Flossaus ja muut koululaisen vanhemmalta vaaditut taidot

Kalenteri kääntyi toukokuulle ja hätkähdin. Siinä missä työpaikalla on pitänyt puolen vuoden jälkeen kömpiä uuden työntekijän anteeksiantavan verhon alta esiin, en voi enää kutsua itseäni aloittelijaksi myöskään koululaisen vanhemmuudessa. Esikoisen ensimmäistä kouluvuotta on jäljellä enää kuukausi, Suvivirren sointuihin vain viikoissa mitattava aika.

Kun kotonamme viime elokuussa jännitettiin koulunalkua, en osannut olla huolissani poikasen akateemisista taidoista. Sujuvasti lukevana ja innoissaan laskevana lapsena oletin hänen solahtavan aapisen sivuille liiankin helposti. Tässä kohtaa odotukset ovat vastanneet todellisuutta: äidinkielen taidoissa mennään keskikäyrän yläkarteessa ja matematiikassa on pitänyt turvautua lisätehtäviin varsinaisen kirjan tultua jo tehdyksi. Hävettää vähän tunnustaakin, että olen aika heikosti perillä varsinaisten oppituntien sisällöistä – läksyt kun on lähes poikkeuksetta tehty jo iltapäiväkerhossa ja äidin osallistuminen kotitehtävien katselmointiin on nykyisin lähinnä ärsyttävää.

Niin, se lienee minun osani nyt. Olla ärsyttävä. Se, joka vaatii ulkohousut sadesäällä vaikka kaikki muut saavat olla pelkissä verkkareissa välitunnilla. Se, joka muistuttaa bussikortista, kirjastokortista, penaalista ja retkelle tarvittavasta pikkurahasta. Joka kyselee varovasti kiusaamisesta ja tarkistaa hampaiden harjauksen joka ikinen ilta. Äitiiih, se turvallisen tylsä ja rutiininomaisen rasittava.

Tiedostan saavani vasta esimakua ovia paikovasta ja maailmoja vihaavasta teinistä, sillä ekaluokkalaisen silmienpyörittely ja kaiken kyseenalaistaminen valuu aina välillä huumorin puolelle. Toisinaan me kaksi tuittupäätä kyllä otamme kuuluvasti yhteen eteisessä, jossa lähdön hetkellä tyypillisesti soppaan lientä lisää pukeutumistaidon unohtava ja dramaattisesti kaikkiin elämän epäkohtiin suhtautuva viisivuotias. Zeniläisten harjoitteiden ja kriittisen itsetutkiskelun avulla yritän paikantaa koululaisen hermoja raastavan äänensävyni, joka tavoittelee neutraalia huomautusta (”kannattaa laittaa pipo, siellä on pakkasta”) mutta mitä ilmeisimmin kajahtaa ilmoille kolmannen maailmansodan kokoisena raivona. Miksi sä äiti oot aina tollanen vihainen!

Kouluun lapsi kuitenkin lähtee mielellään. Mitä ihmettä siellä siis tapahtuu? Ainakin ekaluokkalaisen sanavarastoon on ilmestynyt sellaisia käsitteitä kuin evoluutio, kapitalismi ja suorakulmio. Sekä creeper, addut, däbbäys ja flossaus. Viimeisimmät opettelin minäkin, jotten jäisi aivan alakynteen alakoululaisten trenditanssiliikkeiden täyttämällä diskolattialla. Olisi myös mieltäylentävää kertoa, kuinka olemme onnistuneet kasvattamaan vähästä kiitollisen ja brändeistä vähät välittävän oman tiensä kulkijan, mutta koulun pihalla ja puhelimien lankoja pitkin kaikenlaiset ilmiöt tulevat selvästi päiväkotielämää paljon tiukemmin iholle – myös kirjaimellisesti, sillä niissä verkkareissa pitää nimenomaan olla kolme raitaa. Ekaluokkalainen myös etukäteen tuhahteli viikonlopun risteilyreissullemme, kun luokkakaverikin on käynyt jo seitsemän kertaa Kanarialla vaikkei ne edes ole voittaneet eurojackpotissa! Kotona koitamme opetella rahan arvoa ja Prisman kassalla melkein liikutuin, kun vänkäämisen välttelyllä ja siivousavulla saadut viikkorahat ja hammaskeijun ahkerasti tyynyn alle kantamat kolikot ojennettiin tärisevin käsin vastineeksi lego-autosta. Aika pieni tuollainen pikkukoululainen kuitenkin on.

