Vuodenvaihde. Hetki, jolloin puristetaan kuluneet kaksitoista kuukautta merkityksellisiin mittareihin, maalataan toiveet ja tavoitteet tuleville. Kohotetaan kuohuvat lasit korkeuksiin, kiitetään, ennustetaan, luvataan ja liikututaan.
Oma vuoteni oli ehkä elämistäni ruuhkaisin. Numerosarjan 2017 sisään mahtui poikkeuksellisen monta uutuutta. Vuosi alkoi uudessa kodissa uuden uusperheen kanssa, keväällä keräsin kuntavaaleissa odottamattoman määrän ääniä ja sain uusia luottamustehtäviä. Vuoden viimeistä kvartaalia puolestaan väritti upouusi työpaikka. Voisin väittää, että vaikeusasteessa näissä uutuksissa on edetty haastavimmasta helpottavimpaan.
Uusi perhe
Ensimmäinen uusiovuosi on ollut, jos nyt yhtä kaunisteltua sanaa haetaan, opettavainen. Somekuvissa vaihteleva perhearkemme saattaa näyttäytyä seesteisenä ja iloisena, mutta vuosi ei ole ollut pelkkää harmoniaa. On vaadittu pitkää pinna ja katkottu sitä, nostettu pintaan kahmalokaupalla kipeitä tunteita ja soviteltu yhteen sekä aikatauluja, tapoja, tottumuksia että konfliktinkäsittelykaavoja. Alun hurmoksen jälkeen jokainen kotitaloutemme asukas (ehkä kaikesta iloitsevaa kuopusta lukuunottamatta…) on vuorollaan kyseenalaistanut koko yhteiselon järkevyyden, sen verran paljon tällainen perhekuvio vaatii.
Uutta vuotta vastaanottaessa on kuitenkin hyvä unohtaa hetkeksi hankaluudet ja kaivella muistista kauniimmat laumahetket, koska niitäkin kyllä löytyy: aikuisiltapalat sohvalla lasten nukkuessa, kesälomaretket kuin yhtenä perheenä, sisaruksellisiksi muuttuneet suhteet ja toisen vanhemman kanssa jaetut arkisekunnit. Noin muutenkin äitiys on ollut tänä vuonna ihan onnistunutta: ensimmäinen lukukausi koululaisen vanhempana sujui mainiosti ja kuopuksesta on kasvanut sangen hurmaava ja hulvaton tyyppi. Monet asiat lapsiperheessä tuntuvat helpottuvan siinä kohtaa, kun kukaan ei enää huuda vessasta pyyhkimään. Kolikon toiselta puolelta löytyvätkin sitten nuorisolaistubettajien vastuuton markkinointi, viisivuotiaiden raastava dramaattisuus, se että kaikilla muillakin on addut ja käsityskyvyn rajamailla oleva lego-osasten pienuus. Eiköhän tässä silti plussan puolella olla, varsinkin kun kaikki nukkuvat yönsä varsin hyvin.
Uudet luottamustoimet
Puolikkaan vuoden verran olen saanut opetella uutta myös kaupungin päätöksenteon rattaissa, yhtenä pienenä ruuvina vihreässä valtuustoryhmässä sekä sivistys- ja kulttuurilautakunnan varajäsenenä. Nyt kun perusasiat kokouskäytänteistä ja kaupunkiorganisaatiosta alkavat olla jotenkuten hallussa, voin rennommin mielin ottaa vastaan tulevan vuoden tehtävät ja päätökset. Asukkaan ominaisuudessa seuraan ilolla Tampereen kehitystä kohti kaupunkimaisempaa kulttuurikehtoa, jossa syntyy uusia kahviloita, heitetään lisää löylyä yleisissä saunoissa ja selviydytään hengissä myös ratikkatyömaan laidalla.
Uusi työ
Perheen ja työn yhdistäminen on yksi tämän päivän tavanomaisimpia haasteita, eikä uuden perheen ja uuden työn sovittaminen samaan palettiin ainakaan vähennä vaikeuskerrointa. Lokakuussa alkanut uusi pesti on kuitenkin poistanut harteiltani ison kasan turhaa stressiä ja sivuloikka urapolulla on osoittautunut erinomaiseksi ratkaisuksi. Kaiken uuden opettelun aiheuttama väsymys ei varmasti ole jäänyt huomaamatta kodissa (tai sen siisteystilassa), mutta ilmeisesti myös positiiviset vaikutukset näkyvät päällepäin: entinen kollega kommentoi, että on kivaa nähdä minun hehkuvan uuden työn intoa. Mieltä lämmittää myös positiivinen palaute uusilta työkavereilta sekä kumppanin kehut ja kannustavat sanat. Tärkeintä on tietysti oma fiilis, ja se on työn suhteen niin hyvä, ettei minusta tarvitse leipoa puoliväkisin työntekijälähettilästä vaan hehkutan oman talon meininkiä ja medioita ihan pyytämättäkin. Viimeisen oikeutuksen epävarmalle pestinvaihdokselle sain juuri ennen joulua, kun esimies antoi lahjaksi pullon punaviiniä sekä työpaikan vakinaistamisen. Ensi vuonna marssin siis konttorille maanantaisin vieläkin kepeämmin mielin!
