Kirjoittajalta Sanna (Page 12 of 24)

Lapsiaikani ensimmäinen koko perheen vatsatauti. Hyh, yök, ja apua.

Kolme vuotta ja risat sain elää ilman ensikäden (tai -nenän, tai -sängyn, tai -maton, tai -kaikkien-kuviteltavissa-olevien-tekstiilien) kokemusta oksentavasta lapsesta. Sitten sunnuntai-iltana iski mahapöpö, ensin esikoiseen, sitten kuopukseen. Siinä sivussa velloi kuvotus, kuume ja kaikki muut kivat oireet oman kroppani läpi. Uh sentään.

Nyt alkaa jo elämä voittaa, tehokkaina ihmisinä taisimme sairastaa taudin tarkoituksella yhtä aikaa ja reippaalla tahdilla. Poikanen muuttui tämän päivän aikana takaisin lamaantuneesta raasusta leikkiväksi palapelinrakentajaksi, pikku-Ookin pystyy taas syömään ja jaksaa tehdä muutakin kuin tuijottaa itkuisin silmin Maisa-videota äitinsä sylissä. Vähän ehdin jo hermostua kuopuksen kohdalla, onneksi raju oksentelu ei ehtinyt aiheuttaa kuivumista. Itse sain kuumeen karistettua viime yön aikana, tänään olo on vielä vähän hutera mutta äsken lappasin kitaani kasan fetasalaattia joka maistui suorastaan taivaalliselta. Koputamma puuta, että tämä olisi tältä erää tässä.

Sairastavien lasten hoivaaminen on kaikin puolin kuluttavaa – varsinkin, jos itsekin heiluu potilasstatuksen tuolla puolen. Onneksi lasten isä otti osaa viime yön vuoroon, omissa houreissani en ehkä olisikaan tajunnut ajoissa, mikä lapsista nyt kaipaa mitäkin apua…

Toipilasajassa tylsintä on tietysti se, että on kykittävä kodin seinien sisällä ilman ihmiskontakteja. Puisto on pannassa, kerhoon ei ole menemistä, oma vapaailtani kuihtui karanteeniin ja jumppakin jäi tietysti tänään väliin. Totesinkin jo, että olisin aivan lataamokunnossa, jos asuisin paikassa, jossa ei ole mahdollisuutta päivittäiseen kanssakäymiseen toisten (aikuisten!) kanssa. Tai ainakin mahdollisuutta paeta puistoon, kirjastoon tai kaupungin valoja katselemaan, jos lasten viihdytyskeinot kotioloissa ovat käytetty (ja videoaltistuksen määrä ylittänyt kaikki suositukset). Kotiäitinä olen kai vähän huono sietämään tätä…no, koti-osiota. Jo pari päivää sisätiloissa, ja meinaan hyppiä seinille! Tai hyppisin jos jaksaisin, tyydyn tuhahtelemaan täältä sängyn puolelta ja tukkimaan lähipiirin some-kanavat seuranhakuviesteilläni.

Onneksi lapset voivat jo paremmin, ehkä huomenna uskaltaudumme jo levittämään pelkoa ja inhoa hiljaisimpaan leikkipuistoon. Sitä ennen vielä vähän pyykkiä – kiva että kuopus kunnon tytön elkein (yh!) avustaa ripustuspuuhissa, vieläpä ihan pyytämättä.

Jos kaikki olisi toisin, olisin kaiketi tehnyt tänään mutakakkua tai banoffeeta. Käärinyt lahjapaperiin partavettä tai kameralehden, pidellyt kynää esikoisen kanssa ja raapustanut kaksi nimeä kortin sisäsivulle. Ollut iloinen ja kiitollinen, erityisen onnellinen.

Tämä isänpäivä on ollut ihan erilainen kuin entiset, jotain aivan muuta. Lapset olivat isänsä luona yökylässä, kuopus kotiutui aamupäivällä ja poikanen jatkoi matkaansa ukkilaa kohti. Hassujen sattumien kautta vanha ja uusi elämäni kättelivät rappukäytävässä, tunnelma oli vähintäänkin kummallinen. Tuntuu hämmentävältä, että vasta vuosi sitten annoin vastasyntyneen vauvan isälle lahjaksi vuosimukin – sen, jonka sittemmin suutuspäissäni pakkasin omaan muuttolaatikkooni. Nyt tuolla isällä on minulle ihan eri titteli ja tarkoitus, meidän elämämme eivät ole enää yhtä. Käsissäni ja käsilläni on jotain aika erilaista.

Viime aikoina vastaani on kävellyt liian monta vaimoa ja äitiä, jotka ovat kyynelsilmin kertoneet heille käyvän vähän niinkuin sullekin. Niitä samanlaisia ei-teistä-olisi-uskonut, tehän-vaikutitte-niin-onnellisilta ja mitä-sen-päässä-liikkuu -pariskuntia, jotka ovat pikkulapsiaikana päätyneet eroon – usein juurikin vain toisen osapuolen toimesta. Surullisia tarinoita, jotka tuntuvat liian tutuilta. Mutta sua kun kattoo niin tuntuu että kai tästä selviää, minulle sanotaan. Ja kyllähän siitä selviää: puolessa vuodessa voi päästä jo pitkälle, vuodessa muuttuu jo paljon vahvemmaksi. Löytää itsensä ja toisensa, tulla jopa vähän onnelliseksikin. Koska on vaan pakko. En minä tätä kohtaloa silti kenellekään toivoisi, enkä sitä tahtoisi niin yleiseksi todistaa.

Viikolla kävelin yhden matkalla minulle uskoutuneen kohtalotoverin kanssa kerholle poikia noutamaan. ”Me jätettiin nämä isänpäiväkortit sisältä tyhjiksi, saatte sitten itse sinne kirjoittaa mitä haluatte”, ohjaajat huhuilivat eteisessä kun kolmevuotiaat esittelivät taideteoksiaan. Miten olisi ”kiitti vitusti”, mutisimme me jätetyt äidit toisiamme mulkoillen.

Ilman mustaa huumoria ei olisi mitään, ei ainakaan minua. 

Totta puhuakseni, voisin jättää ruman sanan sikseen. Lapsillani on isä, joka on läsnä heidän elämässään, joka kantaa vastuuta ja hoitaa velvollisuutensa. Parisuhteemme päättyi perin rumasti, mutta tämä vanhemmuushomma me osataan hoitaa ihan mallikkaasti. Onhan tässä toki omat kommervenkkinsä, ja nykytilanteen eteen on saanut tehdä paljon töitä. Katkeruutta, kateutta, kirosanoja ja kyyneleitä ei aina voi välttää, mutta kai me kaikki osapuolet ollaan tällä hetkellä ihan onnellisia kuitenkin. Toivon, että tulevina vuosina vanhemmuus muuttuu entistä tasapuolisemmaksi ja tasaveroisemmaksi, että lapsilla on aina kaksi tärkeintä aikuista.

