Kategoria: Inkerin vikaa

Kohti uutta

Heräsin tänään hämärässä makuuhuoneessa. Ilmassa on jo selvä syksyn tuoksu, illat viilenevät varkain ja pimenevät kuin huomaamatta. Keskikesän valo on auttamatta tältä vuodelta hyvästelty, ihan kohta pitää sukista kieltäytyjänkin taipua ja pistää lakatut varpaankynnet piiloon.

 

Meihin peruskouluputkessa marinoituihin on auttamatta iskostettu vuoden kierto, joka ei ala uudenvuoden raketeista tai noudata bisnesmaailman kvartaaleja: uusi reppu ostettiin ja uudet kynät teroitettiin elokuussa, ja vielä nytkin tämä on kuukausista se, jolloin on eniten energiaa uudelle. Omaan LinkedIn-virtaani tipahtelee uudesta työstä ilakoivia ja yksi jos toinenkin tuttava kertoo aloittaneensa syksylle jonkin uutuutta kiiltävän projektin.

Itse ehdin lomalla lepuuttaa paitsi jalkojani, myös päätä. Suljin tietokoneen ja työsomeista tärkeimmän eli Twitterin kolmeksi viikoksi, enkä kertaakaan kaivannut näppäimistön mäiskettä. Ehdin kesäloman aikana käydä kesäteatterissa ja kansallispuistossa, katsella virtaavaa koskea Kuhmossa ja peilityyntä järveä Punkaharjulla. Norkoilimme lasten kanssa leikkipuistoissa, palelimme rannalla, söimme lounaaksi nuudeleita ja katsoimme elokuvia yhdessä kasassa sohvalla. Historiallisen kylmän kesän monia sadepäiviä vietimme kirjastoissa, lomalla jaksoin ja ehdin jopa lukea itsekin jotakin. Päivitin Instagramiin lukemattomia kuvia ihanista lounaista, kotisohvalle kasatuista aikuis-iltapaloista, ravintoloista ja kahviloista. Lapset söivät ehkä sata palloa jäätelöä. Ne perinteiset, eli suursiivous tai valokuvien järjestäminen, jäivät jälleen tekemättä.

Nyt lomat on lomailtu ja aivot koettavat epätoivoisesti käynnistyä kohti työmoodia. Ensimmäiset työpäivät olen kahlannut sähköpostiviidakossa ja tuijottanut todo-listaani, yrittänyt palautella mieleen mihin heinäkuun alussa oikein mahdoinkaan jäädä. Oli hienoa huomata, että maailma ei räjähtänyt eikä edes firma kaatunut, vaikken kolmeen viikkoon tehnyt yhtäkään markkinointielettä sen hyväksi.

Saan tänä syksynä olla aitiopaikalla seuraamassa yhtä muutosta, kun esikoiseni käy läpi metamorfoosin päiväkotilapsesta koululaiseksi. Ensimmäisen luokan aloitus jännittää (minua) aika lailla, ja en meinaa välttää nostalgisointia reppuostosten ja uusien kouluvaatteiden hankinnan äärellä (omani ostettiin aina elokuussa Itäkeskuksesta, mikä oli maalaiskylän lapselle Dubain ostoskeskuksia vastaava megaluokan kokemus).

Huomaan myös kaipaavani itse jotakin uutta. Kevät täyttyi kuntavaaleista ja kesä jäätelöstä, entä mitä nyt? Urapolkukin tuntuu kaipaavaan uudenlaisia kiemuroita. Ajattelin avautua aiheesta varovasti näin verkossa, kokeilla että kuuleeko kukaan tai pyörähtävätkö rattaat johonkin suuntaan. Päivitän kotisivujani, virittelen verkostoja, kokeilen jääkö satimeen rapujuhlien kokoinen saalis.

Siispä: kohti uutta – ja sen yli.

Onko keskinkertaisuus kaunista?

Olen viime viikkoina miettinyt enemmän kuin tehnyt, lukenut enemmän kuin kirjoittanut.

Kuntavaalien jälkeen yksi kevään tavoite vaihtui todellisuudeksi ja kampanjastressi kokousaikataulujen sovittelemiseksi. Sain huikeat 258 ääntä (kiitos niistä kaikista!) ja olen omaksi yllätyksekseni Tampereen kaupunginvaltuuston vihreän valtuustoryhmän neljäs varavaltuutettu. Jos siis isot vihreät orakset ja ollipojat ovat reissussa, minulla on suuri todennäköisyys päätyä valtuustosaliin painamaan jaata subjektiivisen päivähoidon säilyttämiselle ja eitä koulutusleikkauksille. Tämän lisäksi varavaltuutetulle aukeaa mahdollisuus erinäisiin lautakunta-, johtokunta- ja tiesmikäkokouspullakunta-paikkoihin. Eli mahdollisuus vaikuttamiseen.

