lasten hitsautumista yhteen, koko kombomme kasvua yhtenäisemmäksi. Samalla on hermojakiristävää käydä kerta toisensa jälkeen läpi toistuvia tilanteita, joissa aina joku kokee jäävänsä ulkopuolelle. Uusperheen tunneskaala on aivan omaa luokkaansa.

Kahden vuoden parisuhde tuntuu tässä elämässä jo pieneltä saavutukselta, aika kolmistaan lasten kanssa jo melko kaukaiselta. Silti tuntuu, kuin perhettä olisimme olleet vasta hetkisen. Ja toki olemmekin perheenä aina vähän epäkelpo ja vajavainen, lapsille vain toinen puoli kolikosta. Se pitää hyväksyä, nähdä siinä hyvyyttäkin. Lapset puhuvat toisistaan ”ystävänä, joka asuu meillä” – itse asiassa aika kaunis ja todenmukainen kuvaus kahden geeniperimän sisaruussillasta. Me aikuisetkaan emme ole puolikkaita, vaan ihan kokonaisia. Äitejä tai isiä vain puolelle perheestä, mutta tärkeitä aikuisia ihan kaikille.

 

Tänä viikonloppuna juhlistimme kulunutta kahta vuotta. Olimme pariskunta, emme perhesirkusta kalenterin kautta pyörittävä tiimi. Määräsimme lapset kielletyksi puheenaiheeksi yhden illan ajaksi, laittauduimme hienoiksi (vaikka olimme juuri katselleet toisiamme pieruverkkareissa) ja muistelimme, miksi tässä onkin niin hyvä. Pyykkivuorten, väärinymmärrysten ja väsymyksen keskellä pitää välillä pysähtyä katsomaan ja koskemaan toista, palauttaa vatsanpohjaan se kutkutus kahden vuoden takaa ja mieleen kaikki se tolkuton tunne, joka pitää tämän paletin kasassa.

Olen monta kertaa itkenyt yksinäisyyttä ja kaivannut rakkautta, luullut jo kadottaneeni iäksi pääsylippuni parisuhdejunaan, jossa perhe voisi olla mukana matkatavaroissa. Nyt olen saanut kaiken. Ihmisen, jonka seurassa voi olla iloinen, surullinen, väsynyt ja vatsavaivainen. Kumppanin, joka tarkistaa ekaluokkalaisen matikanläksyt, joka lohduttaa päiväkodin portilla itkevää lasta vaikkei se hänelle virallisesti kuulu. Lahjalapsen, joka testaa omaa vanhemmuuttani ja opettaa ihmissuhteista aivan uuden puolen. Rakkauden, johon kuuluu riitojakin, jossa pyydetään anteeksi ja jatketaan eteenpäin.  Arjen jakajan, joka arvaa puolesta sanasta ja pitää samoista karkeista. Miehen, jonka käsiin luotan itseni ja elämäni, jonka onnessa haluan olla osana. Perheen, jossa kertyy käsittämätön määrä tiskiä, piirustuksia, metatyötä, muistoja, tunteita, uutta ja bonusta. Haaveita, joiden toteutumiseen voi melkein jo varovasti uskoa.

Joka toinen viikonloppu

Tämä on kyllä oikea esimerkkiviikonloppu niille, jotka huokailevat että ai kun kiva kun teillä on sitten niin paljon sitä parisuhdeaikaa ihan kaksin, puhahdin puolisolle eilen. Sehän se oletus tuntuu olevan: kun erolapsilla on kaksi kotia, saavat kumppanit joka toinen viikko tai ainakin viikonloppu vaan kölliä lakanoissa ja hurvitella kaksin aamusta iltaan.

Minä vietin viikonlopun flunssaisena sohvanpohjalla niiskuttaen, mies oli yötöissä perjantaista tähän aamuun asti. Näimme toisiamme muutaman tunnin ajan lauantaina ja sunnuntaina, tunteina jolloin vähintään toinen oli väsynyt, ryytynyt ja/tai menossa nukkumaan. Kolmivuorotyöläinen koettaa parhaansa mukaan siirtää hankalat vuorot lapsiajalta muualle, joten käytännössä aikuisviikonloppuihin osuvat juuri ne nihkeät yövuoroputket tai neljäntoista tunnin työpäivät. Varsinaista laatuaikaa ja parisuhde-euforiaa siis.

