Kategoria: Blogi (Page 2 of 23)

”Kannustuksen merkitystä naisille voi osaltaan selittää se, etteivät naiset aina luota omiin kykyihinsä yhtä paljon kuin miehet.”

Kuuntelin viime viikolla Mothers in Businessin webinaarin kuntavaaleista ja erityisesti naisten osuudesta niissä. Parantamisen varaa olisi sekä prosenteissa että asenteissa! Tutkimustulokset siitä, että naiset miehiä herkemmin epäröivät oman osaamisensa riittävyyttä, olivat kuitenkin ensalkuun ärsyttäviä – taasko me ruokimme tarinaa huijarisyndroomaan vaipuvista kympin tytöistä, jotka eivät vain uskalla näyttää kykyjään?

Mutta täytyyhän se myöntää, että minäkin syyllistyn tuohon, itseni epäilyyn. Riittämättömyyden tunne ja ajatus siitä, että enhän minä kyllä oikeasti tiedä tai osaa tarpeeksi, ehken mitään, pulpahtaa aina välillä pintaan niin töissä, vanhemmuudessa kuin luottamustehtävissä: viittaan itseeni ”vain” varavaltuutettuna, tuskastun kun en ehdi perehtyä taustamateriaaleihin tarpeeksi hyvin, epäröin puheenvuoropyyntöä kokouksessa ja kuuntelen sitten, kuinka joku toinen kertoo asiasta ihan yhtä kömpelösti.

Sitten taas toisena hetkenä tajuan, että olen aivan fiksu, viestintätaitoinen ja oppimiskykyinen – ja sen kaikkein tärkeimmän: eivät nuo muutkaan tiedä tai osaa kaikkea! Ja siksi minäkin olen ihan yhtä pätevä kuntavaaliehdokkaaksi kuin moni muu. Tätä sanomaa haluaisin levittää muillekin ja erityisesti naisille.

Eräs entinen työkaverini kertoi joskus, että hänellä on tapana vastata asiakkaiden toiveisiin tai vaikkapa työhaastattelussa esitettyihin kysymyksiin aina ”kyllä onnistuu” ja sitten opetella tuo asia, jota ei välttämättä etukäteen osannut yhtään. Menetelmä kuulosti pöyristyttävältä tällaiselle oman elämänsä itsekriitikolle, joka pähkäili pitkään onko CV:ssä englannin kielitaito hyvä vai vähän parempi, kun en kuitenkaan mikään natiivi ole ja siitä laudaturistakin on jo aikaa. Otin tuosta röyhkeästä asenteesta kuitenkin hitusen opikseni: sen mitä en vielä tiedä tai osaa, voin kuitenkin oppia. (Lienee tylsän stereotyyppistä paljastaa, että työkaverini oli mies ja minä nainen.)

”Kannustuksen merkitystä naisille voi osaltaan selittää se, etteivät naiset aina luota omiin kykyihinsä yhtä paljon kuin miehet.”

Tästä lainauksesta voi jättää mieleen myös sen positiivisemman puolen: kannustuksen merkityksen. Tuskin minäkään tässä nakuttelisin kampanjapostausta, jos kukaan ei olisi vakuuttanut, että hei sähän olisit just hyvä ehdokas. Muistetaan siis kehua, kannustaa, rohkaista ja kohottaa paitsi itseämme, myös toisiamme. Tänään erityisesti meitä naisia.

Hyvää naistenpäivää! 

Kuusio-uusioperheemme vauvavuodesta on nyt käynnistynyt viimeinen kuukausi. Hullua, hurjaa ja haikeaa! Mutta tätä palstatilaa en nyt käytä kuluneiden kuukausien kaipuuseen ja vauvasteluun valuneiden viikkojen vetistelyyn, vaan ajattelin kunnon vanhan liiton bloggaajan tavoin tarjota täysin subjektiivisen näkemykseni aiheesta vauvavuoden tärkeimmät hankinnat. 

Mitä olen havainnut vauvan kanssa hyväksi, tarpeelliseksi, ihan vallan välttämättömäksikin? Mitä ilman olisi kyllä pärjätty, mutta huonommin? Mitä laittaisin hankintalistalle uudestaankin, jos vielä joskus saisin tämän maagisen ajanjakson elämässäni kokea? 

Tässä siis vauva-ajan hankintojeni top kymppi. Löytyykö listalta tuttuja suosikkeja vai valit(si)sitko itse aivan toisin? 

 

1. Puoliso

Edellisestä vauvavuodestani seitsemisen vuotta sitten vietin valtaosan joko avioeromyrskyn silmässä tai yhden vanhemman perhettä läpi arjen aallokon luotsaten. Siksi lähtökohta tälle kolmannelle kierrokselle oli uudenlainen: rinnalla kumppani, jonka kanssa voi jakaa tunteet, tiskit, väsyneet yöt ja valoisat aamut. 

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei arjen tai vauvan jakaminen toisen aikuisen kanssa ole ollut yhtään vaikeaa – olen vähän turhan tottunut pitämään lankoja yhdessä omassa kädessä ja vauvaa toisessa. Mutta miten hienoa onkaan muistaa ja muistuttaa, että tässä me seilaamme yhdellä paatilla ja useimpina päivinä samaan suuntaan. On ollut rivakkaa riitelyä ja räiskyvää vääntöä, mutta enemmän kuitenkin rauhallista rakkautta. 

Edelleen tuntuu eksoottiselta sanoa “mä käyn nyt suihkussa”, saada aikuisiltapala sohvalle kannettuna tai mennä vauvan kanssa herättämään yövuoron jälkeen nukkuva isi. Eksoottiselta ja ihanalta. Enkä minä nauti vain raskaiden tai tylsien arkiaskareiden jakamisesta, vaan siitä, että kotona on toisen käsiparin lisäksi toiset silmät, joihin kipuaa pieni kyynel vauvan oppiessa konttaamaan, taputtamaan, vilkuttamaan tai kävelemään. 

