Hyvää koulupäivää!

Tänään kotona soikin viisi herätyskelloa, vessan ovella käytiin kamppailua ja minä meikkasin taas pimeässä eteisessä. Aamupalalla palauteltiin mieleen, mitä muutoksia onkaan tiedossa. Näillä molemmilla on uudet opettajat (toisen nimi selvisi vasta eilen ja sen perusteella arveltiin että ope on joko aika nuori tai sitten ”joku ihan mummo”), toisella alkaa uutena aineena yhteiskuntaoppi ja toisella ruotsi (jättekul!). Koulutien kiemurat menevät jo automaattiohjauksella, mutta muistutin silti olemaan tarkkana autojen ja muiden ihmisten kanssa. Joojoo. Onko penaali mukana, entä puhelin? Soita sitten jos jäät kaverin kanssa jonnekin. Joojoojoojoo.

Kolmosluokalla tapahtui isot itsenäistymisen askeleet, koulun jälkeen mentiinkin kaverille tai kirjastoon tai kaupungille. Joskus oltiin ehkä vähän hukassakin, joko bussikortti tai koko lapsi (varmaan myös minä itse). Nyt meiltä lähdetään jo neljännelle ja kuudennelle – kaikki on aika tuttua juttua mutta silti vähän jännää. Koulussa parasta on ollut kaverit ja voi miten toivon että niin on jatkossakin.

Kesän aikana lapset ovat kasvaneet kuin vilja, verkkarit ovat jääneet lyhyiksi ja mun ostamat vaatteet eivät yhtäkkiä olekaan niin kivoja. Teini-iän eteiseen on ripustettu monenlaisia tunteita ja muutoksia, joita en aina osaa ennakoida tai niihin oikealla herkkyydellä reagoida. Opetellaan opetellaan, sitä ruotsia ja kaikkia muitakin kimurantteja kieliä.

Kyllähän tämä vähän taas jännittää, äitiäkin. Ei ne koenumerot tai keskiarvot, vaan se että koulussa olisi sitä mitä lapsuuden kuuluu eniten olla: kivaa, turvallista, iloista ja omannäköistä.

Minä jatkan sitä tylsää ja turhaa muistuttelua, huikkaan aamuisin hyvää koulupäivää, kysyn iltapäivällä miten se meni ja koitan olla erityisen herkällä korvalla aina niissä hetkissä kun kysymykseen oikeasti vastataan.

Hyvää koulupäivää!