Varasin eilen paikan – tai oikeastaan kolme – ratikkamatkalta. Tampereen ratikka on suhannut raiteilla jo useamman kuukauden, ensi viikolla koeliikenne avautuu myös tavan kaupunkilaisille. Koronatilanteen vuoksi testiajolle pääsee mukaan vain ennakkoon ilmoittautumalla.

Vouhkaan ratikasta ehkä hulvattoman paljon, mutta: onhan se nyt hieno. Eikä vain sitä, vaan myös lupaus kehittyvästä, kasvavasta ja kestäviin liikkumismuotoihin panostavasta kaupungista.

Tässä pandemian keskellä pieniä ilonpilkahduksia on saanut välillä hakemalla hakea. Yksi niistä isommista on tämä auringossa välkehtivä punainen ilmestys. Seuratkaapa ihmisten ilmeitä, kun ratikka kulkee viuhuen ohi tai kurvaa kulman takaa näköpiiriin. Yhdessä katselemme sitä kepeästi nyökytellen. Siinä se nyt on, terveinen tulevaisuudesta! Ratikkahankkeen vastustajatkin ehkä vienosti hymyilevät, kun kellot kilkattavat ja vaunut lipuvat läpi risteyksen, sulavasti ja sujuvasti.

Itse meinaan aina välillä morjenstaa tyhjää ratikkaa kuin mikäkin maalainen ja pöljänä osoittelen sitä kävelypalavereiden aikana videokuvalta helsinkiläisille tiimikavereilleni. Kaksivuotiaani suurinta hupia on bongailla vaunuja pyörän tarakalta. ”Tuolla on latikka! Latikkaaaaa!”

Viimeistelen juuri mielipidekirjoitustani autottomasta perhearjesta. Siihenkin tuskaisten työmaavaiheiden läpi puskenut, kollektiivisen liikennekaaoskokemuksen koko kaupungille antanut ja täydellisen ajoituksen ratikka tuo aivan uutta vauhtia.