No, jos totta puhutaan, niin ehkä meillä on keskiverto-ydinparia enemmän kahdenkeskistä aikaa. Työvuoroja ja menoja sumplimalla olemme voineet toteuttaa enemmän viikonloppureissuja kuin olisin ennen yhteenmuuttoa uskonut. Lasten toisissakin kodeissa ymmärretään kahdenkeskisen ajan arvo ja aikataulut joustavat puolin ja toisin. Kyllä meillä ihan oikeastikin on niitä arjesta irrottavia aikuispyhiä, jolloin kukaan ei kokkaa, tiskaa tai edes kurkista pyykkivuoreen päin. Jolloin on aikaa jutella, lojua, supatella ja silitellä, käydä elokuvissa, syödä iltapalaa ravintoloissa tai reippailla kaupungin toiselle laidalle brunssipöytään.

Mutta ei joka toinen viikonloppu siltikään ole mitään toistuvaa hurmosta tai silkkaa seksihurjastelua. Se on osa arkea, pakollinen paha, joka pitää joskus väkisin kääntää positiivisen puolelle. En minä joka toinen perjantai tuuleta villisti lapsiperhepakohuoneen ovella, pikemminkin vältän katsomasta tyhjää lastenhuonetta ja koetan täyttää kalenterin ja mielen kivalla tekemisellä. Jos vain lojuu sohvalla, ehtii yleensä ajatella liikaa.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä jakomielitautisuudesta, jonka yhteishuoltajuus ja lasten jakaminen eri koteihin on tuonut tullessaan. Kyllä, joka toinen torstai askeleeni on varmasti hieman keveämpi, kun koulunpihan ja päiväkodin eteisen jälkeen kävelen töihin eikä hetkeen tarvitse huolehtia lastenhausta tai päivällispöydästä lainkaan. Mutta aika monena torstai-iltana olen myös onnistunut pilaamaan romanttisesti ladatun saunavuoron sillä, että erovanhemmuuden puristus ja bonusvanhemmuuden riittämättömyys valuvat kyynelinä hien sekaan. Eikä vanhemmuus mene mutelle tai pauselle, vaikka lapset olisivat toisaalla: postissa tulee kutsuja hammaslääkäriin, sähköpostiin kilahtaa viestejä opettajalta, neuvolakin pitäisi varata ja talvivaatteet hankkia.

Ja aina joka toinen maanantai, tänäänkin, istun miettimässä, miten koulupäivä sujuikaan, kai päiväkodin pihalla oli tarpeeksi vaatetta päällä, olenko minä oikea äiti ollenkaan kun en näitä asioita ole aina keittiön pöydän ääressä kuulemassa? On myös vaikea sanoittaa sitä epäreilua ja pikimustaa tunnetta, joka aika ajoin kipuaa pintaan vain toisen kotitaloutemme aikuisen jälkikasvun ollessa paikalla. Olenko unohdetun äidin lisäksi huono äitipuoli, kun en osaa täysillä iloita lahjalapsen touhuista, vaan mietin mitä oma tyttäreni samaan aikaan tekeekään? Tiedän kuulostavani epäkypsältä uhrilampaalta, mutta tiedän myös, etten takuulla ole ainoa uusperheellinen tuntojeni kanssa.

Uusperhe on tuonut tullessaan yllättävänkin ison kuorman erilaisia tunteita. Sellaisiakin, joista ei vielä saa otetta tai joiden voi kuvitella hiipuvan vain ajan kanssa. Jossain kohtaa huomasin, etten enää tee jokaisesta lapsihaasteesta perhemuotoamme koskevaa ongelmaa  – joskus lapsi voi olla ihan vaan kiukkuinen, väsynyt tai surullinen ilman että siihen liittyy jotakin sinkkoskokoluokan uusperhetraumaa. Se oli hieno huomio se. Vielä menee hetki, että saan ulotettua havainnon omiin ajatuksiini, jotka jäävät herkästi pyörimään kiitollisuuden kehän ulkosyrjälle, ripustautuvat riittämättömyyden tunteisiin ja muhivat mustissa sukissaan.

Myönnän olevani joissain tuntemuksissani lapsellinen, turhan herkkä ja itsekäskin. Toisaalta täytyy kyetä olemaan myös aika aikuinen, että osaa tai ainakin jaksaa käsitellä lapsilta kohoavat pohdinnat meidän perheestä, kodeista, menneisyydestä ja muistoista. Sitäkin tehdään joka toisena viikonloppuna – eivät nuo lapset katoa mielestä mihinkään, vaikka lastenhuone säännöllisesti tyhjänä kumiseekin.