Uusi valtuusto ei kuitenkaan vielä ole työssä, en ihan tiedä mitä luottamuspaikkoja hakisin ja kaupungissa käytävät pormestarineuvottelut eivät ole vielä edenneet kovin pitkälle. En siis istu kaikkia iltoja kokouksissa tai plärää lautakuntien esityslistoja – ainakaan vielä. ”Älä sitten pala loppuun”, muistutti vakiokahvilan pitäjä myydessään minulle aamupirtelöä, johon naurahdin epäuskoisesti. Eihän minulla nyt tässä mitenkään liikaa tekemistä ole.

pinghelsinki-sanna2.jpg

Toisaalta, ehkä vähän onkin. Olen tietoisesti yrittänyt pyristellä pakoon tämän päivän työelämää vaivaavasta kiireen eetoksesta. Oravanpyöräpuheesta ja hektisen tehokkuuden maksimoimisesta. Olen valinnut vajaan työajan enkä läheskään joka päivä suorita työtäni sataprosenttisesti. Lapsillani ei ole kuskaamista vaativia harrastuksia enkä itsekään pörrää juuri muualla kuin kirjastossa ja lenkkipolulla. Siivoan suurpiirteisesti ja ostan rahalla kotiin kulkevia kauppakasseja ja perjantaipizzoja. Kuntavaaleissa kampanjasloganini oli Rauhaa ruuhkavuosiin ja luulin tekeväni kuten saarnaan: haluan aikaa ja rauhaa työn ja perheen onnelliseen yhteensovittamiseen.

Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että arjessa on liikaa liikkuvia osia ja turhaa kiirettä. En muka ehdi mitään, vaikka koko ajan teen jotain. Turha ruuhka näkyy myös siinä, että kun en tee mitään, mietin mikä jää nyt tekemättä. Ajattelin vihdoin myös myöntää itselleni, että eroperheen ja uusperheen asioiden hoito ja käsittely ihan oikeasti vie voimia, metatyön taakka ei pienene vaikka tiskivuoroista olenkin saanut luikahdettua eroon, että lasten ikävöinti ja toisaalta lastenhoidon järjestely vaativat aikaa, hermoja ja omaani paremman muistin. Olen myös huolestuttavan koukuttunut Temptation Islandiin – ihan vaan koska se saa päivän aikana surranneet aivot hetkeksi hiljenemään.

pinghelsinki-sanna3.jpg

Olin viikko sitten mukana monen muun some-eläjän tavoin PING Helsinki -tapahtumassa. Olin paikalla sekä työn puolesta että bloggaajana, siis content guruna, kuten meitä tekstiä tai kuvaa eetteriin suoltavia sisällön tekijöitä nimitettiin. Tapahtuma oli hienosti järjestetty, puhujat herättivät ajatuksia ja kiteyttivät osaamistaan, kahvia sai kaiken aikaa ja kohtasin muutamia vanhoja mukavia tuttuja. Tapahtuman pääviesti jäi kuitenkin kaihertamaan: nyt pitää olla isompi, parempi, rohkeampi. Tavoitella unelmia ja surffata niiden yli! Bloggaajat puhuvat vaikuttavista sisällöistä, markkinoijat kampanjan reacheistä. Vielä vuosi sitten kohkattiin sisältömarkkinoinnista, nyt puhutaan vaikuttajamarkkinoinnista ja sitten lavalle astelee tsiljoonan seuraajan tubetähti Casey Neistat (jonka olemassaolosta en keskiaikaisena kirjojenlukijana tiennyt mitään ennen viime viikkoa) joka käyttää korporaation koko mainosbudjetin johonkin siistiin ja sanoo että vaikuttajista puhuminen on bullshit. Pitää tehdä just sitä mitä huvittaa, pitää olla rohkea, huikea, erilainen ja inspiroiva! Ja pitää tehdä videoita, koska k-a-i-k-k-i katsovat nyt videoita, paitsi minä, joten olen pudonnut kelkasta jo ennen kuin se lähti laskuun.

Viestinnän ammattilaisena ja B2B-markkinointia työkseni tekevänä tiedän, mitä kaikella tällä tarkoitetaan, mutta pieni humanistihiiri sisälläni piipittää. Miksi kaikki kaupallistetaan? Miksi pitää olla iso ja ihmeellinen? Missä piilee tavisten menestys ja keskinkertaisten gloria? Kun puhutaan uniikeista kävijöistä, ei todellakaan ajatella jokaista ihanaa blogin lukijaa erikseen, vaan kaivataan massoja ja masseja.