Mutta vaikka työ itsessään on osoittautunut juuri sopivan haastavaksi ja palkitsevaksi, on kahdeksasta neljään -arjen mahduttaminen pikkukoululaisen, päiväkotilasten ja vuorotyöläisen kanssa samaan kalenteriin (puhumattakaan vaikkapa ystävistä tai pyykinpesusta) osoittautunut melkoisen täyteläiseksi ratkaisuksi. Siispä ensi vuonna aion palata hyväksi havaittuun lyhyempään työviikkoon ja käyttää entistä enemmän myös etätyömahdollisuuksia. Satunnaiset kokouspalkkiot sijoitan jatkossakin kotitöihin ja ajattelin kerryttää muutenkin kassaan sen verran säästöjä, että kotisiivous tai kauppakassipalvelu ei olisi vain harvinaista herkkua.
Entä se kaikki muu?
Työ ja perhe käsitelty, entäpä muut horoskooppihenkiset elämän osa-alueet kuten parisuhde, terveys, harrastukset? Suhde satakuntalaisen kanssa täytti kunnioitettavat kaksi vuotta ja on käynyt viimeisen vuoden aikana läpi aika monta kehityskeskustelua. Ei tässä kuitenkaan mihinkään exit-prosessiin olla päädytty, yhä vain yhdessä selaillaan isompia asuntoilmoituksia ja pohditaan, koska lapset kasvavat liikaa ymmärtääkseen senioreiden sanaleikkejä ja yökkäilläkseen aamupalapöydässä munakokkelin ja maitokahvien yllä lenteville kaksimielisille kommenteille. Kosketuksen taika ei ole kadonnut ja kahdenkeskiset aamut raitalakanoissa loikoillen (oli seinän takana sitten Ryhmä Hau tahi ei) ovat yhä vain onnea. Juuri nyt odottelen uuden vuoden treffejä, jotka mahdollistavia bonusisovanhempia ei voi kyllin kiittää.
Terveys ja harrastukset kuitataan samalla kommentilla: tarttis tehdä jotain. Varsinkin syksypuolella liikkumiskäyräni lähti karmeaan luisuun pitkittyneen flunssan takia ja tämän vahingon aion kyllä korjata. Lenkkeily pitää mielen ja kehon virkeänä, jotain jumppaa olisi hyvä saada edes toimistojuntturaan jääville hartioille, enkä ajatellut farkkujen tuumakokoakaan enempää kasvattaa. Se isoin kehoni terveys-issue eli puuttuva kilpirauhanen ei sen sijaan ole aiheuttanut yhtään ongelmia ja muutenkin sain työterveyshoitajalta suorastaan ylistystä veriarvoistani. Ruhoni on kuitenkin auttamatta mallia 30+ ja äiskä, minkä vuoroviikoin hyväksyn ja tahtoisin vaihtaa.
Kärsimättömänä jahkailijana ja itsekurittomana hedonistina kaikenlaiset lupaukset ja lakot ovat tuomittuja epäonnistumaan, vaikka ne lausuttaisiin ilmoille ilotulitusten säestäminä uudenvuoden aattona. Tulevana vuonna kuitenkin lupaan tehdä vähemmän töitä, yrittää olla vähän rennompi vanhempi ja helpompi kumppani, merkitä kalenteriin myös itselleni harrastuksen kerran viikossa, tuottaa useamman tekstin teille tärkeille siellä sekä syödä karkkia vain perjantaisin. Ja juhlissa, tai kylässä, tai jos muuten tarjotaan.
Kiitos tälle vuodelle kaikesta uudesta! Tulevalle toivon tasaisuutta, tuttuutta, turvallisuutta ja vaikka vähän tylsyyttäkin.
Kuvassa ovat vuoden yhdeksän tykätyintä kuvaa Instagram-tililtäni. Niistäkin heijastuu uutuus: koulutie ja eka oma kännykkä, vaalitulos ja uudenkarhea työsopimus. Itseäni ilahduttavat kuva kebabinsyönnistä kirkon pihassa äitienpäivänä, muisto talviselta työmatkalta Rovaniemelle ja rakkaaksi tullut maisema naapuristamme Sorsapuistosta. Oma panokseni Suomi100-kuvastoon on puolestaan sapas-tarjoilu kotisohvalla linnan juhlien katsellen. Hassua kyllä, kesäkuvat niin Pariisista kuin Kainuun perukoilta, muut lapsimuistot sekä kymmenet ruokaotokset (ja selfiet?!) puuttuvat yhdeksiköstä ja jäävät omien muistikuvien varaan. Haikein kuva kollaasissa on kuitenkin myös se kaikkein pidetyin: vauva on vahva muistoni viiden vuoden takaa, iltatähti kun ei sitten loistanutkaan tämän vuoden taivaalla.