Erityisen ilahtunut olen siitä, mitä kaikkea eksoottista ja elämyksellistä kouluarkeen on ensimmäisen vuoden aikana mahtunut. Luokka on juhlinut 100-vuotiasta Suomea, seurannut munien hautomista ja tipujen kuoriutumista, käynyt teatterissa, kirjastoautossa, hiihtämässä ja herkuttelemassa. On opeteltu espanjalaisia poskisuudelmia, käyty läpi kyrilliset aakkoset ja nyt kieltenopetuksessa kaikuvat englannin idiomit. Muuttuvien aikataulujen ja erityisten ohjelmien perässä pysyminen kurittaa toki omaa kalenteria ja kuormittaa muistia, mutta kumma kyllä kouluvuoden aikana ei olla vielä unohdettu mitään eikä yksikään varasukkakaan ole hukkunut. Liian tiivistä osallistumista vanhemmalta ei kouluarkeen ole vaadittu, mitä pidän vain hyvänä asiana. Luotan ammattilaisten osaamiseen ja olen äärimmäisen iloinen erinomaisesta luokanopettajasta, joka tuntuu pitävän lempeällä otteella ykköskakkoset kurissa, tunnistaa lapsen ominaispiirteet ja löytää hänestä puolia, jotka kotona ovat jääneet pimentoon. Esikoisella ei ole tapana ylpeillä omalla osaamisellaan – eikä toisaalta kovin helposti heittäytyä mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta koulussa hän on varmasti saanut kokea onnistumisen elämyksiä ja on toisaalta suhtautunut avoimesti myös epävarmoihin uutuuksiin.

Lapsi on kouluvuoden aikana kasvanut henkiset viisitoista senttiä ja lahkeiden lyhyydestä päätellen varsikin on venynyt. Alkusyksyn aamuhaasteet ovat kaukana takana ja nyt kouluunlähtö sujuu hujauksessa ja helposti. Vielä ei lapsi taita koulumatkaa kokonaan yksin – luotan kyllä koko ajan enemmän pienen ihmisen liikennetaitoihin, mutta lähikatujen työmaiden rasittamien autolijoiden käytös ei kannusta lähettämään ainoaa esikoistani reppu keikkuen kaupungille. Ehkä vielä viimeisten kouluviikkojen aikana saamme tämänkin tulikokeen käytyä läpi. Lapsen napanuoran venyessä tiukimmalla taidan olla minä itse – kun poikanen sai kävellä yksin tiedekerhosta kotiin, laskin sydän syrjälläni minuutteja ja kuvittelin kauhuskenaariot sen yhden suojatien ympärille. Lopulta ovesta aina pölähti rennolla moikkauksella punaposkinen lapsi, joka vouhotti pipeteistä tai mikroskoopeista ja piilotteli piponsa alle ylpeyttä uudesta itsenäisyyden eleestä.

Itsenäisemmäksi, itsensä näköiseksi hän tuossa kaiken aikaa kasvaa. Massapaineista huolimatta poikasen tukka valuu edelleen olkapäille, sukat ovat yleensä eri paria ja repusta löytyy ruttuisia papereita. Tubettajien vakavamielisen seuraamisen lisäksi hän aina hetkittäin heittäytyy höpsöttelyyn kotona kikertävien pikkutyttöjen kanssa, oikomishoidon rattaissa pyörivästä suusta purskahtaa edelleen aito lapsen nauru. Ruokapöydässä näemme taikatemppuja ja keijupiirustusten välistä löytyy viivottimella tehtyjä 3D-kuvia, lastenhuoneessa supatellaan silmät suurina kuinka seksaamalla tehdään vauvoja. Tänä keväänä pieni mieli taipui viimein polkemaan pyörää, kesän projektiksi otamme uimataidon. Ensi syksynä hän onkin jo alakoulun konkarisarjaa, iso ja etevä kakkosluokkalainen, joka saa kulkea esimerkin elkein samasta portista eskariin talsivan pikkusiskon kanssa. Sitä ennen koittakoon kevätjuhla ja ihanan pitkä kesä ilman vastuita ja velvoitteita.

Vaan mitä minä olen koululaisen vanhempana oppinut, flossaamisen lisäksi? Olen oppinut luottamaan, uskomaan, kannustamaan omani erityisyyksiä. Yritän asennoitua siihen, kuinka lapsen yhteisö kääntyy kotoa kohti koulua ja kavereita, kuinka olen esikuvana vain yksi muiden, monesti minua vahvempien hahmojen joukossa. Iloitsen lapsen läheisistä ystävistä ja toivon hänen löytäneen paikkansa välituntien villissä lännessä. Vuoden aikana olen kantanut huolta haasteista ja itkenyt omaa avuttomuuttani, mutta nyt kesän korvalla taputan itseäni ja elämämme miehiä selkään. Hyvinhän me tämä handlataan. Ja vaikka menetän hermoni monta kertaa viikossa kehää kiertävään arkivänkäämiseen, aina illalla viimeiseksi halaan ja toivotan hyvää yötä.

Ja unta odotellessaan hän, niin iso ja etevä ja itse pärjäävä, pyytää pienellä äänellä voitko sä silittää mua.