Vapaahetken haikailusta vuoroviikkovanhemman kohtuuttomaan kaipaukseen

Erosimme lasteni isän kanssa nelisen vuotta sitten. Muutin keskustakolmioon kolmistaan kaksivuotiaan poikasen ja käsivarrella kulkeneen viisikuisen kuopuksen kanssa. Arki oli totaalisen erilaista kuin nyt: olin fyysisesti ja henkisesti kiinni lapsissani lähes vuorokauden ympäri, näin heitä joka ikinen päivä, heräsin heidän vuokseen joka ikinen yö. Kerran tai kymmenen. Työnsin tuplarattaat puistoon, kuljetin esikoisen kerhoon, söimme perjantaisin nakkeja ja ranskalaisia. Parina arki-iltana ja yhtenä viikonlopun päivänä vastuu siirtyi lasten isälle, joka soitti alaovella summeria ja vapautti minut jumppaan, uimaan, elokuviin tai nukkumaan univelkojani.

Ero oli elämäni isoin kriisi, musta ja myrskyinen vedenjakaja, jota en olisi koskaan odottanut oman arkeni suunnanmuuttajaksi. Ydinperhe pistettiin pirstaleiksi, kaikki yhdessä hankittu jaettiin viranomaispapereilla lapsia myöten. Itkin hiljaa yksin suihkussa lasten nukahdettua ja kovaan ääneen kadulla ensimmäisen lastenvalvojakäynnin jälkeen. Itkin ystäville, tuttaville, perhetyöntekijöille ja vauvan pehmeään niskavillaan. Itkin sitä minkä menetin, mitä sain, mitä opin ja mistä selvisin. Olin pieni urhea nainen, monissa muistoissa myös hymyilen.

Eronjälkeisessä elämässä auttavat kädet tulivat aivan uuteen arvoon. Tunsin olevani jatkuvassa kiitollisuudenvelassa varamummolle, joka hyvää hyvyyttään tuli viihdyttämään lapsia ja toi aina kukkia tai pullaa tullessaan. En varmaan vieläkään ole osannut sanoa tarpeeksi kauniita sanoja lasten kummeille, jotka jaksoivat kuunnella kehää kiertävää eroavautumistani, tulivat kylään sotkuisen arjen keskelle, kantoivat muuttolaatikoita tai keräsivät lasten kanssa kukkia äitienpäivänä. Nyt ehkä pystyisin kiittämään myös lasten isää taakan jakamisesta, vaikka vauvavuoden aikana katkeralla kielellä keikkui lähinnä toinen k-alkuinen sana.

IMG_0861.JPG

Ensimmäisinä yh-vuosina en ikinä ikävöinyt lapsiani. En yksinkertaisesti ehtinyt. Olin kotiäiti, lähiäiti, lähes aina saatavilla ja valmiina. Järjestin Maisa-kirjat hyllyyn ja isi-illat kalenteriin, hankin vaatteet kasvaville koiville ja tilasin kahvilassa soijalaten jotta voisin ruokkia rinnalla toisenkin maitoallergikon. Otin oman kahvihetkeni tuudittamalla pienemmän päiväuneen parvekkeelle ja istuttamalla isomman videoiden eteen. Lähdin kepeästi ulos ovesta kun oli isän vuoro ottaa lapsikoppi, en jäänyt nyyhkimään edes kun lapset ensi kertaa lähtivät isin kotiin yökylään. Oli erittäin omituista olla yksin kotona, mutta en osannut ikävöidä. Ärsyynnyin kyllä, kun joku kadehti vapauttani ja omaa aikaani – olisi vaihtanut sen sekunnissa onnellisen tylsään perhearkeen.

Kuukaudet kuluivat, lapset kasvoivat, perheoikeudellisissa palveluissa tehtiin uudenlaisia sopimuksia. Syntyi joka toinen viikonloppu, jolloin olin oman itseni rouva ja vapaa tekemään mitä ikinä lystäsin. Lapset aloittivat päiväkodin, minä menin töihin. Arki meni uusiksi, aikataulut muuttuivat haastavammiksi. Ruuhkavuodet realisoituivat pinaattilettujen täyttämällä ruokalistalla. Lapset vaihtoivat kotia tarhan eteisen kautta, minulta kysyttiin saako myös isä hakea lapset. Vanhempainilloissa ja joulujuhlissa istuimme kuin kaikki muutkin parit, vasta lasten vilkutukset toiselle vanhemmalle muistuttivat meidän toisenlaisesta todellisuudesta.

Nyt perheeni on isompi kuin koskaan. Elämme uusioarkea kolmen lapsen kombolla, setvimme työvuoroja ja lapsivuoroja kahteen eri suuntaan. Viranomaispapereissa on jaettu kutakuinkin tasan niin päivähoitomaksut kuin asuminenkin. Lapsilla on sen seitsemät isovanhemmat, minä olen rakastunut, kotona on aina vähän sotkuisempaa kuin ennen. Enää en ole yksin pärjääjä, leijonanosan vastuusta kantava äitihahmo, jolla on oikeus valittaa kroonista väsymystä ja elämän epäreiluutta. Minulla on asiat oikeastaan aivan mainiosti. Minulla on kotona toinenkin aikuinen, joku muukin hoitaa ruokaostoksia, lapsia, laskuja, tiskejä, hammaspesuja, iltasatuja ja uhmakiukkuja. Minulla on lapset ja parisuhde, samojen seinien sisällä – häkellyttävä visio, jonka epätodennäköisyydelle ehdin naureskella useamman vuoden.