Tämän isänpäivän iltapäivän olen viettänyt kaksin tyttöseni kanssa. Poikanen saa kaivattua aikaa isänsä ja isoisänsä kanssa, kuopus ei vielä juhlapyhistä perusta. Tänä laiskana sunnuntaina unohdin kaikki tehtävälistani, torkuin viltin alla päiväuniaikaan ja mussutin liikaa suklaata. Pieni on kokenut Maisa-mullistuksen, ja viihtyy hiirikirjojensa kanssa iloisesti hihkuen tovin jos toisenkin. Päivälliseksi jaoimme munakkaan, aika juhlavaa! Nyt taidamme tempaista iltakävelylle pimeään kaupunkiin, keveillä rattailla on kätevä kurvailla. Aika moni naapuruston ikkunoista on pimeänä – toivon kuitenkin, että isänpäivä on valoisa meillä kaikilla.

Olen osittain tarkoituksella ja toisaalta ihan vain toisen kierroksen tuoman tärkeysjärjestyksen takia jättänyt kuopukseni imetysajan käsittelyn blogissa vähän vähemmälle huomiolle. Esikoisen vauva-aikana blogatessani paasasin imetyksestä kerran jos toisenkin, ja etenkin ärisin ja märisin maitoallergian tuomista haasteista lapsen ruokinnassa. Nyt muutamassakin kommentissa on kyselty asioita imetykseen ja/tai maitoallergiaan liittyen, joten ajattelin vähän taas avautua. Muistin virkistyksestä hain tekstiä myös vanhan blogin puolelta, silloin kun vielä jaksoin olla aiheesta kiinnostunut 😉 Tässä tekstissä menevät siis mukavasti sekaisin lapset ja vatsat, koettakaa pysyä kyydissä!

Huom: Minä en ole imetystukihenkilö, en terveysalan ammattilainen, enkä ravitsemusterapeutti. Kokemusta minulla on vain kahdesta – omasta – maitoallergisesta lapsesta.

Miten sitten tuo oma jälkikasvuni on maitoallergikoiksi tunnistettu? Esikoislapsi-Iin allergia havaittiin kolme-nelikuisena, kun vauvan posket olivat jatkuvasti ihottumaläikillä. Välillä ihottuma lehahti koko keholle, ja myös vaipasta löytyi vihreää, limaista kakkaa. 4kk-neuvolassa lääkäri tuomitsi pojan atoopikoksi ja kehotti minua pitämään kahden viikon maidotonta ja munatonta imetysdieettiä. 

Parissa viikossa pojan oireet katosivat lähes kokonaan, poskien ihottuma tosin säilyi vielä haaleana. Päivärutiineihin lisättiin myös raivokas rasvaaminen, joka osaltaan varmasti paransi ihoa. Kontrollikäynnillä lääkäri pisti lähetteen keskuslastenneuvolaan maitoaltistukseen, jonne pääsimme pojan ollessa vähän päälle 5kk. Altistuksessa siis testataan valvotuissa olosuhteissa lehmänmaidon sopivuus lapselle – eikä se meidän tapauksessamme ollut ollenkaan miellyttävä kokemus. Lyhyesti: Tuttelia huulille, suuhun, ja hädissään huutavan vauvan mahaan, ihottumaa vartalolle ja lääkärinlausunto Kelaan.

Maitoallergia todettiin välittömin iho-oirein, ja samalla istumalla kouraan iskettiin esitteitä apteekin korvikkeista, atooppisen ihon hoidosta, ruokavalion laajennuksesta ja lähetteitä ravintoterapeutille, sairaalan allergiatietopäivään, reseptejä Almiron Peptiä, Ataraxia, Lipolania ja muita hämmentäviä käsitteitä varten sekä muistutuslappusia kontrollikäynneistä. Lääkäri ehti puolen tunnin pulinan aikana mainita sanaparin ”imetyksen järkevyys” noin parikymmentä kertaa, eikä mitenkään positiivisessa mielessä. Kotimatkalla itketti jo minuakin.

Maitoaltistus pisti siis viralliset allergiapyörät pyörimään, mutta meidän arki ei varsinaisesti muuttunut. Päätin jatkaa imetystä, koska oma ruokavalioni oli kuitenkin varsin helppo toteuttaa ja rintaruokinta nyt vain sujui niin hyvin. Iin ihottuma katosi, vatsan toiminta normalisoitui ja minä litkin suklaista kaurajuomaa litratolkulla. Täysimetyksellä porskutettiin puolen vuoden ikään saakka, mistä olen oikein tyytyväinen. Sosekokeilutkin sujuivat hyvin, lapsi oli selvästi valmis kiinteään ruokaan ja innoissaan uusista mauista.

Kiinteiden ruokien aloitus ei kuitenkaan ollut pelkkää herkkua tai herkuttelua. Etenimme lääkäreiden tiukan ”yksi uusi maku viikossa” -suosituksen mukaisesti, eli moniin muihin puolivuotiaisiin verrattuna varsin hitaasti. Kärsivällisesti kokeillen pojan ruokavaliota saatiin kuitenkin laajennettua hyvin, eikä mikään ruoka-aine aiheuttanut pientä alkuihottumaa kummempaa oiretta. Muistan olleeni niin fiiliksissä, kun sain tehdä jo lähes ihmisten ruokaa muistuttavaa riisi-porkkana-possu-sosetta lapsoselle! Allergiattomien lasten äitien kanssa jutellessa olo kyllä tuntui välillä jopa tyhmältä – meillä nyt ei noin vain syötykään neljän viljan puuroa kuningatarsoseella, se kun vaatisi kuuden eri aineksen testaamisen (eli puolitoista kuukautta) ja pahimmassa tapauksessa oireiden sekamelskan.

Isoveli-Iin imetystaival kesti reilun vuoden verran, ja sitten siirryimme käyttämään kaupan kasvimaitoja (myöhemmin pelkkää kauramaitoa). Siirtymävaiheessa rintamaidosta nokkamukiin poika sai kalsium-lisää purkista, mutta se todettiin pian tarpeettomaksi. Kauramaidossa on saman verran kalsiumia kuin lehmäversiossakin, ja puurosta kieltäytyvä poika saa sitä paljon myös aamuin illoin syödystä kaurajugurtista. Nyt, 3-vuotiaana, maitoallergia on jo sen verran mennyttä, että poika voi syödä maitotuotteita ruoassa, tavallista jäätelöä, juustoa ja muuta – vanhasta tottumuksesta käytössä on kuitenkin kauramaito, sillä (ilmeisesti maun vuoksi) lehmänmaito ei lapselle oikein maistu.

