Sanna Inkeri Saarikangas

VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Seitsemän minuuttia, seitsemän vuotta

Keväällä kerran, vajaat viisi vuotta sitten, jätin kaksi lastani keskenään kotiin käydäkseni ruokakaupassa. Vauva jäi parvekkeelle päiväunille, kaksivuotiaan naulitsin paikoilleen Maisa-videolla. Jokin välttämätön (ehkä vaipat, kauramaito tai perjantaikarkit) oli loppu, ja koko seurueen raijaaminen vielä kerran ovesta ulos, nälkäisinä kauppaan ja kassan kautta kotiin ei tuntunut vaihtoehdolta. Puntaroin lastensuojeluilmoituksen todennäköisyyttä, puristin kotiavaimia käsissäni ja puhelinta toisessa, juoksin portaat alas (koska tietysti juuri tuolloin hissi jäisi jumiin), säntäsin lähimpään kauppaan, kahmin ostokset koriin ja kiiruhdin takaisin. Kassahihnakaan ei kulkenut tarpeeksi nopeasti, mielessäni kuvittelin vähintään tulipalon naapurikortteliin.

Kotona vauva jatkoi uniaan ja kaksivuotias oli tuskin huomannut minun puuttumistani. Tarkistin puhelimen näytöltä: aikaa oli kulunut seitsemän minuuttia.

Viime viikolla esikoiseni, se seitsemänvuotias, oli pari päivää kuumeen takia pois koulusta. Lapsen sairastuminen aktivoi minussa aina muutaman ylimääräisen stressisolun: kuka hoitaa, entäs työt, jääkö tervekin lapsi kotiin vai miten sen saisi raijattua varhaiskasvatuksen pariin, ruokaakaan ei ole varattu, pää hajoaa, onko edes lääkettä? Aika monta kertaa olen iltasadun aikaan silitellyt kuumaa otsaa ja hyperventiloinut koko henkilökohtaisen elämän musertumista milloin minkäkin virustaudin takia.

On vaadittu useampi kokemusasiantuntijuus huomaamaan, että maailmat eivät muserru yhteen nuhakuumeeseen tai edes noroon (vaikka jälkimmäisessä aika lähellä murtumispistettä kyllä ollaankin). Lasten isän kanssa olemme koettaneet jakaa sairastupavastuita jotenkuten tasan niin kauan kuin minäkin olen käynyt töissä. Uusioarjessa taas yllätyksenä tuli sekin, että joku muukin voi hoitaa kipeää lasta, vaikka sellainen kotonani olisikin. Ja jos itse olen hoitovuorossa, niin yleensä työt voivat odottaa tai kiireisimmät voi hoitaa kotona Netflixin vahtiessa sohvatoipilasta.

Tai sitten lapsi voi kasvaa sen verran isoksi, että se katselee tuntikausia Youtube-videoita ja tarjoaa täydellisen työrauhan. Että sen voi jättää yksin kotiin siksi aikaa kun vie pienemmän päiväkotiin tai suorittaa kauppareissun. Että se sanoo vaan joo kyllä mä pärjään ja pitää WhatsApissa viuhuvia väliraporttiviestejä ihan turhina.

 

Ajankulun huomaa kaikkialta, ei vain kasvojen uurteista tai keskivartalolle jämähtäneistä kerroksista.

Blogimuutosten ansiosta olen selannut omista arkistoista vanhoja tekstejä, pysähtynyt kaukaisiin ajatuksiin. Niihin hetkiin, joissa seitsemän minuuttia tuntui hylkäämiseltä ja heitteillejätöltä. Niihin päiviin, joissa ei tunnettu kiirettä vaan odotettiin turhaan nukkumaanmenoa. Öihin, joiden valvotut tunnit valuivat silmien alle. Viikkoihin, kuukausiin, vuosiin, joina pärjäsin, opin, kaaduin, nousin, osasin ja onnistuin.

Viime viikolla perheen molemmat viisivuotiaat oppivat polkemaan ilman apupyöriä. Esikoinen kävi keilaamassa, minä aloitin uuden työn. Koko porukalla katsomme iltaisin Ninja Warriorsia ja neljä viidestä osaa lukea. Kaikki osaavat käyttää sähköhammasharjaa ja kukaan ei huuda pyyhkimään.

Tähän on tultu. Ei mitään suorinta reittiä tai helpointa polkua, mutta tultu kuitenkin. Hetken voi ihailla maisemia, sitten on aika raivata taas omaa tietä eteenpäin.

1 Comment

  1. Vilijonkka

    18.10.2017 at 6.33

    Voi että miten rakastan, että uskalsit kirjoittaa julkisesti tämän! Itse tunnustan jättäneeni useampaan (!) kertaan lapset autoon lähikaupan eteen (en kesäkuumalla) käydäkseni pikaisesti kaupassa/hakemassa ison paketin tms. Ja tätä on parempi olla sanomatta missään ääneen tai tuomio on varma.

    Itse vielä odottelen, että lapset kasvaa omatoimisiksi. Siihen asti yritän välillä laskea rimaa…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

© 2018 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