Olen kirjoittanut blogia lähes yhtä kauan kuin olen ollut äiti. Esikoiseni on syksyllä jo koululainen. Olen seurannut sivusta lukuisien samanikäisten blogien syntyä, kasvua ja kaupallistumista – ja samalla lopettanut monen blogin seuraamisen, koska sisältö ei enää kosketa tai mainostulva ylittää sietokyvyn. Toki yhä vain blogikentässä on useita kiinnostavia kirjoittajia, muutamaa ihan rehellisesti kadehdin. Voisinko minäkin tehdä jotakin, jotta saisin tästä näpyttelystä elantoni?

Yllättäen PING Helsinki herätti monessa muussa(kin) riittämättömyyden tunnetta, blogikriiseilyä ja ulkopuolisuuden oloja. Samaistun kaikkeen. Onneksi Nekalan lahja maailmalle eli Asikainen oli blogikarkeloissakin kuin kotonaan!

Kaikessa tekemisessäni ongelmana on se, että jos en koe olevani tarpeeksi hyvä tai omaavani tarpeeksi aikaa asiaan x, en tee sitä ollenkaan. Kuntavaaliehdokkaaksi lähdin pitkän vatuloinnin jälkeen, kampanjoin kolmannella kädellä sen vähän mitä kerkesin ja lopputulos ei vieläkään ole ihan iskostunut tajuntaani. Jos nyt kolmekymmentä ääntä keräisin yhteiseen pottiin… En tiedä onko se piilevää perfektionismia vai rehellistä laiskuutta, mutta asioiden suunnitteleminen on paljon niiden aloittamista helpompaa. Nyt kuitenkin palan halusta aloittaa jotakin uutta, ottaa uuden suunnan, löytää sen mitä jotkut unelmaksi nimittävät. Mutta ehkä uudelle polulle ei tarvitse lähteä täydellinen retkeilyvarustus rinkkaan pakattuna, vaan vähän keskinkertaisempi gear Kånkenissa kelpaa? Saa kai tavallisuuteenkin tyytyä, voisiko kultainen keskitie olla uusi musta? Tarvitseeko kaiken olla päräyttävää, boom, timanttista, tuperruttavaa, tuhansien eurojen arvoista tai maailmaa muuttavaa?

pinghelsinki-sanna.jpg

Päässä muhii monia ajatuksia. Tulevasta, työstä, perheestä, elämästä. Siitä, mitä voisin antaa pienelle palalle maailmaa, mitä siltä haluan vastalahjaksi. PING Helsingin tapaamisista syntyi ainakin pari yhteistyökuviota, joissa ei liiku raha mutta piilee mahdollisuuksia. Tämän blogin kohtaloa ehdin miettiä ääneen jo Instagramin puolella ja sain monta ihanaa kommenttia niiltä (teiltä!) jotka ovat seuranneet tekstejäni ja polkuani jo vuosia – ”pikkusiskon syntymästä asti” toimi monen aikamääreenä, ja hänkin on syksyllä jo viisivuotias. Huh, en taitaisi mennä enää start-upista äitinä enkä edes bloggaajana.

Kun kaivoin kameran esiin tämän kirjoituksen kuvituskuvia varten, löysin työpöydän laatikosta aika monta minää. Työminä kertaa kaksi, vihreä minä ja bloggaajaminä. Äitiminä ja puolisominä majailevat myöskin jossain. Joskus hatun vaihtaminen onnistuu ongelmitta, toisinaan vähintään yhtä pipaa kiristää, nyt hattuhyllyllä tuntuu olevan vähän liikaa tungosta. Ehkä kohta löytyy keino, jolla kaiken tekemisensä saa sulautettua yhteen tai kanavoitua kivuttomasti.

PS. Kuvassa tv-tasona paistattelevan senkin ostin maanisilla multitaskaustaidoillani PING Helsingin aikana nettikirpputorin myyjältä. Siihen ei liity kaupallista yhteistyötä tai sponsorisopimusta, se on muuten vaan lähes täydellinen ja pääsi heti käyttöön.