Kuopuslapsi-Oon kohdalla ehdimme jo moneen kertaan huokaista helpotuksesta, kun ensimmäisten kuukausien ajan vauvan iho oli pehmoistakin pehmoisempi eikä allergiasta näkynyt häivääkään – tiesin varoituksesta, että maitoallergia on todennäköinen, jos sellainen esikoisellakin on. Jossakin kolmen kuukauden iän kohdalla alkoivat kuitenkin kummalliset oireet: aina syötön jälkeen vauva päästi mojovan paukun, ja kakkasi pienen määrän myrkynvihreää ryynimäistä velliä. Tätä omituisuutta ehti kestää yli viikon, ennen kuin ääliövanhemmat tajusivat, että voisikohan pienen vatsa sittenkin mennä maidosta sekaisin. Jätin taas maitotuotteet ruokavaliostani pois, ja vatsavaivat katosivat. Kabuum, toinen maitoallergikko siis meillä.

Koska olin esikoisen vauva-aikana saanut tarvittavan määrän imetyksen lopetuspainostusta lääkäreiden taholta, en kokenut tällä toisella kierroksella tarpeelliseksi virallisia papereita vauvan allergiasta. Neuvolasta kehotettiin jatkamaan dieettiä, jos siltä tuntuu, ja itse koin sen kuitenkin parhaaksi vaihtoehdoksi. Oon allergiaa ei siis ole mitenkään diagnosoitu (eli enhän voi olla ihan varma, onko sitä edes olemassa…), ja hoitotoimet ovat samaa vanhaa mutua kuin esikoisenkin kanssa: maidoton ruokavalio ja pientä altistusta silloin tällöin. Esikoinen oireili enemmän ihollaan, kuopus vatsallaan, joten rasvaustoimet ja kortisonikuurit ovat tällä kertaa jääneet taustalle. Toisaalta haastetta on tuonut pikku-Oon muutenkin herkkä vatsa, joka reagoi myös muihin ruoka-aineisiin – usein viiveellä, ja monesti vasta yöheräilynä. Olen kuitenkin tällä kierroksella ollut vähän rennompi, ja antanut vauvan maistella uusia makuja vauhdikkaammin – mitään hengenvaarallisia oireita kun ei ole mistään kuitenkaan tullut. Koska oma itsekurini on olematon, ehdin imetysaikana myös sortua kerran jos toisenkin juustonsyöntiin, mistä minua kuitenkin yleensä seuraavan yön ähinöillä rankaistiin.

Kuopuksen kanssa aloitimme kauramaitokokeilut vähän ennen vuoden ikää, samalla vähensin imetyskertoja. Tytär hoksasi nokkamukin salat hetkessä, ja kiskoo maitoaan kaksin käsin helposti vaadittavan vuorokausimäärän. Aamu- ja iltapuuro tehdään soijamaitoon (sitä ei siis pojille niin suositella soijan sisältämän estrogeenin vuoksi) ja toisinaan kuopus saa myös kaurajugurttia. Kalsium-lisää ei ole tällä kertaa tarvittu.

Ruokavalion muuttaminen maidottomaksi tuntui ensimmäisellä kerralla vaivalloiselta, toisella kertaa se tuli aika pitkälti vanhasta muistista. Maidottomia vaihtoehtoja onneksi löytyy! Kalsiumia ja proteiinia löytyy yllättävistäkin paikoista, ja selvitystyöllä saa pöperöihin vaihtelevuutta. Maidon välttely on toki välillä haasteellista: sitä kun löytyy vähän mistä sattuu. Ruokakaupassa pitää tihrustaa tuoteselosteista maito, maitoproteiini, herajauhe ja kaseiini. Ravintoloissa saa välillä suunnilleen käydä kokilta kysymässä, että missä paikan pihvit oikein on paistettu. Nopeasti tähänkin kuitenkin tottuu, ja esimerkiksi keksipaketin skannaus käy sekunneissa. Vaikeinta taisi olla iskostaa isovanhempien tajuntaan se, että kahvimaidon muuttaminen soijamaidoksi ei riitä, jos kahvipullassa on voisilmä… No okei, vielä vaikeampaa oli elää ilman juustoa!

Meidän osamme allergiaviidakossa on kuitenkin ollut verrattaen helppo. Haastavinta on ruokavalion rakentamisen lisäksi ollut taistelu imetyksestä. Allergialääkäreille kun apteekin korvikemaidot ovat kutakuinkin ainoa vaihtoehto, eikä hyvinvoivaa ja ravitsemuksellisesti hyvällä ruokavaliolla olevaa imettäjää haluta kannustaa. Tämä on toki vain ja ainoastaan oma kokemukseni, huhu kertoo että Tampereellakin on lastenlääkäri, jonka mielestä imetys oikeasti on paras vaihtoehto vauvalle 😉

Ehdin kai muuttua imetysterroristiksi jo ennen esikoisen maitoallergian toteamista. Pidän imetyksestä, vauvani pitävät imetyksestä – niin simppeliä luulin sen olevan! Korvikkeiden karsastus ei kuitenkaan allergiamaailmassa ole kovin hyväksyttyä, ja lehmänmaidon pakkosyöttäminen imeväiselle tavalla tai toisella on jonkinlainen normi. ”Ai olet vielä jaksanut imettää?” huokaisi lääkäri Iin ollessa kahdeksankuinen, toinen tohtori nosti katseensa papereistaan kun vastaukseni kysymykseen ”Mikäs maito teillä onkaan käytössä?” ei ollutkaan tuotemerkki.

Pikku-Oon kohdalla neuvolalääkäri yhdellä käynnillä ehti mutista jotakin korvikkeen tarpeellisuudesta, mutta ilmeisesti kulmakarvani kohosi oikeaan asentoon, sillä heti perään tuli lause ”sä et taida olla siitä kovin innostunut”. Parasta apua me saimme ravitsemusterapeutilta, joka esikoisen aikaan antoi kädestä pitäen ohjeet ruokavalion rakentamiseen, eri ravintoaineiden saamiseen ja – ennen kaikkea – synninpäästön korvikkeet apteekin hyllylle jättäneelle äidille. Noita neuvoja olen sitten hyödyntänyt kuopuksenkin kohdalla, ja luottanut oman maitoni erinomaisuuteen. Neuvolan terveydenhoitajamme on myöskin ollut imetysvalintani puolella.

Tällä hetkellä jääkaappimme ovessa on kolme maitotölkkiä, yksi kullekin perheenjäsenelle: luomumaitoa omaan kahviini, kauramaitoa lasten ruokajuomaksi ja soijajuomaa kuopuksen puuroon. Kauppareissulla hamstraan Yosa-jugurttia aina vähintään kolme purkkia, ja vanhasta tottumuksesta luen pienet präntit kaikista tuoteselosteista. Pesun jälkeen lotraan Lipolania lasten iholle, kortisonia ei ollakaan tarvittu pitkään aikaan. Esikoisen ruokarajoitteet ovat miltei kadonneet ajan kuluessa, ehkä niin käy kuopuksenkin kohdalla. Onpa myös paljastunut, että lapsosteni allergia ei ole mikään nykyajan hömpötys; kuulemma isoäitini kaatoi kouluun vietävän maitopullon ojaan, koska ei kehdannut kertoa, että siitä tulee vatsa kipeäksi. Sukuvika siis, ettei juusto luista!