Ilman rakastavaa puolisoakin pärjää, tietenkin, mutta kyllä minä tämän hankinnan aika korkealle vauvatarpeistossa nyt nostan. Omani löysin Tinderistä, käytettynä mutta uudenveroisena.

 

2. Psykologi

Varasin puolihuolimattomasti ajan psykologille neuvolan ehdotuksesta, kun jännitimme vauvan selviytymistä vatsan sisäpuolella. Raskausviikkoja oli kasassa aivan liian vähän ja tilanne oli kaikin puolin kovin raskas. Olin varautunut käsittelemään psykologin tuolissa vauvan menetyksen tuomaa surua, mutta toisin kävi. Vauva olikin vahva ja selviytyi ja lopulta päädyin purkamaan kaikkea mahdollista elämäni polulta ammattikuuntelijan kanssa.

Raskausaikana pelkäsin menettäväni vuorotellen vauvan, puolison ja mielenterveyteni. Kaikki säilyivät, mutta pintaan nousi paljon mustaa muistoa edelliseltä raskausajalta ja päättyneestä parisuhteesta. Vasta psykologi nimesi minut huoliherkäksi ja historiani traumaksi, jonka aiheuttamat reaktiot vielä tälläkin vuosikymmenellä ovat ihan tavallisia ja tervejärkisiä. Miten huojentavaa oli saada nimityksiä omille sekaville tunteille, päässä pyörivälle karusellille ja sille, että itken niin helposti arkiselta tuntuvia asioita.

Käyn psykologilla edelleen. Emme enää yhdessä jännitä vauvan kasvua ja syntymää, vaan käymme läpi omia tunnereaktioitani ja keinoja niiden kanssa elämiseen. Puhumme menneestä, nykyisestä ja tulevasta, vanhoista vauvoista ja uudesta perheestä. On ihanaa kuulla asioiden olevan normaaleja ja että olen joissain tilanteissa toiminutkin oikein hyvin – eihän sellaista palautetta äitinä liian usein saa.

Vaikka oma matkani äitinä on ollut ehkä tavanomaista kiemuraisempi, ehdottaisin puolipakollista psykologikäyntiä ihan jokaiselle raskaanaolevalle. Jos kaikki on oikeastikin “ihan hyvin”, hyvä niin, mutta pieni keskusteluhetki neutraalin korvan kanssa tuskin tekisi pahaa. Ehkä sillä vältettäisiin muutama synnytyksenjälkeinen masennus, turha itsesyytös äitiyden paineiden alla tai oman ajan puutteeseen murentunut parisuhde.  

Neuvolapsykologin vastaanotolle pääsee odotusaikana (ainakin täällä Tampereella) ilman mitään lähetettä tai byrokratiaa, vain soittamalla ja varaamalla ajan. Yhteystiedot saa neuvolasta ja netistä.

 

3. Imetysluottamus

Vauvanhoidon “teknisemmistä” osa-alueista itselleni tärkein on ollut imetys. En muuten oikein osaa määritellä itseäni äitinä, mutta vauvan ruokinnan kohdalla sujahdan oitis imettäjien maidonlämpimään lokeroon. 

Onnistuin isompien lastenikin imetyksessä, mutta silti raskausaikana homma hieman jännitti. Kolmas kerta kuitenkin sanoo toden! Meneekö synnytys hyvin, missä kunnossa olen itse, entä vauva? Tuleeko allergioita (isommilla lapsillani oli pienenä maitoallergia), koliikkia, refluksia, vatsavaivoja tai totaalinen vässähdys? 

Vauva ei ollut ensimmäisinä päivinä ollenkaan kiinnostunut syömisestä, toljotti vain rinnalla suoraan silmiin ja nuoleskeli huuliaan. Siinä kohtaa synnytyssairaalan imetysneuvoista oli hurjasti apua. Kukaan ei vouhkannut verensokerista tai lisämaidoista (kuten esikoiseni kohdalla), vaan vauva iskettiin iholle ja kehotettiin ottamaan rennosti. Minua opastettiin tusertamaan talteen muutamat kullankeltaiset maitotipat ja syöttämään ne ruiskulla vauvalle. Kolmantena päivänä hän olikin jo hoksannut syömisen lystin, maito nousi ja pääsimme kotiin. Hurraa!

Eikä tullut mitään isoja ongelmia. Maitoa tuotan messevät määrät, vaikka rintavarustukseni on mallia mitätön. Vauvalla oli ensimmäisinä kuukausina hankaluuksia selvitä maitosuihkun kanssa, hän puklaili paljon mutta kasvoi vielä enemmän. Pikkuhiljaa maidontulo tasaantui ja puklutkin vähenivät. Isoin kokemani ongelma imetystaipaleella oli viimekesäinen rintatulehdus, joka oli kovin nihkeä kokemus. Muuten homma on sujunut hyvin. Kotona, kaupungilla, koulussa, kirjastossa, kahviloissa, kylässä ja kaikkialla. Alussa imetykseen tuntui menevän koko päivä, nyt homma vie ehkä tunnin tai pari vuorokaudessa. Eli ei kukaan sohvaan maadu imetyksen takia, lapsilla on tapana kasvaa! Joskus maailma kiinnostaa maitoa enemmän tai pienet hampaat nirhaisevat, mutta sitten lopetetaan homma ja tehdään jotain muuta. 

Omat ”imetystavoitteeni” olen ihan pian saavuttanut: puoli vuotta täysimetystä ja vuoden verran koko lystiä. Taidamme kyllä jatkaa sen jälkeenkin, jos vauva vielä viihtyy rinnalla ja suostuu nukkumaan ilman sitä.