Vapaahetken haikailusta vuoroviikkovanhemman kohtuuttomaan kaipaukseen

Erosimme lasteni isän kanssa nelisen vuotta sitten. Muutin keskustakolmioon kolmistaan kaksivuotiaan poikasen ja käsivarrella kulkeneen viisikuisen kuopuksen kanssa. Arki oli totaalisen erilaista kuin nyt: olin fyysisesti ja henkisesti kiinni lapsissani lähes vuorokauden ympäri, näin heitä joka ikinen päivä, heräsin heidän vuokseen joka ikinen yö. Kerran tai kymmenen. Työnsin tuplarattaat puistoon, kuljetin esikoisen kerhoon, söimme perjantaisin nakkeja ja ranskalaisia. Parina arki-iltana ja yhtenä viikonlopun päivänä vastuu siirtyi lasten isälle, joka soitti alaovella summeria ja vapautti minut jumppaan, uimaan, elokuviin tai nukkumaan univelkojani.

Ero oli elämäni isoin kriisi, musta ja myrskyinen vedenjakaja, jota en olisi koskaan odottanut oman arkeni suunnanmuuttajaksi. Ydinperhe pistettiin pirstaleiksi, kaikki yhdessä hankittu jaettiin viranomaispapereilla lapsia myöten. Itkin hiljaa yksin suihkussa lasten nukahdettua ja kovaan ääneen kadulla ensimmäisen lastenvalvojakäynnin jälkeen. Itkin ystäville, tuttaville, perhetyöntekijöille ja vauvan pehmeään niskavillaan. Itkin sitä minkä menetin, mitä sain, mitä opin ja mistä selvisin. Olin pieni urhea nainen, monissa muistoissa myös hymyilen.

Eronjälkeisessä elämässä auttavat kädet tulivat aivan uuteen arvoon. Tunsin olevani jatkuvassa kiitollisuudenvelassa varamummolle, joka hyvää hyvyyttään tuli viihdyttämään lapsia ja toi aina kukkia tai pullaa tullessaan. En varmaan vieläkään ole osannut sanoa tarpeeksi kauniita sanoja lasten kummeille, jotka jaksoivat kuunnella kehää kiertävää eroavautumistani, tulivat kylään sotkuisen arjen keskelle, kantoivat muuttolaatikoita tai keräsivät lasten kanssa kukkia äitienpäivänä. Nyt ehkä pystyisin kiittämään myös lasten isää taakan jakamisesta, vaikka vauvavuoden aikana katkeralla kielellä keikkui lähinnä toinen k-alkuinen sana.

IMG_0861.JPG

Ensimmäisinä yh-vuosina en ikinä ikävöinyt lapsiani. En yksinkertaisesti ehtinyt. Olin kotiäiti, lähiäiti, lähes aina saatavilla ja valmiina. Järjestin Maisa-kirjat hyllyyn ja isi-illat kalenteriin, hankin vaatteet kasvaville koiville ja tilasin kahvilassa soijalaten jotta voisin ruokkia rinnalla toisenkin maitoallergikon. Otin oman kahvihetkeni tuudittamalla pienemmän päiväuneen parvekkeelle ja istuttamalla isomman videoiden eteen. Lähdin kepeästi ulos ovesta kun oli isän vuoro ottaa lapsikoppi, en jäänyt nyyhkimään edes kun lapset ensi kertaa lähtivät isin kotiin yökylään. Oli erittäin omituista olla yksin kotona, mutta en osannut ikävöidä. Ärsyynnyin kyllä, kun joku kadehti vapauttani ja omaa aikaani – olisi vaihtanut sen sekunnissa onnellisen tylsään perhearkeen.

Kuukaudet kuluivat, lapset kasvoivat, perheoikeudellisissa palveluissa tehtiin uudenlaisia sopimuksia. Syntyi joka toinen viikonloppu, jolloin olin oman itseni rouva ja vapaa tekemään mitä ikinä lystäsin. Lapset aloittivat päiväkodin, minä menin töihin. Arki meni uusiksi, aikataulut muuttuivat haastavammiksi. Ruuhkavuodet realisoituivat pinaattilettujen täyttämällä ruokalistalla. Lapset vaihtoivat kotia tarhan eteisen kautta, minulta kysyttiin saako myös isä hakea lapset. Vanhempainilloissa ja joulujuhlissa istuimme kuin kaikki muutkin parit, vasta lasten vilkutukset toiselle vanhemmalle muistuttivat meidän toisenlaisesta todellisuudesta.

Nyt perheeni on isompi kuin koskaan. Elämme uusioarkea kolmen lapsen kombolla, setvimme työvuoroja ja lapsivuoroja kahteen eri suuntaan. Viranomaispapereissa on jaettu kutakuinkin tasan niin päivähoitomaksut kuin asuminenkin. Lapsilla on sen seitsemät isovanhemmat, minä olen rakastunut, kotona on aina vähän sotkuisempaa kuin ennen. Enää en ole yksin pärjääjä, leijonanosan vastuusta kantava äitihahmo, jolla on oikeus valittaa kroonista väsymystä ja elämän epäreiluutta. Minulla on asiat oikeastaan aivan mainiosti. Minulla on kotona toinenkin aikuinen, joku muukin hoitaa ruokaostoksia, lapsia, laskuja, tiskejä, hammaspesuja, iltasatuja ja uhmakiukkuja. Minulla on lapset ja parisuhde, samojen seinien sisällä – häkellyttävä visio, jonka epätodennäköisyydelle ehdin naureskella useamman vuoden.