Esikoinen muuten soittelee leikkipuhelimella hulvattomia puheluita, ja yksi suosikkini on ”Moi. Onko mitään maidotonta?” Tuo kysymys on tainnut tulla meikäläisen suusta aika monta kertaa! 🙂

Olikohan tästä sekametelisopasta iloa jollekulle? Jos kysyt jotakin, yritän luoda selkokielisen vastauksen!

Huh sentään tätä ajan kulumista. Juurihan juhlimme kuopukseni ensimmäisiä syntymäpäiviä, ja tänään onkin jo naapurikorttelin hymypojan, pikku-Oota tasan viisi viikkoa nuoremman pikkuveljen vuoro. Oma vuosikkaani on odottanut virallista ikäraporttia jo niin pitkään, että uusia taitoja ja tempauksia on ehtinyt kertyä vaikka kuinka. Katsokaa nyt tuota: hups vain, ja vauvaseni on muuttunut lapseksi, joka itse kiipeää keinuhevosen selkään, kannustaa sen hurjaan laukkaan – ja hermostuu, jos koni ei kiidä tarpeeksi lujaa vauhtia.

Hän on ihana. Iloinen hymynaama yhä edelleen, topakka ja touhukas, tätä nykyä myös melkoinen mielensäpahoittaja. Hersyvän naurun ja niin tutuille kuin tuntemattomille heiteltävien hymyjen ohella pikkupirpana ilmaisee tunteensa selvästi ja kuuluvasti. Jos jokin ei mene mielen mukaan, se kyllä kuullaan. Kiemurteleva kuopukseni inhoaa lääkäreitä ja korviinkatsojia, heittelee suurieleisesti lattialle ei-toivotut ruoankappaleet ja päristää huuliaan syvästi loukkaantuneena, jos suuhun eksyy porkkanaa. 1-vuotiaani on myös omaksunut draamaprinsessan elkeitä, ja saattaa oikein hermostuessaan viskellä leluja ympäriinsä, karjua kuin leijona ja lopulta heittäytä lankuksi maahan ja hakata naamaansa lattiaan. Jösses mikä daami.

Imetyksen lopettamisella oli se toivottu ja odotettu vaikutus, että kuopuksella nyt sentään on ruokahalua ja joskus jopa kiljuva nälkä – vauvapuuro on vaihtunut tavalliseen ja pikkuhiljaa karkeammat soseetkin alkavat tehdä kauppaansa. Vähän ironisesti pienin on juuri nyt alkanut osoitella oman lautaseni suuntaan ja himota mitä milloinkin syödään – täytynee siis vaihtaa perusruoat jälleen maidottomiin versioihin. Ylipäänsä syömispuoli on nyt vähän pienempi stressinaihe, ja ehkä tuo 8-kiloinen ja 75-senttinen pirpanainen alkaa kohta vähän pyöristyäkin. Kauramaito maistuu nokkamukista eikä rinnalle pieni muista edes kaivata.

Tunnistan tyttäressäni päivä päivältä enemmän itseäni. Iloinen ja reipas, utelias mutta ujosteleva. Kärsimätön, tahtoessaan tulistuva, kiukunpuuskassaan suorastaan surkuhupaisa. Sellaisia me perheen naiset nyt vaan ollaan. Iloiten katselen pienimmän perimää kiinnostusta kirjoihin, huvitun siitä miten hän veljensä perässä leikkii autoleikkejä ja koen lämpimän läikähdyksen, kun tuo vauvamainen veitikka laittaa palikat oikeisiin koloihin ja taputtaa sitten ylpeästi hymyillen itselleen. Mikä itseluottamus, sellaista kaipaisi kuka tahansa!

Viime viikonlopun aikana pieni oli oppinut osoittamaan etusormellaan, ja nyt pieni taikasormi sohii ties minne. Pullaa?! Minäkin haluan, ja h-e-t-i! Vuoden vanha tunnistaa jo yllättävänkin paljon sanoja, ja paras niistä on pastilli. Pieni tietää tasan tarkkaan, missä ksylitolit sijaitsevat, konttaa ruokailun jälkeen kaapin ovelle kädet ojossa tai aloittaa p-sanan kuullessaan vinhan vispauksen. Eipä tule ainakaan tuolla osa-alueella noottia hammashoitajan tuolissa, happohyökkäys katkeaa tässä taloudessa aika monta kertaa päivässä…

Vuosikkaani konttaa, kävelee kolmisen askelta ilman tukea, hyörii ja pyörii kuin väkkärä. Aamuisin hän kiipeää hihkuen sohvalle odottamaan lastenohjelmia, Maisa-kirjan nähdessään hän päästää suloisimman äänensä. Taaperokärryn kanssa pieni miltei juoksee, ja kuulemma ”hymy näkyy takaraivossa asti”. Tämän hetken lempipuuha kotona on Soivan laulukirjan luona istuminen, kappaleiden kuuntelu ja lempibiisien kohdalla hihkuminen ja heiluttelu.

Yöt tytär nukkuu omassa sängyssään lastenhuoneessa, heräilee kerran tai monta, ja joskus aamukuudelta hellyn ja otan hänet viereeni torkkumaan. Päiväunia posotellaan parhaassa tapauksessa kolmisen tuntia, parhaiten ne maistuvat parvekkeella lämpöpussin suojissa. Puistossa minulla on jo pitkään ollut kaksi leikkivää lasta – pienin usein hakeutuu hiekkalaatikolle ja istua tönöttää siellä vaikka itsekseen lapion kanssa. ”Siis tää tekee täällä hiekkakakkuja!” nauroi eräs äiti taannoin, ja toden totta, vauvani siellä oli täyttänyt muotin hiekalla ja meinasi käydä sitä kippaamaan. Eteisessä hän yrittää laittaa kenkiä jalkaansa ja pari päivää sitten löysin hänet lounasaikaan ruokapöydästä – minun paikaltani istumasta. Mitä kaikkea muuta tämä toinen lapsi isompiensa perässä oppiikaan, on huikeaa ja hurjaa seurata.

Olen onnellinen siitä, että vauvastani on tullut vuosikas. Topakka taapero, leikkivä lapsi, touhukas tyttönen. Itsenäisempi ja itsepäisempi, hyvässä ja pahassa. Pikkuruinen pikkusisko, ihana ilopilleri, onnellisen oloinen – ja ihan erityinen yksivuotias.

Tykkään siitä, että elämä on tasapainossa.

Kun takana on kolme vuorokautta lasten kanssa, ikioma viikonloppu tuntuu ihanalta.

