Sanna Inkeri Saarikangas

VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Tag: perhe

Seitsemän minuuttia, seitsemän vuotta

Keväällä kerran, vajaat viisi vuotta sitten, jätin kaksi lastani keskenään kotiin käydäkseni ruokakaupassa. Vauva jäi parvekkeelle päiväunille, kaksivuotiaan naulitsin paikoilleen Maisa-videolla. Jokin välttämätön (ehkä vaipat, kauramaito tai perjantaikarkit) oli loppu, ja koko seurueen raijaaminen vielä kerran ovesta ulos, nälkäisinä kauppaan ja kassan kautta kotiin ei tuntunut vaihtoehdolta. Puntaroin lastensuojeluilmoituksen todennäköisyyttä, puristin kotiavaimia käsissäni ja puhelinta toisessa, juoksin portaat alas (koska tietysti juuri tuolloin hissi jäisi jumiin), säntäsin lähimpään kauppaan, kahmin ostokset koriin ja kiiruhdin takaisin. Kassahihnakaan ei kulkenut tarpeeksi nopeasti, mielessäni kuvittelin vähintään tulipalon naapurikortteliin.

Kotona vauva jatkoi uniaan ja kaksivuotias oli tuskin huomannut minun puuttumistani. Tarkistin puhelimen näytöltä: aikaa oli kulunut seitsemän minuuttia.

Viime viikolla esikoiseni, se seitsemänvuotias, oli pari päivää kuumeen takia pois koulusta. Lapsen sairastuminen aktivoi minussa aina muutaman ylimääräisen stressisolun: kuka hoitaa, entäs työt, jääkö tervekin lapsi kotiin vai miten sen saisi raijattua varhaiskasvatuksen pariin, ruokaakaan ei ole varattu, pää hajoaa, onko edes lääkettä? Aika monta kertaa olen iltasadun aikaan silitellyt kuumaa otsaa ja hyperventiloinut koko henkilökohtaisen elämän musertumista milloin minkäkin virustaudin takia.

On vaadittu useampi kokemusasiantuntijuus huomaamaan, että maailmat eivät muserru yhteen nuhakuumeeseen tai edes noroon (vaikka jälkimmäisessä aika lähellä murtumispistettä kyllä ollaankin). Lasten isän kanssa olemme koettaneet jakaa sairastupavastuita jotenkuten tasan niin kauan kuin minäkin olen käynyt töissä. Uusioarjessa taas yllätyksenä tuli sekin, että joku muukin voi hoitaa kipeää lasta, vaikka sellainen kotonani olisikin. Ja jos itse olen hoitovuorossa, niin yleensä työt voivat odottaa tai kiireisimmät voi hoitaa kotona Netflixin vahtiessa sohvatoipilasta.

Tai sitten lapsi voi kasvaa sen verran isoksi, että se katselee tuntikausia Youtube-videoita ja tarjoaa täydellisen työrauhan. Että sen voi jättää yksin kotiin siksi aikaa kun vie pienemmän päiväkotiin tai suorittaa kauppareissun. Että se sanoo vaan joo kyllä mä pärjään ja pitää WhatsApissa viuhuvia väliraporttiviestejä ihan turhina.

 

Ajankulun huomaa kaikkialta, ei vain kasvojen uurteista tai keskivartalolle jämähtäneistä kerroksista.

Blogimuutosten ansiosta olen selannut omista arkistoista vanhoja tekstejä, pysähtynyt kaukaisiin ajatuksiin. Niihin hetkiin, joissa seitsemän minuuttia tuntui hylkäämiseltä ja heitteillejätöltä. Niihin päiviin, joissa ei tunnettu kiirettä vaan odotettiin turhaan nukkumaanmenoa. Öihin, joiden valvotut tunnit valuivat silmien alle. Viikkoihin, kuukausiin, vuosiin, joina pärjäsin, opin, kaaduin, nousin, osasin ja onnistuin.

Viime viikolla perheen molemmat viisivuotiaat oppivat polkemaan ilman apupyöriä. Esikoinen kävi keilaamassa, minä aloitin uuden työn. Koko porukalla katsomme iltaisin Ninja Warriorsia ja neljä viidestä osaa lukea. Kaikki osaavat käyttää sähköhammasharjaa ja kukaan ei huuda pyyhkimään.