On helppoa hokea tuoreelle äidille “luota vain itseesi”, kun imetys on uppo-outoa ja kaikki siihen liittyvä kuulostaa vähintään rakettitieteelle. Älä siis luota vain itseesi, luota myös Imetyksen tukeen (nettisivut ja Fb-ryhmä), sairaalan kätilöihin ja niihin kavereihin, joilta jaksat ottaa neuvoja vastaan. Luota myös luontoosi, äidin keho on tehty ihmeitä varten!

Imetys ei tee minusta tai kenestäkään parempaa äitiä, mutta onnistumiselta ja tärkeältä se saa tuntua. 

 

4. Villapaidat

Edelliseen kohtaan viitaten: paras imetysvaate Suomen kolmessa vuodenajassa on löyhä ja mukava villapaita. Omani olen kyllä valheellisesti hankkinut jo ajat sitten ja ihan vaan työarkeen, mutta olen nyt omistanut ihanat neuleeni vauvavuodelle. 

Käytän neuleitani käytännössä päivittäin, kotona ja kylillä. Alle imetystoppi (ihmisten ilmoilla rintsikat ja venyvä toppi, ainakin yleensä, krhm), niin vauvan ruokinta on vaivatonta ja huomaamatonta. Villaan piiloutuu kätevästi vauvan lisäksi myös maitotahrat ja puklut, se lämmittää muttei hikoiluta. Peruspuhdistukseen riittää tuuletus parvekkeella – toki omia hieman jo kulahtaneita maitopaitojani pesenkin välillä.

Hankin taas muutamia virallisiakin imetyspaitoja, mutta jotenkin olen kai vääränmallinen kaikkiin niistä. Vähintään vauvan syödessä maitoa valuu paidalle ja sitten on kylmän nihkeä olo. Siispä toppi + neule on turvavaatteeni aina, kun pitää olla hetivalmis ruokinta-apaja paikalla.

Muita imetykseen liittyviä varusteita en listannut, mutta näitä ilman olisi vaikeaa: liivinsuojat (pestävät, noin 10 paria), harsoliinat (myös 10, alussa saisi olla vaikka sata ja nyt pärjäisi kolmella), rintapumppu (ensimmäiset puoli vuotta, jos halusin käydä jossain yksin), mukava yöpaita, loputon varasto suklaata.

 

5. Järkiruoka, ruokajärki

Puolen vuoden iässä vauva alkaa kaivata muutakin ruokaa kuin maitoa. Aiemmin olen kokenut kiinteät vauvanruoat jotenkin hankaliksi, joten en suhtautunut tuohon rajapyykkiin mitenkään kovin innostuneena. Pakkohan se oli kuitenkin taas ottaa vastaan. Isoimman oivallukseni vauvan syömisen suhteen sain vasta tällä kolmannella kierroksella: sen ei tarvitse olla niin vaikeaa.

Koska vauvallamme ei ole allergioita, hänen ruokailuissaan on voitu alusta asti edetä varsin rennolla otteella. Ensimmäisiksi annoksiksi ahkeroin pakastimeen erilaisia kasvissoseita, mutta niiden loputtua vauva on syönyt simppelisti sormiruokaa tai siististi kaupan pursukoita. Kunhan suola ja sokeri (ja maitotuotteet) pysyvät poissa, vauva voi olla mukana perheen makumatkalla.

Ei siis tarvitsekaan erikseen kuoria, pilkkoa, höyryttää, soseuttaa, syöttää ja siivota (tai ostaa vauvatarvikeliikkeistä kuhunkin toimenpiteeseen omaa välinettä), vaan vauvalle voi keittää pastaa ja parsakaalia, paistaa pienen munakkaan, paloitella persimonin tai surauttaa smoothien siinä missä itselle tai muulle perheelle. Ja kun sellainen ei sovi, naksautetaan valmisruoka auki ja avot, ateria on valmis.

No okei, siivota täytyy kyllä. Tai täytyisi, paljon enemmän kuin meillä tehdään… Vauvamme lempiruoka onkin pöydän alle heitetyt murot.

 

6. Vauvakirja ja valokuvat

Jos talomme palaisi ja pitäisi perheen lisäksi pelastaa jotakin, nappaisin vaaleanpunaisen vauvakirjan oitis kainaloon. Tilasin kirjan raskausaikana ja siitä tuli jo silloin jollain lailla terapeuttinen työkalu odotuksen ja uuden perheenjäsenen dokumentointiin. Valitsin kirjan vahingoista viisastuneena: edelliset, paljon tekstiä ja muistamista vaatineet kirjat ovat jääneet harmillisen tyhjiksi. Ei siis mitään luetteloita ensimmäisistä hampaista, sanoista, askelista tai päivänpolttavista uutisista, kiitos! Halusin kuviin painottuvan muistokirjan, jota ehtisi ja haluaisi myös täyttää.

Vauvallamme on siksi Design Lettersin Baby’s First Book, jossa on raskausajan, babyshowerin (uh amerikkalaisuus) ja synnytyksen tallentamiseen varattuja sivuja ja sitten kullekin kuukaudelle yksi aukeama, johon saa mahtumaan neljä pientä valokuvaa ja muutaman lauseen verran tekstiä. Mukana on myös “kuukausikortti”, jonka kanssa vauvan voi kuvata aina hänen täyttäessään yhden kuukauden lisää. Kummasti tuo päivä tuntuu tulevan koko ajan useammin.

Olen ottanut tavaksi tilata joka kuukausi Ifolorilta pienen paketillisen siihen asti kertyneitä kuvia – yleensä samoja, jotka olen ottanut puhelimella ja julkaissut Instagramissa. Tilaan kuvat 10-kokoisina neliöinä, jolloin ne mahtuvat kirjaan juuri sopivasti. Laatu ei aina hivele silmää, mutta muistot ovat sitäkin terävämpiä. 