Kun perjantai-iltana on jakanut nakkipaketin kolmevuotiaan kanssa (minä söin kolme nakkia, lapsi seitsemän), maistuu lauantaina omaksi iloksi tehty tomaatti-mozzarella-pestopasta erityisen hyvältä.

Kun arkena kuntoilusta käy tuplarattaiden töniminen tyhjään puistoon, on pyhäinpäivän juoksulenkki kirpeässä syyssäässä superia.

Kun suihku on tavallisesti seitsemän minuutin yksilösuorite, on salitreenin jälkeinen kiireetön juoruhetki saunassa suloista.

Kun kotitalosta poistuminen edellyttää normaalisti puolen tunnin pukemis-, uhmaus- ja onko-kaikki-nyt-mukana-häärimistä, on käsittämätöntä kipaista kioskilla kolmessa minuutissa.

Kun päivä on normaalisti pulkassa kahdeksalta, on hullua vasta silloin miettiä illan asuvalintoja, kaivella korviksia ja pistää vähän enemmän poskipunaa.

Kun villit kotibileet tarkoittavat keittiössä kännykän kautta kuunneltuja kappaleita ja kahden kakaran kanssa joraamista (esikoisen top 3 biisitoiveet ovat tällä hetkellä Lespassin, Lakkilaulu ja Levikset lepee), on välillä veikeää juoda siideriä sohvalla yhteentoista asti ja luukuttaa koneelta jazzia ennen uloslähtöä.

Kun edellisiltana korvissa on soinut Ti-Ti Nallen tympeät rytmit, on isojen mustien miesten brassibändin torvien tunkeutuminen tärykalvoihin mahtava kokemus. Say oh yeah – oh yeah.

Kun univeloista saa yleensä syyttää vain muita, on aamuviiteen asti omasta tahdosta valvominen ihan älytöntä.

Kun aamut yleensä alkavat viimeistään seitsemältä ja kuulostavat lastenohjelmilta, on ihmeellistä loikoilla lakanoissa puoleenpäivään asti, syödä vähän satsumaa sängyssä ja nukahtaa vielä hetkeksi.

Kun petikaverina normaalisti on vain yksinäisiä tyynyjä, on aika euforista käydä nukkumaan niin, että eräs sanoo sä olet ihana. Ja herätä siihen, että tuo sama ottaa kädestä kiinni ja hymyilee.

Nojaa, onko tämä nyt sitten tasapainoa vai ihan skitsofreenistä – sopinee minulle joka tapauksessa. Vielä pari tuntia ennen lasten kotiinpaluuta; vielä pitää miettiä ensi viikon ruokalista, käydä kaupassa ja raivata keittiö. Nyt kuitenkin parkkeerasin itseni irtokarkkikipon kanssa sohvalle. Valitsin siihenkin parhaat kaikista vaihtoehdoista.

Viime yö oli ensimmäinen, jonka vietin ihan yksin tässä kodissa.

Alkuillasta hyvästelin lapset eteisessä, yllättäen pidättelin kyyneleitä yhdessä vastahakoisen esikoisen kanssa. Kolmevuotias taisi olla kerhon Halloween-juhlan jäljiltä väsynyt, eikä olisi millään halunnut vaihtaa kotia. Hauan olla vaa täällä sinun kanssa kirpaisi, ei surkeana luimivaa lasta tekisi mieli lähettää lähivanhemman luota. Myöhemmin sain onneksi kuvaviestin kahdesta nokkahuiluja soittelevasta pienokaisesta, joten omaa iltaa oli vähän helpompi jatkaa hymyillen.

Imuroin tupani, pesin lasten kurassa kylpeneet välikausivaatteet. Raivasin lelut paikoilleen ja piilotin potankin lastenhuoneeseen. On helpompi keskittyä itseen, kun joka nurkassa ei tule vastaan muistutuksia äitiminuudesta.

Laitoin Egotrippiä soimaan, kovalle. Kokkasin avokadopastaa vain itselleni, vein lautasen tietokoneen eteen. Olisinpa ostanut kolaa. Haahuilin blogeissa, mietin pitäisikö kiireetön datausaika käyttää johonkin hyödyllisempään. En muistanut, mihin. Chättäilin kaverin kanssa, olin aika hulvattomalla tuulella.

Kiskoin huomiotrikoot jalkaan ja sidoin lenkkitossujen nauhat rusetille. Mietin taas, miten helppoa lähteminen olisikaan, jos ei olisi lapsia, ollenkaan. Mutta olisiko palaaminen yhtä mukavaa, olisiko oleminen kuitenkin liian erilaista?

Pussasin eteisessä lenkkiseuralaista, kaksin hölkötimme pimeällä Pyynikillä. Kerroin, kuinka minua itketti lasten lähteminen. Puhuimme vähän lapsista, vähän vanhemmista, jotakin jazzista, kolme sanaa Kantista ja syväluotaavan analyysin siitä, miksi lenkkivaatteissa ei vaan voi kävellä käsi kädessä.

Kotona suihku kesti kauan, teemukin ääreen käperryin vasta iltamyöhäisellä. Lapsiarjesta tutut rutiinit istuvat syvällä: piti ihan muistuttaa itseä siitä, että nyt voin pitää kello kahdeksan jälkeenkin valoja päällä, televisiota ei tarvitse heti laittaa äänettömälle ja vessankin uskaltaa vetää ilman hengenpidätystä herkkäunisten heräilijöiden vuoksi. Katselin Modernia perhettä liian myöhään, pesin kiltisti hampaat ja kömmin yksin sänkyyni.

Huikein on se tunne, kun voi ilman vastuuntuntoa kaivautua peiton alle. Kukaan ei tarvitsisi minua tuona yönä.

Herätyskellon pistin hälyttämään kahdeksaksi, mutta vanhasta tottumuksesta heräsin jo seitsemältä. Lastenohjelmien sijaan pistin päälle aamuradion, kokosin maukkaan aamiaisen ja keitin kahviakin ilman puntissaroikkujaa. Luin Aamulehteä muutaman ylimääräisen tuokion, otin muffinssinkin kahvin kaveriksi. Kupin jäähtyessä kävin viemässä roskat – sekin on tätä nykyä toimenpide, joka ei käy noin vain käden käänteessä.

Kuulostelin sitä, miltä minusta tämä tarkka rajanveto lapsellisen ajan ja lapsivapaiden välillä tuntuu. Oudolta, ainakin vielä. Hyvältä, mutta haikealta. Yksinäiseltä? En oikein osaa sanoa. Aloitin blogitekstin, ja sitten lapset olivatkin jo oven takana. Iloisina, läpi yön nukkuneina (näin ne nallekarkit jakaantuvat), aamupalansa syöneinä ja valmiina päivän leikkeihin ja kiukkuihin. Olitko sinä äiti täällä kotona? ihmetteli esikoinen.