Tähän on tultu. Ei mitään suorinta reittiä tai helpointa polkua, mutta tultu kuitenkin. Hetken voi ihailla maisemia, sitten on aika raivata taas omaa tietä eteenpäin.

Syystä että

Ei tullut yhtään liian lämmin, vaikka pukeuduin sunnuntai-iltana toppatakkiin ja paksuun villahuiviin puistokonserttia varten. Vannoutuneena sukankarttajana olen joutunut taipumaan, siirtämään kesäläpyskät sivummalle ja upottamaan nilkat nahkakenkiin. Yritän etsiä itsestäni sitä energiaa, joka selvittäisi lasten asustelaatikot ja ostaisi kymmenen uutta sormikasparia päiväkodin (ja nyt myös koulun) eteiseen hukattavaksi. Tyroksiiniresepti pitäisi uusia, vaatekaappi ratsata, hammaslääkäri varata, eteinen siivota, työkalenterista selviytyä, vanhempainiltaan osallistua ja synttärijuhlien salaatit suunnitella.

 

Alkusyksyn aikataulut eivät ole sellaiset, joita uuden koululaisen vanhemmalle perhelehtien syyllistävissä otsikoissa suositeltiin. Rauhoita syksy, älä ota uusia työprojekteja, varaa aikaa kiireettömälle läsnäololle. Kummasti oma kalenterini on magneetin lailla imenyt itseensä ties mitä työsarkaa, tapahtumajärjestelyä, reissuja ja rojekteja, sekä ylempää määrättyjä että itse aiheutettuja. Töistä koulunpihan ja tarhanportin kautta kotiin kaaduttuani koitan edes pistää puhelimen sivummalle ja olla paikalla, vaikka sitten sohvalla reporankana prinsessasatuja lukemassa.

Ja onhan sitä noita, juuri päättyneen viikonlopun kaltaisia, lapsettomia oman luvan vapaita. Päiviä, jolloin voi käyttää tunnin juoksulenkkiin ja toisen suihkussa siitä toipumiseen. Jolloin voi käydä miehen kanssa ex tempore -elokuvissa tai iltapalalla Inezissä, hypistellä kaikki mintunvihreät korvakorut läpi ystävän kanssa Designtorilla ja purkaa sitten perhepurnauksensa brunssipöydässä. Jolloin voi mennä uimahalliin ja vain myötätuntoisesti hymyillä, kun joku muu säksättää suihkuhuoneessa ei saa juosta, älä mene vielä, ei noin, siis haluatko uimaan vai et?

Oikeastaan tulevien viikkojen täyteläiset päivät tuntuvat aika hyviltä. Töissä mennään tuhatta ja sataa, mutta aikaa löytyy myös pullakahveille ja perjantaiviskeille. Merkkaan kalenteriin koulutuksia, joihin haluan osallistua ja joita saan itsekin pitää. Etsin lapsille harrastuksia, neuvottelen viikkorahasta, lataannun kirjaston lastenosaston sohvalla. Koululaisen äitiys vaatii vielä opettelua, kirjatkin on vielä päällystämättä ja lapsi opiskelee jo espanjaa, jota en itse osaa lainkaan. Adios, lupaan huikata hänelle seuraavana aamuna reppuisen selän kadottua jykevästä ovesta sisälle.

Ja jottei elo olisi pelkkää arkea, päätin yks kaks yllättäen järjestää itselleni synttärikemut. Vanhan liiton tyttöjen illan, jossa sipsi ja supatus olkoot pääosassa. Miehen kanssa keksimme, että syyskuuhun mahtuisi myös kahdenkeskinen matka Tallinnaan. Lasten kanssa karkaamme pian taas Kuhmoon, jossa viimeistään hyhmäisessä aamussa ulkohuussiin talsiminen etäännyttää kaupungin kiireestä.