Ja nyt minulla on myös ikävä lapsiani. En tiedä mitä he juuri nyt tekevät, nukuttiinko yöllä hyvin tai mitä syötiin lounaaksi perjantaina päiväkodissa. Enää en ole se, jolla on arjen langat tiukasti pienissä käsissä ja etuajo-oikeus vanhemmuudessa. En ole ainoa, joka lakkaa kuopuksen kynsiä tai vie esikoisen hammaslääkäriin. Enää ei ole meidän koti ja isin koti, on kaksi tasavertaista kotipesää ja sujuva arki kummassakin.

Kaikki ne valvotut yöt heräilevän vauvan, vänkäävän taaperon, vatsavaivojen, kuumeen, ikävän tai pimeäpelon takia tuntuvat kadonneet kaukaisuuteen. Ne päivät, jolloin odotin pääseväni lapsista eroon, ovat muistoja vain. Vielä joskus vanne pään ympärillä oli kiristetty viimeiseen reikään asti viimeistään viidentenä päivänä yksin lasten kanssa. Nyt viikko tai puolitoista perhearkea menee aivan helposti, satunnaisilla hengittelyillä ja happihyppelyillä. Nyt, viidentenä päivänä ilman lapsia, kuikuilen ikävissäni ikkunasta ja kyselen kuulumisia toisesta kodista ärsyttävyyteen asti.

Ehkä ihminen kaipaa aina sitä mitä ei ole. Ehkä olen epäreilu, epälooginen, kiittämätön ja kohtuuton. Tai ehkä joku toinen vuoroviikkovanhempi tunnistaa myös näitä tunteita? En minä haluaisi olla lasteni kanssa kaiken aikaa ja nautin kyllä vapaaillasta viinilasillisen äärellä tai rauhallisista aamuista raitalakanoissa aikuisten kesken. Lapsivapaina päivinä teen pidempään töitä, käyn lenkillä, syön salaattia iltapalaksija karkkia sängyssä, näen ystäviä, lojun kainalossa tai katson kolmannenkin jakson Temptation Islandia. Hoidan asioita, käyn kaupassa, haahuilen kaupungilla. Vietän ihan mukavia päiviä, mutta olen jotain muuta kuin oikea äiti.

Neljä vuotta sitten odotin sitä hetkeä, jolloin voisin ojentaa vauvan toisiin käsiin tai ohjata uhmaikäisen kiukut eri osoitteeseen. Ehdin saada tarpeekseni. Nyt odotan, että lastenhuoneessa taas nukkuisi joku, että joku kömpisi kainaloon, että saisin kuulla kuka tönäisi tarhan pihalla tai mitä eskarikortissa on luvassa ensi viikolle. Että setvisin kahden prinsessan kiistoja ja korottaisin taas ääntäni turhan kimeäksi eskarilaisen vängätessä vastuistaan. Etten olisi ulkokehällä. Tänään pitää varata kesän päivähoitopaikat ja hakea koululaiselle kerhopaikkaa – tuntuu absurdilta, että ehdin nyt hyvin hoitaa nämäkin asiat kun lapset ovat isällään. Pyykit kuivuvat lastenhuoneessa, askartelut on siivottu pois, rairuohotkin roskiksessa. Kotona on hiirenhiljaista.

IMG_1727.JPG

Kävin eilen katsomassa erodokumentin Joka toinen pari. Siinä oli niin monta tuttua hetkeä, ettei kyyneleiltä voinut välttyä. Joka toinen pari sopii lapsivuoroista eteisessä ja selailee sekavaa perhekalenteria entisten ja nykyisten puolisoiden kanssa. Joka toisen parin osapuolet muistavat eronsa aivan eri tavoin – tämäkin tarina on vain minun kokemukseni.

Elokuvassa ehkä eniten riipaisivat ne hetket, joissa äidit istuivat hiljaa olohuoneissa laitettuaan lapset nukkumaan. Ja se, jossa parvekkeelta katsottiin toiseen kotiin ajavaa, täyteen lastattua autoa. Molemmissa hiljaisissa minuuteissa kaikuu yksinäisyys ja ikävä, ihan eri muodoissa vain.

© 2024 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