Lokakuu on lopuillaan, enää muutama päivä jäljellä. Kuten kuukausi sitten julistin, on tässä taloudessa muiden yllytyshullujen somelaisten seassa vietetty lihatonta lokakuuta. Ruokapöydästä ovat siis pysyneet poissa possut ja broiskut, kalkkunaleikkeet ja kinkkusuikaleet. Jopa jauheliha, tuo lapsiperheen paras ystävä! Kalaa olemme syöneet suunnilleen kerran viikossa ja kananmunia tavalliseen tapaan, muuten kasvisruokavaliota ollaan noudatettu oikein oivallisesti – no, jos sitä yhtä väsymyspöhnässä ostettua lihapiirakkaa ei lasketa… Puolet kuusta mentiin myöskin maidottomalla dieetillä imetykseni vuoksi, sittemmin ruokiin on lorotettu kermaa ja raastettu juustoa sitäkin innokkaammin.

Yllättävän moni vetäytyi pois lihattomasta lokakuusta vedoten mieheen, joka ei suostu. Hupsuja miehiä teillä 😉 Omaa vegeilyäni kaiketi sitten edesauttoi se, ettei tässä perheyksikössä kysytä ruokamielipiteitä keneltäkään muulta, ja sain diktaattorina tarjota tofua ja kokata quornia. Kolmevuotias toki osaa sujuvasti kieltäytyä mistä tahansa ruoasta, mutta toistaiseksi minä päätän mitä meillä syödään – tai jätetään syömättä. Omia soseitaan mussuttava vauva ei kuitenkaan ollut lihattomuudessa mukana, en sentään viitsinyt vaivata omaa päätäni rajaamalla pienimmän proteiininsaantia entisestään. Muttamutta, ehkäpä lisämotivaattorina omalle lihattomuudelleni toimi yksi erityinen kasvissyöjä – ravintolatreffeillä olenkin jättänyt pekonit väliin ja peesaillut papuja popsivaa poikaystävää.

Lihattoman lokakuun vietto oli ennakko-odotuksia ehdottomasti helpompi, hauskempi ja herkullisempi. Pidän kasvisruoasta, enkä pidä tehotuotannosta, joten kuukauden kasvismeininki oli miellyttävä sekä kielelle että mielelle. Mitään radikaalia muutosta omassa olotilassa en kylläkään huomannut, emmepä nyt muutenkaan ole mitään pihvinpopsijoita tai makkaraperunan mussuttajia. Mutta pelkästään kasviksista koostuvia aterioita on viime vuosina tullut valmistettua häiritsevän vähän, joten tämä kuukausi ja sen tuoma pakko kehitellä tai uudelleenlämmitellä (sekä kuvainnollisesti että mikrossa, hoh) erilaisia ruokia sai aikaan uuden innostuksen ruoanlaittoon. Olen etsinyt inspiroivia reseptejä, kuulostellut tuttavien ruokavinkkejä, tutkaillut kaupan paputarjontaa uusin silmin, ostanut enemmän mausteita kaappiin ja kokeillut rohkeasti epäilyttäviäkin ainesosia.

Väittäisin, että kuluneen kuun aikana olemme syöneet erittäin hyvää ruokaa, kenties jopa parempaa kuin yleensä. Tämän kuvatulvan murkinoista muodostuu taatusti uusia suosikkeja ja jokaviikkoisiakin ruokalistan varmuuskopioita. Vaan muuttuisiko lihaton lokakuu meillä lihattomaksi jokakuuksi? Ei ehkä, mutta tämän helposti ja nopeasti vierähtäneen vegekuukauden ansiosta kokkaan taatusti jatkossa enemmän kasvisruokia. Siskonmakkarakeitosta en kuitenkaan luovu, enkä satunnaisesta pahis-burgerista, ja pidätän itselläni myös oikeuden kalansyöntiin. Mutta eiköhän marraskuu jatku suurinpiirtein samalla viherlinjalla: kaupassakäyntikin on muuten entistä nopeampaa, kun monia kasvikunnan tuotteita voi hamstrata kuivakaappiin ja lihatiskit voi ohittaa juoksujalkaa!

Vaan mitäpä täällä kotikeittössä sitten on kokkailtu ja lapsosten kanssa lastattu lautasille? Kuten kuvista näkyy, ainakin falafel-pyöryköitä, soijarouhebolognesea, quorn-canneloneja, pinaatti-fetapastaa ja linssikeittoa (lapsikin söin, kun tein kylkeen focacciaa ja käskin dippauspuuhiin). Poikasen lounastaessa kerhossa pyöräytän usein itselleni simppelin munakkaan, tänään täytteenä oli tomaattia ja fetaa. Kuukausien maidottomuuden jälkeen elän melkoisessa juustohuumassa, taitaa tällä menolla hiilijalanjälki kasvaa entisiin mittoihin pelkällä parmesanilla…

Kamera ei ehtinyt paikalle, kun tein mahtavan maukasta quorn-pizzaa tai riittoisaa tofu-pastavuokaa – ei myöskään niinä päivinä, kun söimme valmiina ostettua chili sin carnea tai väsymyskiukulla maustettuja pinaattilettuja… Vanhasta tottumuksesta mukana kulkivat täysjyväpastat, kaurakermat ja soijajugurtit, uusista tuttavuuksista jännittävin oli homesienestä (..!) valmistettu quorn, joka taitaa jatkossa korvata meillä jauhelihan ainakin joka toinen kerta. Kannattaa kokeilla, löytynee lähimarketin pakastealtaasta!

Entäs sitten nuo eräänä perjantaina ranskalaiskavereina testatut soijanakit – no, ne olivat kyllä ihan saatanasta. Lapsi kyllä söi omansa, kun en soija-etuliitettä mitenkään mainostanut. Mutta ensi perjantaina taidetaan kyllä palata niihin perinteisiin possupötkylöihin (nitriitittömiin, joku roti sentään)… Muuten jatketaan kyllä ehdottomasti kasvispainotteisempaa linjaa. Luonto kiittää, kokki on iloinen, vatsa voi hyvin ja kauppareissutkin sujuvat leikiten:

Onko teillä vietetty lihatonta lokakuuta? Inspiroiko vai inhottaako? Kuukauden parhaat kasvisreseptit kehiin ja kohti maistuvien murkinoiden marraskuuta!

PS. Jaa että mitenkäs se herkkulakko sitten? Huomattavasti heikommin. Sortumisia on tullut niin monen munkin verran, ettei enää voi lakosta huudella. Karkkihyllyltä olen kuitenkin pysynyt poissa, ja se on tällaiselle sokerihiirelle jo melkoinen saavutus! Nyt takaisin teemukin ja muffinssin pariin…

Voin pukea päälleni poolopaidan. Voin nukkua vaikka alasti. Voin laittaa kalakeittoon kuohukermaa, leivän päälle voita, pastaan parmesania ja tilata lauantailatteni lehmänmaidolla. Voisin vaikka karata viikonloppulomalle ilman erityisjärjestelyjä tai tukalia tilanteita.

