Istuin eilen kello viidestä vähän yli puolilleöin varajäsenenä Tampereen kaupunginvaltuuston kokouksessa. Keskustelua käytiin muun muassa siitä, miten Tampereen viime vuosi sujui. Kaikesta huolimatta: aika hyvin. Tekemistä ja työtä (ja rahaa!) toki tarvitaan vielä esimerkiksi nuorten mielenterveyden kohentamiseen ja hoitohenkilökunnan työssäjaksamiseen. Ja moneen muuhun kohteeseen, kun kaupunki pyrkii pandemiasta ylös ja eteenpäin.

Useammassakin esityslistan kohdassa ja erityisesti kantakaupungin kaavoituksesta puhuttaessa keskustelu alkoi kiertyä liikkumisen ympärille. En pidä vastakkainasettelusta, mutta jostain syystä joukkoliikenteen ja kevyen liikenteen puolustaminen käännetään autovihaksi. Me vihreät olisimme toivoneet kaavaan vahvempaa joukkoliikennepainotusta. Se ei tarkoita, ettemmekö ymmärtäisi, että monet ihmiset tarvitsevat elämässään autoa. Kaupunkia voi (ja jos ilmastolta kysytään, pitää!) kuitenkin kehittää myös niin, että autoilu muuttuu pakosta poikkeukseksi. Se tarkoittaa sujuvaa joukkoliikennettä, turvallisia pyöräteitä ja kävelyyn kannustamista. Se tarkoittaa myös saavutettavia palveluita ja asumisen keskittämistä.

Haluaisin haastaa valtuustossa moneen otteeseen kuullun ajatuksen siitä, että ”ilman autoa ei vaan pärjää sitten kun tulee lapsia ja niille harrastuksia”. Mulle tuli lapsia, niillä on harrastuksia, täällä ollaan yhä vain, autottominakin! Itse asun kasvavassa kaupungissa juuri siksi, etten tarvitse täällä autoa arjen pyörittämiseen.

Seitsemän tunnin mittaiseksi paisunut kokous muistutti myös siitä, mitä tuleva valtuusto voi tehdä paremmin. Ehkä silloin päätöksenteko voidaan tehdä inhimillisinä aikoina, ilman venyviä puheenvuoroja ja kärkkäitä kärjistyksiä hakevia kommentteja?

Kuntavaalien ennakkoäänestys alkaa ensi viikolla. Tutustu ehdokkaisiin, käytä ääntäsi. Tulevaisuuden tuulien suunta päätetään nyt.