Kolmen kuvaavimman kuvan valinta on aina vähän vaikeaa, mutta kirjan kanssa käytetty kuukausittainen hetki kullanarvoinen. Mitä tästä kuusta kertoisinkaan? Tuossa kuvassa näkyvät uudet hampaat, tuossa se kuinka vauva näytti aina kieltään ja oltiin mökillä, tuossa ruokapöydässä pönötys ja ensimmäinen ateria. Kuvissa on luonnollisesti ihanimpia ja iloisimpia hetkiä vauvan elämässä, mutta samalla niihin tallentuu muutakin: sisaruksia, sukulaisia, sisustusta ja säätiloja.

Hintaa itse vauvakirjalla oli noin 40 euroa (tuntui kalliilta!) ja kuukaudessa valokuviin menee vajaan vitosen verran, eli yhteishintaa koko vuoden opukselle tulee sunnilleen satanen. Arvoltaan vauvakirja on kuitenkin minulle paljon paljon isompi. Jo nyt koko perhe selailee sitä suunnilleen silkkihansikkain (isot lapset muistavat aina mainita pesseensä kädet, kun haluavat katsella kirjaa…)  ja ihanan vauvakuplan kääräisemänä. 

(Instagramissani voi stoorin kohokohdista kurkistaa vauvakirjan sivuille.)

 

7. Ystävät, tuttavat, kadunmiehet, neuvolamamit, somekaverit ja mummo

Harvempi suoriutuu mistään ihan ypöyksin, vauvavuosi ei ole siinä poikkeus. Siispä kannustan lisäämään hankintalistalle ihmisiä, joiden kanssa kaikkea on mukava jakaa. Heitä voi löytyä myös yllättävistä paikoista!

Ennen äitiyslomalle jäämistä jännitin sitä, miten löytäisin päiviini aikuisseuraa nyt, kun monet “äitikaverit” ovat kaltaisiani koululaisten vanhempia, tiukasti työelämässä ja ruuhkavuosissa rymyämässä. Mutta eipä hätää. Yks kaks alkoi valjeta, miten paljon helpompaa vauvavapaalla on tavata kavereita. Kolmivuorotyössä käyvän kätilön kanssa on voitu pitää aamupäivätreffejä ihan kuin vanhoina hyvinä aikoina, epäsäännöllisiä töitä tekeviä olen nähnyt aamukahveilla ympäri kaupunkia. Ja saipa yksi parhaimmista ystävistäni vauvan kuukausi omaani myöhemmin (tuskin minua varten, mutta kuitenkin), on ollut hauska käydä läpi samoja vaiheita ja vertailla unikoulun tuloksia lounaiden äärellä. Niitä töihin jääneitä ystäviäkin olen nähnyt, lounastreffeillä, työpaikalla piipahtamalla, omilla kaverisynttäreilläni.

Uusi tuttavuuden muoto ovat olleet neuvolan ryhmätapaamisissa kohdatut äidit, joilla on samanikäiset vauvat. Virallisten 2kk- ja 6kk-tapaamisten lisäksi olemme käyneet porukalla tai pareittain vaunulenkeillä, vauvalounaalla, pitäneet pikkuisten pikkujouluja ja vaihtaneet sormiruokavinkkejä Neuvolamamit-viestiryhmässä. Asumme kaikki lähekkäin, elämäntilanteemme ovat osin ihan erilaisia, mutta vauvojen myötä jonkinlaista yhteistä puhuttavaa löytyy aina. Jos oma neuvola ei ryhmätapaamisia järjestä, kannatta kivan oloisia kollegoita lähestyä muskarin, uinnin tai jumpan eteisessä – aika moni muukin kaipaa päiviinsä kahvitteluseuraa.

Suomea usein syytetään lapsivihamieliseksi maaksi, mutta itse en pääse siihen keskusteluun kiinni. Varsinkin vauva tuntuu keräävän positiivista huomiota kaikkialla! Bussissa vanhemmat leidit tulevat lepertelemään, kaupassa nuorisolaisetkin älyävät joskus pitää ovea auki, kahvilassa naapuripöydästä vastataan vauvan hymyyn. Jopa imetyshetkiä on muutaman kerran kommentoitu sympaattisessa hengessä. Suosikkini tuntemattomien kommenteista on kuitenkin se vanhempi herrasmies, joka kirjaston vessajonossa kehui kaikkialle konttaavaa vauvaa. Ei tule kuulemma Crohnin tautia, kun antaa lapsen tutkia maailmaa vapaasti! No ihan sama tuleeko vaiko ei, otin kannustavan kommentin vastaan ja ilahduin siitä kovin. 

Tosiasia kuitenkin on, että vietän vauvan kanssa paljon aikaa ihan kaksin ja kotona. Varsinkin alussa kotisohvaan piirtyi imettäjän ääriviivat, nyt en useinkaan viitsi parvekepäiväunien aikaan liikahtaa mihinkään. Onnea on älypuhelin, joka tuo maailman luo ja tovereita peukalonpäähän. Somen kautta tärkeiksi on tullut monta ihmistä, joita en välttämättä ole koskaan oikeasti tavannut. Kiitos teille olemisesta!

Ja kiitos myös anopille, josta on muotoutunut tärkeä mummo myös tälle meidän pienimmäiselle. Puolison vanhemmat ovat muutenkin olleet meille apuna ja tukena ties missä. Nyt minullakin on haaveiden mummola kotikaupungissa, jonne voi tarvittaessa viskata vaikka koko katraan (tai ihan vaan itsensä) hetkeksi hoitoon. Vauvakin on aiheesta aika tohkeissaan: “mum-mum”, hän sanoo.  

 

8. Vaunut

Yleensä tämänkaltaiset listat pitävät kai sisällään tavaroita? No kyllähän niitäkin vauvan kanssa olemisessa tarvitaan, mutta ei nyt lopulta ihan valtavaa määrää. Alkuun pääsee vaatteilla, vaipoilla ja niillä hemmetin harsoilla. 