Kesäloman loppuminen oli minulle kriisin paikka, en ollut ollenkaan sellainen lomalla työnimun löytänyt ja arjen rutiineja odottanut reipastelija, joita somekanavat tuntuivat olevan pullollaan. Ensimmäiset työpäivät lähinnä muistelin titteliä ja työnkuvaa, yritin epätoivoisesti palauttaa mieleen sitä, mitä kaikkea syksyyn oltiinkaan sovittu. Koulun aloitus oli ehkä isompi jännitys kuin olin odottanutkaan – siis minulle. Koko perheelle arjen, aikataulujen, säätämisen ja sopimisen paluu oli pienen kriittisen kasvatuskeskustelun paikka, jossa eniten satikutia taisin saada minä. Onneksi on karkkipäivät ja kainalo, johon voi palata riidankin päätteeksi.

 

Ristin loppusointujaan virittelevän elokuun haikeaksi ja vaikeaksi ja toivotan tervetulleeksi suloisen, säkenöivän ja selkeyttävän syyskuun. Kun antaa periksi syyskengille, sadesäälle, säntäilylle ja omalle epätäydellisyydelleen, on arkeen astetta helpompi astua.

Minun tekee mieli kahvia ja kirjoittaa.

Sen seitsemänvuotias

Esikoiseni, hän joka teki minusta emon, muuttui keskikesällä seitsemänvuotiaaksi. Tällä viikolla hänestä tuli ihan oikea koululainen.

 

 

Syntymäpäivää juhlittiin eskarikavereiden kanssa upouudessa Muumimuseossa ja kotipihallamme jäätelökakkua ahmien. Hämärässä museossa katselin vaivihaa kymmenpäistä kaveririvistöä ja mietin, miten pieniä isoja he kaikki ovatkaan. Lahjoin lasta teemaan sopivasti muumimukilla ja juhlapaidalla, mutta isoin ja ihmeellisin lahja oli luonnollisesti ikioma puhelin, jonka ensimmäinen WhatsApp-viesti lähetettiin isille: ”Se on moro.”

Tällä viikolla valmistauduimme konkreettisesti koulunaloitukseen: kävimme reppuostoksilla, hankimme kyniä ja kansion tärkeille papereille, päivitimme vaatekaapin farkkuosaston vastaamaan pidentyneitä koipia. Isostunut lapsi sai myös ikioman kirjastokortin sekä bussikortin, joiden omistajuudesta ylpeily on kirvoittanut kipakoita katseita nelivuotistaipalettaan tarpovalta pikkusiskolta. Pieni on vielä toki tuo isompikin, vaikka kieltäytyy jo Pikku kakkosesta.

Torstaina pyyhin toisten vanhempien vierellä salaa kyyneleitä silmäkulmasta, kun koululaisiksi kääntyneet vastasyntyneemme marssivat vilkuttaen opettajan johdolla luokkaansa. Iltapäivällä poimin luokasta poikasen, joka esitteli tohkeissaan matikankirjaansa ja kertoi, että hänen koulukummillaan on puhelimessaan kaikki samat pelit kuin hänellä, paitsi yksi. Nyt jääkaapin ovessa keikkuu lukujärjestys ja jännityksellä odotamme kymmenen aamuista selviämistä sekä uuvuttavan Helmi-viestinnän alkamista.

 

Kun aloin kirjoittaa verkkoon, oli esikoinen blogini päätähti. Kirjasin ylös vauvan kasvukäyrät, keskiviikkoasut ja sosekokeilut. Avauduin huonosti nukutuista öistä, maitoallergiasta ja loppumattomasta harsopyykistä. Parin vuoden päästä sain kirjoittaa isoveljen ihmeellisyydestä, sitten kahden kodin kansalaisesta. Pikkuhiljaa lapsi on saanut jäädä teksteissä taaemmas, enää ei tee mieli avata hänen mielenliikkeitään koko maailmalle tai etsiä haasteisiin vertaistukea isolta yleisöltä. Hän luokoon nyt itse omaa kuvaansa (mutta ei ihan vielä somessa, vaikka uudella puhelimella ehtikin jo salaa ladata ensimmäisen videonsa YouTubeen…).

