Tämä on kyllä oikea esimerkkiviikonloppu niille, jotka huokailevat että ai kun kiva kun teillä on sitten niin paljon sitä parisuhdeaikaa ihan kaksin, puhahdin puolisolle eilen. Sehän se oletus tuntuu olevan: kun erolapsilla on kaksi kotia, saavat kumppanit joka toinen viikko tai ainakin viikonloppu vaan kölliä lakanoissa ja hurvitella kaksin aamusta iltaan.

Minä vietin viikonlopun flunssaisena sohvanpohjalla niiskuttaen, mies oli yötöissä perjantaista tähän aamuun asti. Näimme toisiamme muutaman tunnin ajan lauantaina ja sunnuntaina, tunteina jolloin vähintään toinen oli väsynyt, ryytynyt ja/tai menossa nukkumaan. Kolmivuorotyöläinen koettaa parhaansa mukaan siirtää hankalat vuorot lapsiajalta muualle, joten käytännössä aikuisviikonloppuihin osuvat juuri ne nihkeät yövuoroputket tai neljäntoista tunnin työpäivät. Varsinaista laatuaikaa ja parisuhde-euforiaa siis.

No, jos totta puhutaan, niin ehkä meillä on keskiverto-ydinparia enemmän kahdenkeskistä aikaa. Työvuoroja ja menoja sumplimalla olemme voineet toteuttaa enemmän viikonloppureissuja kuin olisin ennen yhteenmuuttoa uskonut. Lasten toisissakin kodeissa ymmärretään kahdenkeskisen ajan arvo ja aikataulut joustavat puolin ja toisin. Kyllä meillä ihan oikeastikin on niitä arjesta irrottavia aikuispyhiä, jolloin kukaan ei kokkaa, tiskaa tai edes kurkista pyykkivuoreen päin. Jolloin on aikaa jutella, lojua, supatella ja silitellä, käydä elokuvissa, syödä iltapalaa ravintoloissa tai reippailla kaupungin toiselle laidalle brunssipöytään.

Mutta ei joka toinen viikonloppu siltikään ole mitään toistuvaa hurmosta tai silkkaa seksihurjastelua. Se on osa arkea, pakollinen paha, joka pitää joskus väkisin kääntää positiivisen puolelle. En minä joka toinen perjantai tuuleta villisti lapsiperhepakohuoneen ovella, pikemminkin vältän katsomasta tyhjää lastenhuonetta ja koetan täyttää kalenterin ja mielen kivalla tekemisellä. Jos vain lojuu sohvalla, ehtii yleensä ajatella liikaa.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä jakomielitautisuudesta, jonka yhteishuoltajuus ja lasten jakaminen eri koteihin on tuonut tullessaan. Kyllä, joka toinen torstai askeleeni on varmasti hieman keveämpi, kun koulunpihan ja päiväkodin eteisen jälkeen kävelen töihin eikä hetkeen tarvitse huolehtia lastenhausta tai päivällispöydästä lainkaan. Mutta aika monena torstai-iltana olen myös onnistunut pilaamaan romanttisesti ladatun saunavuoron sillä, että erovanhemmuuden puristus ja bonusvanhemmuuden riittämättömyys valuvat kyynelinä hien sekaan. Eikä vanhemmuus mene mutelle tai pauselle, vaikka lapset olisivat toisaalla: postissa tulee kutsuja hammaslääkäriin, sähköpostiin kilahtaa viestejä opettajalta, neuvolakin pitäisi varata ja talvivaatteet hankkia.

Ja aina joka toinen maanantai, tänäänkin, istun miettimässä, miten koulupäivä sujuikaan, kai päiväkodin pihalla oli tarpeeksi vaatetta päällä, olenko minä oikea äiti ollenkaan kun en näitä asioita ole aina keittiön pöydän ääressä kuulemassa? On myös vaikea sanoittaa sitä epäreilua ja pikimustaa tunnetta, joka aika ajoin kipuaa pintaan vain toisen kotitaloutemme aikuisen jälkikasvun ollessa paikalla. Olenko unohdetun äidin lisäksi huono äitipuoli, kun en osaa täysillä iloita lahjalapsen touhuista, vaan mietin mitä oma tyttäreni samaan aikaan tekeekään? Tiedän kuulostavani epäkypsältä uhrilampaalta, mutta tiedän myös, etten takuulla ole ainoa uusperheellinen tuntojeni kanssa.

Uusperhe on tuonut tullessaan yllättävänkin ison kuorman erilaisia tunteita. Sellaisiakin, joista ei vielä saa otetta tai joiden voi kuvitella hiipuvan vain ajan kanssa. Jossain kohtaa huomasin, etten enää tee jokaisesta lapsihaasteesta perhemuotoamme koskevaa ongelmaa  – joskus lapsi voi olla ihan vaan kiukkuinen, väsynyt tai surullinen ilman että siihen liittyy jotakin sinkkoskokoluokan uusperhetraumaa. Se oli hieno huomio se. Vielä menee hetki, että saan ulotettua havainnon omiin ajatuksiini, jotka jäävät herkästi pyörimään kiitollisuuden kehän ulkosyrjälle, ripustautuvat riittämättömyyden tunteisiin ja muhivat mustissa sukissaan.

Myönnän olevani joissain tuntemuksissani lapsellinen, turhan herkkä ja itsekäskin. Toisaalta täytyy kyetä olemaan myös aika aikuinen, että osaa tai ainakin jaksaa käsitellä lapsilta kohoavat pohdinnat meidän perheestä, kodeista, menneisyydestä ja muistoista. Sitäkin tehdään joka toisena viikonloppuna – eivät nuo lapset katoa mielestä mihinkään, vaikka lastenhuone säännöllisesti tyhjänä kumiseekin.