Meillä isoin, kallein ja käytetyin hankinta ovat olleet vaunut – niillä liikutaan päivittäin ja hoidetaan kaikki siirtymiset vauvan kanssa (meillä ei siis ole autoa eikä kantovälineistä innostuneita vanhempia). Pieni nukkuu vaunuissa päiväunensa, kulkee mukana kävelylenkeillä ja köröttelee koulubussissa. Huonosti toimivat vaunut alkaisivat varmasti ärsyttää aika nopeasti.

Jaksavaisempi vertailisi vaunuja excelin avulla, itse valitsin kivan näköiset ja suositut Bugaboo Buffalot, jotka ovat näppärät kaupungilla ja tarpeeksi tukevat maastossa. Vaunut kannattaa ostaa käytettynä, sillä säästää rahan lisäksi luontoa. Löysin omamme Tori.fi:stä, kolmasosalla uusien hinnasta.

 

9. Uni

Edes joskus, edes melkein riittävästi, edes sen verran ettei itketä illalla eikä ahdista aamulla. 

Vielä en ole löytänyt tälle luotettavaa toimittajaa, laadunvaihteluakin on melkoisesti. Mutta ilman ei selviäisi eikä selviä, kukaan!

 

10. Rauha ja rakkaus

Vauvavuotta voi suunnitella, muttei kannata suorittaa. On ihan luvallista vajota vaaleansävyiseen vauvakuplaan, tössöttää pienesti kotona ja saada elämään sisältöä pikkupyykin viikkaamisesta ja pienen ihmisen kasvun seuraamisesta. On sallittua tylsistyä tähän kaikkeen, itse en ole sitä vielä ehtinyt tehdä. On toki ok myös täyttää päiviään vauvan lisäksi kaikella muulla, mutta se ei ole pakollista.

Olen itse opetellut vauvavuoden aikana rauhallisempaa elämää. En haluaisi kutsua arkeani ruuhkaiseksi – vaikka se välillä sitä kolmen koululaisen kanssa väkisin onkin. Enkä haluaisi menettää päiviä tai herraisä varsinkaan valmiiksi puoliunettomia öitä sen miettimiselle, mitä kaikkea muuta järkevämpää ja tärkeämpää voisin olla tekemässä kuin heiluttamassa vihreää huivia vauvamuskarissa kikertävän kakaraisen kasvoille. 

Vauvan kanssa meillä ei ole kiire minnekään. Hänelle riittää syli, seura, lepo ja leikki. Hän ei laske saavutuksia, ei kysele jälkikäteen teinkö mitään järkevää hänen ollessa vauva. Hänen ikuisuutensa on minulle hetki vain, vuosi hujahtaa ohi ennen kuin siitä on saanut edes otetta.

Sainko tänäänkään mitään aikaan? En kai. Mutta pidin pienen ihmisen elossa, tyytyväisenä, kylläisenä ja onnellisena. Rakastin ja näin, mitä se saa aikaan: enemmän rakkautta. 

 

Kukaan on tuskin kuluneen syksyn aikana välttynyt valtakunnassa vellovalta perhepuheelta. On nostettu synnytystalkoot uudelleen pöydälle, kauhisteltu väestöennusteen laskevia käyriä, vaadittu positiivisempaa käsitystä Prisma-perheistä ja toivottu tasa-arvoisempaa perhevapaauudistusta. Maamme tuntuu olevan vuorotellen vauvavihamielinen loukku ja synnyttäjän lottovoitto.

Mitä tästä kaikesta pitäisi pienen perhettään kasvattavan ihmisen oikein ajatella? En oikein tiedä.

Välillä tuntuu, että keskustelua käydään jossain oman todellisuuteni ulkopuolella. En tunnista negatiivista asennetta lapsiin tai perheen perustamisesta luopumista mukavuussyistä. Ainoa, mihin osaan ottaa tiukan kannan on työelämän ja perheen parempi sovittaminen yhteen: osa-aikatyön pitäisi olla pikkulapsiajan normi, perhevapaalla pitäisi voida työskennellä joustavasti ilman järjetöntä byrokratiasekoilua ja työpaikoilla pitäisi nähdä ihmiset ihmisinä, ei resursseina. Ruuhkavuosiin pitäisi löytää rauhaa, ei raatamista. Ugh. Kaikesta muusta sitten olenkin eipäs juupas vaarinhousuissa jumissa.

Perhevapaat ovat tässä paletissa nyt se osuus, joka tunkeutuu ihan käytännön arkeen. Täytin juuri jokin aika sitten Kelan hakemukset tulevan vauvan taloudellista turvaa varten. Äitiysavustus check, lapsilisä check, äitiysvapaa ja vanhempainvapaa checketi check. Jonkin verran vettä on julkishallinnon rattaissakin virrannut viimeisen kahdeksan vuoden aikana: paperilomakkeiden rustaamisen sijaan näpyttelin etuuslomakkeet näppärästi kännykällä, liitteenkin tuuppasin matkaan kuvatiedostona.

Muutoksia on tapahtunut myös toteutuspuolella sitten isompien lasteni syntymän. Kerrataanpa siis tähän väliin oma perhevapaahistoriani. Sain esikoisen opiskeluaikana, kuopus syntyi vähän valmistumiseni jälkeen. Olin yhteensä neljä vuotta kotona lasten kanssa, suoritin samalla viimeiset kurssit maisteriopintoihin ja yhden opintokokonaisuuden avoimessa yliopistossa. Päiväkotiuran alussa aloitin työnhaun ja täydennyskoulutuksen ja päädyin melko pian viestintätöihin.