Ja nyt minulla on myös ikävä lapsiani. En tiedä mitä he juuri nyt tekevät, nukuttiinko yöllä hyvin tai mitä syötiin lounaaksi perjantaina päiväkodissa. Enää en ole se, jolla on arjen langat tiukasti pienissä käsissä ja etuajo-oikeus vanhemmuudessa. En ole ainoa, joka lakkaa kuopuksen kynsiä tai vie esikoisen hammaslääkäriin. Enää ei ole meidän koti ja isin koti, on kaksi tasavertaista kotipesää ja sujuva arki kummassakin.

Kaikki ne valvotut yöt heräilevän vauvan, vänkäävän taaperon, vatsavaivojen, kuumeen, ikävän tai pimeäpelon takia tuntuvat kadonneet kaukaisuuteen. Ne päivät, jolloin odotin pääseväni lapsista eroon, ovat muistoja vain. Vielä joskus vanne pään ympärillä oli kiristetty viimeiseen reikään asti viimeistään viidentenä päivänä yksin lasten kanssa. Nyt viikko tai puolitoista perhearkea menee aivan helposti, satunnaisilla hengittelyillä ja happihyppelyillä. Nyt, viidentenä päivänä ilman lapsia, kuikuilen ikävissäni ikkunasta ja kyselen kuulumisia toisesta kodista ärsyttävyyteen asti.

Ehkä ihminen kaipaa aina sitä mitä ei ole. Ehkä olen epäreilu, epälooginen, kiittämätön ja kohtuuton. Tai ehkä joku toinen vuoroviikkovanhempi tunnistaa myös näitä tunteita? En minä haluaisi olla lasteni kanssa kaiken aikaa ja nautin kyllä vapaaillasta viinilasillisen äärellä tai rauhallisista aamuista raitalakanoissa aikuisten kesken. Lapsivapaina päivinä teen pidempään töitä, käyn lenkillä, syön salaattia iltapalaksija karkkia sängyssä, näen ystäviä, lojun kainalossa tai katson kolmannenkin jakson Temptation Islandia. Hoidan asioita, käyn kaupassa, haahuilen kaupungilla. Vietän ihan mukavia päiviä, mutta olen jotain muuta kuin oikea äiti.

Neljä vuotta sitten odotin sitä hetkeä, jolloin voisin ojentaa vauvan toisiin käsiin tai ohjata uhmaikäisen kiukut eri osoitteeseen. Ehdin saada tarpeekseni. Nyt odotan, että lastenhuoneessa taas nukkuisi joku, että joku kömpisi kainaloon, että saisin kuulla kuka tönäisi tarhan pihalla tai mitä eskarikortissa on luvassa ensi viikolle. Että setvisin kahden prinsessan kiistoja ja korottaisin taas ääntäni turhan kimeäksi eskarilaisen vängätessä vastuistaan. Etten olisi ulkokehällä. Tänään pitää varata kesän päivähoitopaikat ja hakea koululaiselle kerhopaikkaa – tuntuu absurdilta, että ehdin nyt hyvin hoitaa nämäkin asiat kun lapset ovat isällään. Pyykit kuivuvat lastenhuoneessa, askartelut on siivottu pois, rairuohotkin roskiksessa. Kotona on hiirenhiljaista.

IMG_1727.JPG

Kävin eilen katsomassa erodokumentin Joka toinen pari. Siinä oli niin monta tuttua hetkeä, ettei kyyneleiltä voinut välttyä. Joka toinen pari sopii lapsivuoroista eteisessä ja selailee sekavaa perhekalenteria entisten ja nykyisten puolisoiden kanssa. Joka toisen parin osapuolet muistavat eronsa aivan eri tavoin – tämäkin tarina on vain minun kokemukseni.

Elokuvassa ehkä eniten riipaisivat ne hetket, joissa äidit istuivat hiljaa olohuoneissa laitettuaan lapset nukkumaan. Ja se, jossa parvekkeelta katsottiin toiseen kotiin ajavaa, täyteen lastattua autoa. Molemmissa hiljaisissa minuuteissa kaikuu yksinäisyys ja ikävä, ihan eri muodoissa vain.

© 2024 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