Imetys on ollut minulle tärkeä asia. Se luonnollisin, helpoin, oikeimmailta tuntunut keino ruokkia omat lapseni. Olen iloinen, onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen omalla kehollani, omilla teoillani ja tahdonvoimallani ruokkinut kaksi rakasta lastani näiden ensimmäisen vuoden ajan. Se ei ole itsestäänselvyys, tiedän sen, eikä pelkistä omista valinnoista kiinni – mutta minä olen siihen pystynyt, ja aion olla asiasta ylpeä.

Kaksi vuoden mittaista imetystä. Kaksi puolen vuoden täysimetystä. Kaksi maitoallergista lasta. Yksi avioero. Aika monta menetettyä kiloa, kaksin verroin syötyjä pullia. Satoja litroja maitoa, kymmeniä kastuneita paitoja, lukemattomia yösyöttöjä, muutamia rintaraivareita ja jokunen pienten hampaiden puraisu väärässä paikassa. Imetyksiä kotona, kaupungilla, kirjastossa, kaupassa, puistossa, perhekerhossa, häissä ja huvipuistossa. Ei yhden yhtä korviketippaa tai -tetraa. Nyt nuo kaikki ovat muistoja vain, lukuja omissa tilastoissani, joilla ei ehkä kenellekään ole mitään merkitystä.

Lapsellista-blogin Anna kirjoitti juuri kauniisti omista imetyskokemuksistaan ja sanoi Tuntuu hyvältä, että näinkin rankan vuoden ja kovien syyllisyydentunteiden ja syyllistymisten jälkeen voin rehellisesti sanoa, että imetys on ainoa asia, jossa olen tuntenut onnistuneeni aina – silloinkin kun mikään muu ei tuntunut osuvan kohdalleen. Vaikka meillä on takanamme ihan toisenlaisia rankkuuksia, tunnistan tuossa toteamuksessa myös itseni. Toisen lapseni ensimmäinen vuosi oli kaikin puolin ihan erilainen kuin olin kuvitellut saati toivonut. Kohtasin epäonnistumisista älyttömimmän, eron vauvavuoden alkumetreillä. Imetyksestä tuli yksi niistä pienistä suurista asioista, joissa koin onnistumisen tunteita. Minulle on myös ollut tärkeää, että kaikkien muutosten, murheiden ja mullistusten keskellä on jotain pysyvää, jotain turvallista, johon vauvani kirjaimellisesti voi takertua – olkoon se sitten minun tissini, jos kaikki muu ympärillä sortuu.

Muistoissani palaan paitsi kuopuksen synnytykseen, myös imetyksen ensihetkiin sairaalassa. Miten paljon voimaa ja hyvää oloa minuun valoikaan se hoitaja, joka lääkärin huoneessa ihmetteli tyytyväistä vauvaani ja tokaisi ”Siis alle kolmekiloinen ja pärjää pelkällä äidinmaidolla! Kato nyt, sillä on naama nytkin ihan maidossa – sulta sujuu kyllä toi imetys tosi hyvin.” Ja niinhän se sujui, vaikkei se aina helppoa ollut.

Miten paljon olenkaan mustan talven aikana itkenyt ja imettänyt, pelännyt maitoni loppuvan murheiden keskellä, ahdistunut allergiaepäilystä ja pyöritellyt päässäni kauhukuvaa maidon mukana siirtyvästä stressistä. Vaikka imetys teknisenä suoritteena on tyttäreni kanssa sujunut ongelmitta, en ole voinut välttyä epävarmuudelta. Tuotanko vain mitätöntä masennusmaitoa, saako pitkällä miinuksella painonsa kanssa kasvava kuopus sittenkään tarpeeksi ravintoa? Onko oikein, että kieltäydyn maitoaltistuksesta ja erityiskorvikkeista, että hoidan allergikkoa äidinvaistolla ja -maidolla? Kuinka älytöntä on järjestää lasten tapaamiset isänsä kanssa imetysvälien mukaan? Mitä ikinä olenkaan miettinyt, olen aina lopulta päätynyt ottamaan vauvani rinnalle. Toivon, että se on ollut oikea ratkaisu – nyt ainakin tuntuu siltä.

Mutta vaikka imetyksestä ja sitä tärkeänä pidänkin, kuopuksen kohdalla olen odottanut sen päättymistä jo jonkin aikaa. Kaipasin kokonaisempia yöunia, sitä että oma nukutusauktoriteettini ei ole riippuvainen rintavarustuksesta. Isänsä kanssa lapset nukkuvat levollisesti, minun läsnäoloni sai pienemmän parkumaan useita kertoja yössä. Kaipasin myös sitä, että voin syödä sitä mitä tarvitsen ja tekee mieli, ilman pelkoa vauvan vatsakivuista tai unettomista öistä. Toiveena oli myös, että imetyksen päättyminen kasvattaisi pienikokoisen ja -ruokaisen pikkusiskon ruokahalua ja saisi oikeatkin ruoat maistumaan.

Jos saman katon alla asuisi yöhulinoissa avustava puoliso ja jos minulta ei vaadittaisi maidottomuutta, voisin hyvin jatkaa vuosikkaan imetystä. Harvoin arjessa ehdin erityisemmin hekumoida imetyshetkiä tai tuijotella rinnalla raukeana ruokailevaa vauvaa, mutta onhan tuossa kuitenkin oma taikansa. Ja vaikka illan viimeinen imetyshetki on vaatinut aika paljon järjestelyjä nykyisessä elämäntilanteessa (ja ymmärrystä treffiseuralaiselta, jonka on käsitettävä kello yhdeksän kotiintuloaikani syy…) ja vaikka sylissä rimpuileva ja käsillään hampaitani kaiveleva pienokainen on joskus kaikkea muuta kuin hellyyttävä; kyllä minä sitä käsivarrelle onnellisen oloisena kuukahtavaa kuopusta vähän kaipaan. Ehkä tämä oli viimeinen vauvani, ehkä en enää koskaan koe näitä hetkiä. Hieman haikeaa, vaikkakin myös niin uskomattoman vapauttavaa.

Nyt pikku-Oon imetys on siis ohi, viikonlopun aikana se loppui luonnollisesti. Olosuhteiden pakkoa ja omaa itsekkyyttä kai, mutta nyt en enää jaksa. Nyt olemme tilanteessa, jossa elämä on rakennettu uudelleen, jossa lohtua, ravintoa ja rakkautta ei tarvitse enää tarjota rinnalla. Vuosikkaani alkaa hihkua kauramaitotölkin nähdessään ja ojentaa kätensä nokkamukia kohti. Askel kerrallaan hän erkanee minusta, mutta palaa kuitenkin syliin – vaikkakin vain halimaan.