En ole siis koskaan aiemmin ollut äitiyslomalla sen ”tavanomaisessa” merkityksessä, siis että jäisin pois töistä ajaksi x ja palaisin sen jälkeen samaan pestiin. Esikoisen kohdalla sain gradun painoon viikkoa ennen synnytystä – siksi nyt eteen isketty äitiysloma yksin kotona yli kuukausi ennen laskettua aikaa tuntuu utopistiselta. Toki myös taloudellisesti tilanne on aivan toinen: ensimmäisellä kierroksella olin minimitukien luokassa ihan joka käänteessä, nyt keskituloinen vakityön onnelassa marinoitu mammalomailija.

Neljä vuotta kotona lasten kanssa kuulostaa näin jälkikäteen kerrottuna ja nykykeskustelun laidalta lausuttuna pitkältä ajalta. Missä tasa-arvoinen vanhemmuus! Missä äidin urakehitys ja eläkekertymä! Missä varhaiskasvatus!

Viimeisin kuitattiin kaupungin kerholla ja sillä, että olin ihan jaksava vanhempi: ei nuo lapset mitään muskaria, leikkipuistoseuraa ja kirjastokäyntejä kummempaa kasvattamista niin pieninä kaivanneet. Isomman kuskaaminen päiväkotiin ei käynyt edes mielessä kuopuksen vauvavuoden aikana.

Vanhemmuuden arkista vastuutakin meillä silloin jaettiin, mutta perhevapaat käytin lähes kokonaan yksin. Eron jälkeen muita vaihtoehtoja ei edes tarjottu. Silloin muistan ärsyyntyneeni kaikista keskusteluista, joissa vaadittiin jakamaan vanhemmuus tasan ihan virallisesti. En itse ainakaan keksinyt, miten sellainen olisi käytännössä pienen vauvan eronneiden vanhempien talouksissa toteutettu. Olisi ollut ihan kiva kuulla jonkun sanovan, että kotona äitiyden kunnialla hoitaminen oli sekin aika arvokasta.

Perhevapaista puhuttaessa puhutaan vähän arvoista, mutta kuitenkin aina myös rahasta.

Toki olin silloin kauhuissani, kun toinen lapsi ilmoitti tulostaan yhden työssäkäyvän aikuisen kannattelemaan asuntolainatalouteen. Toki pelkäsin uramahdollisuuksieni haihtuneen savuna ilmaan, kun jäin yksin kahden lapsen kanssa ilman tietoa työpaikasta kiihkeästi kilpaillulla alalla ja kotiäidin surkealla statuksella. Ja toki nytkin mietin, että miten tämä hervottomaksi kasvava lauma elätetään ja pidetään tyytyväisenä sitten, kun ruokatilille kilahtaa vain yksi palkka ja vähän taskurahaa.

Mutta ihan tosissani en osaa murehtia uraputkeni tukkeutumista tai eläkkeen suuruutta. Ehkä siihen auttaa se, että en haaveile esimiesasemasta tai senioripäivistä Espanjan auringossa. Ehkä olen myös vähän tyhmänrohkea ja uskon elämän kantavan – ei kai muulla asenteella kukaan niitä lapsia ennen maisterinpapereita ja papin aamenta tekisikään. Lapsenuskoni hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkkoon ei sekään ole ihan vielä horjunut.

Vaan entä ne vapaat sitten. Selatessani Kelan esitteitä ja kurkkiessani kalenteria päässä soivat poliittiset avaukset perhevapaauudistuksesta, isän asemasta ja naisen oikeudesta sekä uraan että perheeseen. Eniten palstatilaa tuntuvat kuitenkin saavan ääripäät: puolivuotiaan vauvan kanssa kotiin jäänyt isä tai kymmenen vuoden kotiäitiyden jälkeen työnhaun haastavuuteen havahtunut äiti. 6+6+6 on mallina jossain määrin kannatettava, mutta en ole ihan varma sen taipumisesta normista poikkeaviin perheisiin (ne kaikki kun eivät ole kahden työssäkäyvän aikuisen komboja). Siinäkin lapsi on minun mittapuullani kovin pieni perhevapaan päättyessä, puolitoistavuotias. Entä jos ei halua pistää sen ikäistä päiväkotiin?

Entä jos omassa perheessään haluaisi ennen kaikkea ottaa rennosti?

Tunnen itseni keskiaikaiseksi feminismipetturiksi, kun en näe itseäni töissä alle vuoden ikäisen lapsen vanhempana enkä kovin mielelläni alle kaksivuotiasta päivähoidossa. Olen kuitenkin tällainen korkeasti koulutettu punavihreän kuplan kaupunkilainen, jolle tasa-arvo on olevinaan itsestäänselvyys. Pakko kuitenkin tunnustaa: odotan sitä, että juuri minä saan jäädä kotiin vauvalomailemaan.

Juu juu, helppohan se toki näin etukäteen on huudella! Tykkään kovasti työstäni, joten ehkä olenkin valmis vaihtamaan vauvapuklun täyttämän tyhjäpää-arjen palaverikalenteriin heti ensi kesänä. Ehkä meilläkin raha vielä sanelee valintoja enemmän kuin haluaisi (yhteiskunta tuki muinoin kahden lapsen työtöntä kotiäitiä hyvin avokätisesti, siitä koitan muistaa olla kiitollinen nyt, kun maksan veroja ja päivähoitomaksuja ja valtaosan lasteni kuluista). Tai ehkä lapsen kanssa kotona on raskaampaa kuin muistan tai kuvittelen?

Olisi kuitenkin hienoa, jos kevätvauvamme saisi kasvaa taaperoiseksi rauhassa. Että minä saisin viettää aikani vauvakuplassa rauhassa. Ettei minun tarvitsisi urakiikarit silmillä kehittää itseäni tai todistella olevani ”muutakin kuin äiti”. Että saisin nauttia vaunulenkeistä ja lattemammailusta ja sohvalla pötköttelystä, vauvan kasvun tukemisesta ja seuraamisesta. Että puoliso voisi ottaa vetovastuun sitten, kun maitohuurut on vaihdettu pottatreeneihin ja sosesotkuista siirrytty samojen patojen ääreen. Että perhevapaa olisi nimenomaan vapaa: vapaa paineista, aikatauluista, kiireestä ja suorittamisesta. Saako niin toivoa?

