Viime yö oli ensimmäinen, jonka vietin ihan yksin tässä kodissa.
Alkuillasta hyvästelin lapset eteisessä, yllättäen pidättelin kyyneleitä yhdessä vastahakoisen esikoisen kanssa. Kolmevuotias taisi olla kerhon Halloween-juhlan jäljiltä väsynyt, eikä olisi millään halunnut vaihtaa kotia. Hauan olla vaa täällä sinun kanssa kirpaisi, ei surkeana luimivaa lasta tekisi mieli lähettää lähivanhemman luota. Myöhemmin sain onneksi kuvaviestin kahdesta nokkahuiluja soittelevasta pienokaisesta, joten omaa iltaa oli vähän helpompi jatkaa hymyillen.
Imuroin tupani, pesin lasten kurassa kylpeneet välikausivaatteet. Raivasin lelut paikoilleen ja piilotin potankin lastenhuoneeseen. On helpompi keskittyä itseen, kun joka nurkassa ei tule vastaan muistutuksia äitiminuudesta.
Laitoin Egotrippiä soimaan, kovalle. Kokkasin avokadopastaa vain itselleni, vein lautasen tietokoneen eteen. Olisinpa ostanut kolaa. Haahuilin blogeissa, mietin pitäisikö kiireetön datausaika käyttää johonkin hyödyllisempään. En muistanut, mihin. Chättäilin kaverin kanssa, olin aika hulvattomalla tuulella.
Kiskoin huomiotrikoot jalkaan ja sidoin lenkkitossujen nauhat rusetille. Mietin taas, miten helppoa lähteminen olisikaan, jos ei olisi lapsia, ollenkaan. Mutta olisiko palaaminen yhtä mukavaa, olisiko oleminen kuitenkin liian erilaista?
Pussasin eteisessä lenkkiseuralaista, kaksin hölkötimme pimeällä Pyynikillä. Kerroin, kuinka minua itketti lasten lähteminen. Puhuimme vähän lapsista, vähän vanhemmista, jotakin jazzista, kolme sanaa Kantista ja syväluotaavan analyysin siitä, miksi lenkkivaatteissa ei vaan voi kävellä käsi kädessä.
Kotona suihku kesti kauan, teemukin ääreen käperryin vasta iltamyöhäisellä. Lapsiarjesta tutut rutiinit istuvat syvällä: piti ihan muistuttaa itseä siitä, että nyt voin pitää kello kahdeksan jälkeenkin valoja päällä, televisiota ei tarvitse heti laittaa äänettömälle ja vessankin uskaltaa vetää ilman hengenpidätystä herkkäunisten heräilijöiden vuoksi. Katselin Modernia perhettä liian myöhään, pesin kiltisti hampaat ja kömmin yksin sänkyyni.
Huikein on se tunne, kun voi ilman vastuuntuntoa kaivautua peiton alle. Kukaan ei tarvitsisi minua tuona yönä.
Herätyskellon pistin hälyttämään kahdeksaksi, mutta vanhasta tottumuksesta heräsin jo seitsemältä. Lastenohjelmien sijaan pistin päälle aamuradion, kokosin maukkaan aamiaisen ja keitin kahviakin ilman puntissaroikkujaa. Luin Aamulehteä muutaman ylimääräisen tuokion, otin muffinssinkin kahvin kaveriksi. Kupin jäähtyessä kävin viemässä roskat – sekin on tätä nykyä toimenpide, joka ei käy noin vain käden käänteessä.
Kuulostelin sitä, miltä minusta tämä tarkka rajanveto lapsellisen ajan ja lapsivapaiden välillä tuntuu. Oudolta, ainakin vielä. Hyvältä, mutta haikealta. Yksinäiseltä? En oikein osaa sanoa. Aloitin blogitekstin, ja sitten lapset olivatkin jo oven takana. Iloisina, läpi yön nukkuneina (näin ne nallekarkit jakaantuvat), aamupalansa syöneinä ja valmiina päivän leikkeihin ja kiukkuihin. Olitko sinä äiti täällä kotona? ihmetteli esikoinen.
Oih, tuollaista iltaa odotellessa! 🙂 Meillä on tuo pienimmäinen vieläkin sellainen takiainen, että poissa voi olla maksimissaan kaksi tuntia. Nekin mieluusti niin, että hän nukkuu. Mä en edes muista, millaista oli, kun pystyi vaan sitomaan lenkkarit jalkaan lähteä lenkille! Ihan utopistista! Nykyään saa soitella perheen läpi, että kuka tulis kattomaan näitä, jos mä kirmaisin lenkkipolulle.
Voi että :). Hyvin pärjäsit(te)! Minusta on kyllä ilo aina lukea kuulumisistanne myös sitä, että lasten isä on hoidossa ja kasvatuksessa mukana.
Lähteminen on kyllä niin paljon helpompaa, kun lapset eivät ole kotona, ja palaaminenkin on helpompaa kun ei joku ole heti lahkeessa kiinni – mutta onhan se tyhjään kotiin tuleminen aina jotenkin, no, tyhjän tuntuista. Vaikka tietäisi, että muutaman tunnin päästä ne on taas täällä.
Meillä käydään joka toinen perjantai sama episodi eteisessä. Sydäntäraastavimmat ovat ne puhelut, kun esikoinen tahtoo kotiin. Yleensä kuitenkin onneksi nauttivat isänsä seurasta niin, etteivät muista koko olemassaoloa 🙂 minäkin kävelen yksin kaupungilla ja mietin, miten helppoa ja kauhean yksinäistä, sisällötöntä ja merkityksetöntä elämä olisikaan. Sunnuntaina saa kaksi hymyilevää poikaa takaisin ja elämä aukeaa aina eri tavalla!
Mulla ei ole mitään tähän aiheeseen kommentoitavaa. Halusin kuitenkin kertoa, että sun blogi on vaan jotenkin ihana. 🙂 Hyvää syksyä sulle ja lapsillesi!