Tuntuu vähän kummalta, tässäkö se nyt oli? Pyykkikorissa tulee vastaan imetyspaitoja ja liivinsuojia, mitähän minä niillä nyt tekisin? Ruokakaupan maitohyllyllä olin ihan haavi auki, näinkö paljon niitä vaihtoehtoja olikin! Oma vaatekaappini sen sijaan vaatisi pikaista päivitystä, jostain kumman syystä kaikki trikootopit ovat venähtäneet kaula-aukoista kelvottomiksi…

Tästä tekstistä piti tulla lyhyt ja ytimekäs, ilakoiva ylistys imetyksen loppumiselle, mutta tunteiluksihan se meni. Lienee väistämätöntä tämän aiheen ympärillä – toivottavasti syyllistämiset sentään jäivät tällä kertaa sivuosaan.

Viikonlopun aikana muuttui moni asia, merkittävin niistä taitaa olla tässä: lapset muuttivat samaan huoneeseen nukkumaan. Kuvamäärästäkin voi kai päätellä, että olen muutokseen äärimmäisen tyytyväinen.

Apujoukkojen voimalla vaihdoin makuuhuoneet päinvastoin: minä muutin sänkyineni asunnon länsisiipeen ja vanhan pikkuhuoneen tavarat leluhyllystä poikasen sänkyyn siirtyivät itäpuolelle. Pikku-Oon pinnasänky jäi paikoilleen, vain äiti katosi vierestä ja tilalle tuli ihailtava isoveli. Operaatio edellytti yhden ison vaatekaapin purkamista osiksi ja aika paljon hartiavoimia kuopuksen kummeilta, vähän pähkäilyä ja järkkäilyä, mutta oli se sen arvoista!

Yhtään rahallista panostusta ei sisustuksen muuttuminen vaatinut, vanhat tavarat löysivät omat paikkansa helposti. Lasten sangen rajallinen vaatevarasto mahtui vanhaan lipastoon, omat kuteeni majailevat ainakin toistaiseksi sen vieressä vaatekaapissa. Vanhan vihreän pinnasängyn muutettua lasten isälle sain käyttöön kaverin naapureiden meille lahjoittaman (!) jykevän ja valkean muuramelaisen. Poikasen keltainen peti on vuosikausia vanhempieni varastossa majaillut, punainen Ikea-hylly ostettiin edelliseen kotiin ja muut tilpehöörit ovat kulkeutuneet tähän kotiin kuka mistäkin.

Meillä on kohtalaisen rajallinen leluvarasto; sitä mistä näitä oikein tulee -ongelmaa ei meillä ole koskaan havaittu, vaan pikemminkin välillä mietin, onko ihan oikein että pienet leikkivät lähinnä mielikuvituksellaan… Minua ei juurikaan häiritse se, että lastenhuoneen sisältö räjähtää ympäri lattioita joka päivä – nytkin näkymä ovelta on aika erilainen kuin eilen räpsityissä kuvissa. Kun kaikella on kutakuinkin oma laatikkonsa tai lokeronsa, on leluarsenaalin asettelu paikoilleen iltaisin tai vieraita odotellessa aika helppo tehtävä. ”Uuden” lastenhuoneen myötä motivaatio järjestyksen ylläpitoon on myös taas vähän korkeammalla 🙂

Lastenhuone näyttää nyt juuri siltä miltä haluankin: valoisaa yleisilmettä piristävät perusvärit, leluilla on omat paikkansa, kirjoihin pääsee helposti käsiksi (mutta palapeleihin ei enää, hah!) ja verhojen kulkijat ovat nekin menossa oikeaan suuntaan. Kunnollisen kokoinen matto nyt teoriassa tuolta vielä puuttuu, katsotaan josko sellainen jossain vaiheessa tulisi vastaan. Pieni pöytä pienokaisille olisi myös mukava, pienet sievät kirppistuolit kun ovat toistaiseksi vähän tyhjän panttina. Joululahjaksi lapsille olen vähän kaavaillut leikkihellaa, sekin tuonne saattaisi vielä sopia.

Sisustuksen pyörähtäminen ympäri sai tämän asunnon tuntumaan taas piirun verran enemmän kodilta, juuri oikealta juuri meille kolmelle. Alunperinkin olisin halunnut asettaa makuuhuoneet näin päin, mutta parisänkyni ja pinnasänky eivät mitenkään olisi mahtuneet toiseen huoneeseen, kun tilaa pitää jäädä myös rattaiden kulkuväylälle parvekkeelle. Nyt lastenhuone on kummasti aiempaa kodikkaampi, aurinko paistaa sinne juuri oikeaan aikaan ja sisustus loksahti paikoilleen kuin itsestään.

Ja niin, olihan tämä muutos paljon muutakin kuin pelkkää sisustusta, aika iso symboli uudesta aikakaudesta. Ei ole enää vauvaa minun vierellä tahi rinnalla, pieni taaperoiseni on nyt kypsä nukkumaan omassa rauhassaan. Yksi sysäys sisustusmuutokseen olikin toive paremmista yöunista ja pakotus itsekuriin, joka lopettaisi hulinaksi menneet yöimetykset. Samaan syssyyn lopetin rintaruokinnan ihan kokonaan (kaupan juustotiskillä sen tänään tajusin, ohi on) – aika oli sopiva sillekin.

Ensimmäinen yö oli melkoista sirkustemppuilua pienemmän kanssa (hauikset ovat vieläkin kipeinä siitä kanniskelusta, tarvitseeko tänään jumppaan mennäkään?), mutta viime yönä – uskallanko tätä edes kertoa – lapset nukkuivat sängyissään läpi yön, aamuun asti. Ilman hyssyttelyjä, syöttöjä, pissahätiä, välihuutoja, äidin sänkyyn änkeämisiä tai sieltä putoamisia. Iltakahdeksalta sipsuttelin pois lastenhuoneen ovelta, ja aamuseitsemältä yhdestä sängystä kuului gää ja toisesta äiti saako helätä? Uskomatonta. Ihmelapset jatkoivat omituista käytöstään leikkimällä aamupäivän huoneessaan yhdessä kuin mitkäkin lauhkeat lampaat. 

Oliko kyse sattumasta, vai toiko pikkuhuoneen paikanvaihto meille paremmat unet pysyvästi, jää nähtäväksi. Aivan mahtavan fiiliksen tällä huonejärjestelyllä ainakin sain aikaiseksi! Saatatte kyllä joutua katsomaan samantyyppistä kuvatulvaa myös sieltä missä minä nykyään nukun – siis n-u-k-u-n, öisin, omassa sängyssäni, voiko olla ihanampaa! Parin päivän ja yhden yön perusteella muutos oli mieluinen myös pienokaisille, ja varsinkin poikanen on uudesta pikkuhuoneesta aivan liekeissä. Bonuksena syntyi myös mahdollisuus siihen, että halutessani (esimerkiksi joka toinen viikonloppu) unohtaa statukseni äitinä, voin kätkeä kaiken lapsiin viittavan materian yhden oven taakse. Win-win-win siis – mitäs te tykkäätte?