Minulla on tällä viikolla kalenterissa toinen käynti neuvolapsykologin luona. Ensimmäistä aikaa varatessani velloin keskenmenoriskin pahemmalla puolella ja odotin juttutuokion koskevan vauvan menettämistä.

Hiljaisessa odotusaulassa istuessani mietin, olisiko aika pitänyt sittenkin perua, mistä oikein keksisin avauduttavaa. Oloni oli kohentunut, kohtutulehdus voiton puolella, vauva voi hyvin ja ennuste oikaistiin kohti positiivista. Olisi varmaan paljon äitejä, lapsia, perheitä, jotka tarvitsisivat ammattilaisen kuuntelevaa korvaa kipeämmin kuin minä silkkipaidassani lounastauolla syysauringon paistaessa.

Tunnin käynnin päätteeksi sovimme minulle seuraavan ajan. Kun psykologi kyseli raskauden kulusta, tämän ja edellisten, alkoi tuntua oikeutetulta olla vähän väsynyt ja hämmentynyt kasvavan vatsan takana. Ehkä on ihan ok, ettei pää meinaa pysyä kaikissa tuntemuksissa mukana.

”Huoliherkkä”. Sellaiseksi minut luokiteltiin. Sana on minusta kaunis. Ei hysteerinen, ahdistunut, alakuloinen tai masentunut, mutta huoliherkkä.

Monesko raskaus tämä on? kysyvät hoitajat, kätilöt ja lääkärit vuoronperään. Ovatko aiemmat raskaudet sujuneet normaalisti? he jatkavat.

Tutkimuspöydällä painavat syntymäpainot, hepatoosit ja tyroksiinit. Ei kukaan kohdunkaulaa mitatessaan mieti henkisen historian painoa. Mutta jos ei tuijoteta veriarvoja tai verenpaineita, ovatko raskauteni sujuneet normaalisti?

Ensimmäistä odotusta olen tituleerannut oppikirjaraskaudeksi, helpoksi ja onnelliseksi. Toisen aikana kuorma kasvoi, tulin petetyksi ja pian jätetyksi. Kolmas oli tuoretta suhdetta heilutellut tuulimunaraskaus, tyhjä arpa jota kukaan ei ollut kioskilta ostanut. Ja nyt tämä neljäs, uusperheen iloinen yllättäjä, riskiraskaus jonka viikkoihin on mahtunut monenlaista vuoristorataa.

Oliko joku näistä normaali? Riittääkö normaaliin sen lopputuloksena syntyvä terve vauva? Vai olisiko enemmän epänormaalia, jos en nyt tuntisi itseäni, oloani ja tulevaisuuttani epävarmaksi?

Olen siis koko ajan vähän huolissani. Vauvan voinnista, omasta jaksamisestani, perheen ehjänä pysymisestä, parisuhteen kestävyydestä. Siitä, etten minä riitäkään. Ettei kohtuni kestä eikä vanhemmuuteni kanna tai ettei minua jaksa taaskaan rakastaa.

Psykologin pehmeässä nojatuolissa oli helppo nostaa pintaan kipeitä kokemuksia. Moneen kertaan puituja, itkettyjä ja naurettuja, niitäkin joiden en odottanut nostavan vielä kerran kyyneleitä silmiin. Uudelle ja ulkopuoliselle ihmiselle oman tarinan perkaaminen on itsessään terapeuttista, oikein asetelluista kysymyksistä saa hyväksyntää omille tunteilleen. Ei ole naurettavaa, että jännitän vieläkin uuden verenvuodon pelossa jokaista vessakäyntiä. Minun ei tarvitse olla katkera hullu pelätessäni petetyksi tulemista. En ole ainoa, jolle roolin löytäminen uusperheessä on hetkittäin haastavaa ja raastavaa.

Eikä minun ehkä tarvitse selitellä, että olen kaikesta huolesta huolimatta tästä perheestä, tästä vauvasta, tästä uudesta tilaisuudesta niin kovin kiitollinen.

On ehkä ihan ok olla tällainen, pikkuisen huolissaan.

Olen viettänyt kymmenisen päivää hyvin pitkälti sohvanpohjalla. Kohtuni reistailee ja vauva on vaarassa. Raskausviikkoja on vielä sen verran vähän, että pahimman tapahtuessa pientä ei voida pelastaa. Papereihin kirjattaisiin keskenmeno, vaikka sen pelon oli ehtinyt jo jättää alkuraskauden jalkoihin.

Nyt voin siis vain toivoa, ja odottaa. Että kaikki menisi hyvin, että kohtu toipuisi ja kantaisi pienokaista vielä monen monta viikkoa, kuukauttakin. Olen onneksi hyvässä hoidossa ja seurannassa. Tajuntaan iskeytyi yliopistosairaalan naapurissa asumisen auvo, apu on lähellä kaikissa tilanteissa.

Viime päivät ovat silti olleet tosi raskaita. Olen raskauden alusta asti ollut epäuskoinen, olettanut että jokin menee pieleen ja psyykannut itseäni milloin mihinkin vaurioon. Kun vihdoin riskit oli laskettu minimiin, vauva oli kaikkien tahojen silmissä hyvinkin elävä ja jopa vilkas, aloin tosissani nauttia tästä olosta ja tilasta. Pyöreä vatsa on ihana, isot lapset innostuivat vauvauutisesta ja koko perheellä odotimme uudenlaista kevättä ja elämää.

