Moni ehdokaskaveri on tänään jalkautunut kaupungille jakamaan esitteitä ja kohtaamaan äänestäjiä. Vihreillä on hyvä yhdessä tekemisen meininki, joka varmasti näkyy myös katukampanjoinnissa! Itse vietän tämän päivän perheen parissa, mutta vaalikampanjan kiihtyminen ja kasvava näkyvyys eri kanavissa sai miettimään: mitä kaikkea itsestään voi tai pitää antaa likoon vaalien alla? Uskaltaako somessa olla ihan itsensä, onko henkilökohtainen poliittista ja millä perusteilla oma ehdokas valitaan?

Politiikan teko on tietysti asiakysymysten eteenpäin viemistä, mutta ei ole merkityksetöntä, millaiset ihmiset, persoonat, taustat ja tavat niitä ovat työstämässä. Itse ainakin lukeudun niihin, joka vaalikoneiden kysymysten lisäksi ottavat vähän selvää samanmielisistä ehdokkaista ja koittavat kartoittaa, ovatko he myös samanhenkisiä kuin minä. Ehdokasvalinnassa painaa ykkösenä puolue, kakkossijasta kisaavat ainakin mielikuva, ikä, sukupuoli, asuinpaikka, viestinnän selkeys ja jokin hankalammin hahmotettava ”fiilis”, joka ehdokkaasta syntyy.

Tiedän monen vaaleissa ehdokkaana olevan tuskailevan sen kanssa, mitä kaikkea sosiaalisessa mediassa voi kertoa tai miten päin täällä pitäisi olla. Onko henkilökohtaisen elämän jakaminen avoin kutsu trolleille tai poliittisen uskottavuuden itsemurha? Kannattaako kertoa tunteistaan, perheestään, heikkouksistaan tai hyödyntää edes huumoria? 

 

Aloitin itse blogin pitämisen vuonna 2010, vähän esikoiseni syntymän jälkeen. Perheblogista tuli se paikka, jossa purin arkeani, ajatuksiani, kirjoituksia ja kuvia kaikkein avoimimmin. Olen kirjoittanut kaikesta, mitä minulle kuuluu: vauvavuodesta, vanhemmuudesta, imetyksestä, erosta, työnhausta, Tinder-treffeistä, keskenmenosta, uusperheen kasvukivuista. Pikkuhiljaa blogin yleisömäärä kasvoi ja alustavaihdon myötä sitä luki tuhansia ihmisiä. Teistäkin osa on tullut seuraajiksi lähes kymmenen vuotta sitten ja muutamat “reaalielämän” ihanista ystävistäni olen löytänyt aikoinaan blogin kautta. Silti edelleen säpsähdän, jos joku vaikkapa työkuvioissa tai leikkipuiston laidalla kertoo tietävänsä minut blogista tai Instagramista.

Viime vuosikymmenen alussa sosiaalisen median todellisuus oli aivan toinen: “äitibloggaajien” piirit olivat pienet, kaupalliset yhteistyöt alkutekijöissään ja järjestäytyneen vihapuheen tilalla muutama hassu paheksuja. Kukaan ei välittänyt algoritmeista tai asetellut lounaskuvan ympärille kukkia – olimme arkisen tavallisia ja ehkä siksi mukavan samaistuttavia. Tämän päivän blogiskene on erilainen, enkä ole sieltä löytänyt paikkaani – toisaalta työ- ja perhe-elämä on vienyt mennessään eikä päivistäni edes kolmannen kierroksen vauvavuonna tahtonut löytyä vanhaa tuttua päiväkahvirakoa postausten kirjoittamiseen. Somen suurin rikkaus, vertaistuen voima ja kannustuksesta kertovat sydämet ja peukut, ovat silti edelleen tallella.

 

En itse ole poistanut vanhoja, hyvinkään henkilökohtaisia tekstejäni verkosta, mutta jos olisin nyt pyrkimässä politiikkaan ja luomassa somepresenssiä tyhjästä, harkitsisin varmasti tarkemmin, mitä voisin kertoa. Myös lasten yksityisyyden suhteen ajatukseni ovat muuttuneet vuosien varrella. Selaamalla vanhoja kirjoituksiani voi kuitenkin saada minusta jos jonkinlaisen kuvan – toivon tietysti, että se on mahdollisimman lähellä totuutta. Sillä tällainen minä olen: tarvittaessa vahva ja aika usein itkuherkkä ihminen, tummalla huumorintajulla kyllästetty, liikaa suklaata syövä ja asioita vatvoa äiti, kielellä kikkaileva ja alkusointuja arvostava Sanna. Minulle tapahtuneet asiat ovat muovanneet minusta minut, vahvimpana varmasti äitiys ja yllättävän eron jälkeen uuden elämän rakentaminen. Saamani apu, tuki ja palvelut ovat varmasti osaltaan myös kimmokkeena sille, että haluaisin olla tekemässä politiikkaa, joka tarjoaa niitä muillekin.

No, miten tämä kaikki liittyy kuntavaaleihin ja kampanjointiin? En edes aivan tiedä. Vaalien alla, nykyisessä poliittisessa ilmastossa ja sosiaalisen median kanavien armoilla on pakko olla vähän varovainen. Onko tällainen jokaisen cappuccinonsa someen postaava tavis varteenotettava valtuutettu? Täyttyykö inbox asiattomuuksilla, jos mainosrahat vievät tuntemattomia ihmisiä vanhojen tekstieni luo? Saavatko lapseni olla rauhassa? Ja vielä: tavoitanko yhtään äänestäjiä, kun kaikki muutkin kisaavat nyt näissä samoissa kanavissa ja monet paljon omaani isommalla budjetilla?

 

Somessa voisi olla niin paljon enemmän, mutta loppujen lopuksi en oikein osaa olla muuta kuin oma itseni. Tämänkin tekstin kirjoitin tänään hetken mielijohteesta kello 14.00-14.31, kun kuopus oli vihdoin nukahtanut päiväunille, kukaan ei jaksa välittää isompien lasten ruutuajan määrästä ja koti on tiskikoneen louskutusta lukuunottamatta hiljainen. En ole laskelmoinut, optimoinut, en ikinä hinkannut henkilöbrändiäni täydelliseksi. 

Olen fiksu, hauska, nopea oppimaan ja valmis opettelemaan, tiedän miltä tuntuu elää lapsiperheessä ja olla haastavissa elämäntilanteissa. Olen myös kipakka, kärsimätön ja kaupunkilaistunut, osaan kirjoittaa, en aina uskalla kertoa kantaani mutta olen valmis haastamaan pinttyneitä tapoja. Siksi minua kannattaa äänestää, uskoisin.