Siltä hattaralta sitten rysähdin. Riskejä on taas liikaakin, päivät täyttyvät ahdistavasta odotuksesta ja oireiden kyttäämisestä, aivoja turruttavasta tosi-tv:stä, verikokeista ja tulosten tulkinnasta. Ja itkusta. Olen itkenyt yksin paidanhihaan ja sammiollisen puolison kainaloon. Itkin kätilön kannustaville sanoille, kavereiden lähettämille sydämille ja synnytysvastaanoton käytävällä vihreätakkisten, supistuksiaan kellottavien äitien keskellä. Itkin vessassa verta pyyhkiessäni ja pomolle puhelimessa kertoessani sairasloman jatkosta. Itkin lasten nähden aamupalapöydässä ja viimeiseksi illalla sängyssä.

Tuntuu epävarmalta ja epäreilulta, ja siedän sitä tunnetta hurjan huonosti.

Miten kumman kiintymyssuhteen sitä onkaan jo kehittänyt kohdussa kasvavaan pienokaiseen. Tehnyt hänestä perheenjäsenen, vaikkei hän vielä näyttäydy kuin hentoina vilkutuksina vatsanahan alla, laukkana dopplerin kuulokkeissa ja sinne tänne sätkivänä hahmona lääkärin mustavalkoisella ruudulla.

Tämä olotila muistuttaa edellistä odotusta, jossa varsinkin loppumetrejä määritteli huoli vauvan hyvinvoinnista. Oma harmaa peilikuva ja kyynelten määrä taas palauttavat mieleen avioeron ajan. Täysin vailla logiikkaa pelkään nyt sitäkin, että käpertyessäni kohtuni ympärille rikon samalla perheeni, uudestaan. Tunnen ehkä täysin perusteetonta huonoa omaatuntoa vanhempien lasten hylkäämisestä ja kaiken kuormittavan kaatamisesta puolison niskaan. Panokseni uuden kodin remonttiin ja nykyisen muuttoon on hyvin lähellä pyöreää nollaa – sohvan uumenista olen lähinnä koittanut järjestää apujoukkoja seiniä maalaamaan ja laatikoita pakkaamaan.

Apua on onneksi saatu, kun sitä on vain pyydetty. Ihanat ihmiset lähipiiristä ja sen laidoilta ovat ottaneet arjen palasia kantaakseen, mistä olen hurjan kiitollinen. Tutut ja tuntemattomat lähettävät kauniita viestejä ja lämpimiä ajatuksia, kiitos heille ja teille siitä.

Nyt odotan ja toivon, koitan vähän uskoakin, että kaikki voi mennä vielä hyvin. Että ehkä vielä ensi keväänä muistellaan näitä viikkoja hymyillen: siitäkin selvittiin, ja tässä nyt ollaan, kokonaisena perheenä.

Meille tulee vauva.

Olo on onnekas, kiitollinen, hämmentynyt ja kaukana huolettomasta. Siellä hän kasvaa, kurittoman kohtuni suojassa, epätodennäköisyyksistä ja epävarmuuksista välittämättä.

Mitä vaan voi vielä tapahtua ja varovaisempi olisi vielä pitänyt perheuutisen piilossa. Vatsa on kuitenkin viikkoihin nähden jo valtava, enkä halunnut enää koittaa kätkeä sitä epämääräisten kaapujen alle tai piilotella pahoinvointia palaveripöydässä. Tahdoimme myös paljastaa vauvauutisen lapsille – ja se on tavoittavuudeltaan suunnilleen sama markkinointitoimenpide kuin se, että keplottelisin uutisen huomisen Aamulehden etusivulle.

Meille tulee vauva. Meidän kahden ensimmäinen! Vaikka tilastot eivät ole uusperheiden puolella, päällimmäisenä on iloinen tunne siitä, että näin on hyvä. Lapset ovat tulevasta liikuttavan tohkeissaan, toivottavat vauvallekin hyvää yötä ja intoilevat kevään uusista tuulista. Meille aikuisille tämä on vahvempi yhteensitova niitti kuin mikään ja kauhukuvien maalailun sijaan osaamme nyt odottaa ihan kivaa, uudenlaista perhearkea.

Minä koitan pitää pään pystyssä kaiken hormonimyrskyn keskellä. Mielen ja kehon matalaksi vetävä pahoinvointi alkaa onneksi helpottaa, tilalle on tullut jäätävä väsymys ja rasittava itkuherkkyys. Puolisolle olen luvannut olevani ihana taas kun vauva syntyy, hän jaksaa jo ihailtavalla rauhallisuudella ottaa vastaan tuuliviiristä mallia ottavat tunteeni. Suurin niistä on nyt kuitenkin rakkaus.

Välillä tunnen olevani jonkun toisen ruumiissa, kun kollegat onnittelevat tai äitiysjumpan ohjaaja varoittaa liitoskivuista. Olenko se tosiaan minä, joka käy neuvolassa ja pysäyttää lounasjonon kysymällä fetasalaatin pastöroinnista? Minäkö kiskon päälle äitiysfarkkuja ja puuskutan portaikossa? Minäkö hivelen kasvavaa kumpua ja kuuntelen, kun kolme lasta suunnittelee vauvalle nimeä?

Edellisestä odotuksesta tuntuu olevan ikuisuus, moni asia on unohtunut, ehkä jotkut niistä mustimmistakin. Koitan olla henkisesti varautunut samoihin vaivoihin ja huoliin kuin viimeksi, voi kai olla ettei kaikki toistukaan. Kehoni on kuitenkin paljon vanhempi kuin kuusi vuotta sitten, painan saman verran kuin esikoista synnyttäessä, kilpirauhanen puuttuu ja silmänalusten uurteet vain syvenevät. Silti tai siksi on aika onnekasta, että saan kokea tämän ihmeellisen muodonmuutoksen vielä kerran.

Meille tulee vauva!