Yhä voin kuitenkin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu olla seitsemänvuotiaan äiti. Koululaisen äiti. Aistin lievää tyrmistymistä ja hapuilevaa hämmennystä muista kaltaisistani, jotka perjantaiaamuna esikoistensa kanssa odottivat koulun pihassa kellon soittoa. Sinne se on nyt päästettävä, peruskoulun polulle oppimaan, kokemaan, pettymään ja pärjäämään. On löysättävä ohjaksia, katettava kotona pöytään kaikki ne eväät, joilla toivoisi toisen selviävän jälleen uudesta päivästä. Kuka kiusaa ja ketä, löytääkö lapsi paikkansa, odottaako häntä onnellisuus ja ettei nyt vaan sattuis mitään noilla vaarallisilla kujilla – siinä kai ikätoverivanhempien pelot yhdessä nipussa. Vastaustahan ei tiedä, ja sehän tässä äitiyshommassa haastavinta onkin. Sitä koittaa kai vaan kasvattaa ja kasvaa mukana, kuunnella ja kannustaa, toivoo parasta ja jättää pahimmat pelot piiloon.

Seitsemän vuotta äitinä alkaa kuulostaa jo pitkältä ajalta. Siinä ajassa luulisi jo jotain oppineensa? Aina välillä kyseenalaistan kyyneliin asti omat valmiuteni, pienistä hetkistä nappaan liikutuksen veroiset onnistumisen tunteet. Sama lienee tunneskaala koululaisellakin.

Vapaahetken haikailusta vuoroviikkovanhemman kohtuuttomaan kaipaukseen

Erosimme lasteni isän kanssa nelisen vuotta sitten. Muutin keskustakolmioon kolmistaan kaksivuotiaan poikasen ja käsivarrella kulkeneen viisikuisen kuopuksen kanssa. Arki oli totaalisen erilaista kuin nyt: olin fyysisesti ja henkisesti kiinni lapsissani lähes vuorokauden ympäri, näin heitä joka ikinen päivä, heräsin heidän vuokseen joka ikinen yö. Kerran tai kymmenen. Työnsin tuplarattaat puistoon, kuljetin esikoisen kerhoon, söimme perjantaisin nakkeja ja ranskalaisia. Parina arki-iltana ja yhtenä viikonlopun päivänä vastuu siirtyi lasten isälle, joka soitti alaovella summeria ja vapautti minut jumppaan, uimaan, elokuviin tai nukkumaan univelkojani.

Ero oli elämäni isoin kriisi, musta ja myrskyinen vedenjakaja, jota en olisi koskaan odottanut oman arkeni suunnanmuuttajaksi. Ydinperhe pistettiin pirstaleiksi, kaikki yhdessä hankittu jaettiin viranomaispapereilla lapsia myöten. Itkin hiljaa yksin suihkussa lasten nukahdettua ja kovaan ääneen kadulla ensimmäisen lastenvalvojakäynnin jälkeen. Itkin ystäville, tuttaville, perhetyöntekijöille ja vauvan pehmeään niskavillaan. Itkin sitä minkä menetin, mitä sain, mitä opin ja mistä selvisin. Olin pieni urhea nainen, monissa muistoissa myös hymyilen.

Eronjälkeisessä elämässä auttavat kädet tulivat aivan uuteen arvoon. Tunsin olevani jatkuvassa kiitollisuudenvelassa varamummolle, joka hyvää hyvyyttään tuli viihdyttämään lapsia ja toi aina kukkia tai pullaa tullessaan. En varmaan vieläkään ole osannut sanoa tarpeeksi kauniita sanoja lasten kummeille, jotka jaksoivat kuunnella kehää kiertävää eroavautumistani, tulivat kylään sotkuisen arjen keskelle, kantoivat muuttolaatikoita tai keräsivät lasten kanssa kukkia äitienpäivänä. Nyt ehkä pystyisin kiittämään myös lasten isää taakan jakamisesta, vaikka vauvavuoden aikana katkeralla kielellä keikkui lähinnä toinen k-alkuinen sana.

IMG_0861.JPG

Ensimmäisinä yh-vuosina en ikinä ikävöinyt lapsiani. En yksinkertaisesti ehtinyt. Olin kotiäiti, lähiäiti, lähes aina saatavilla ja valmiina. Järjestin Maisa-kirjat hyllyyn ja isi-illat kalenteriin, hankin vaatteet kasvaville koiville ja tilasin kahvilassa soijalaten jotta voisin ruokkia rinnalla toisenkin maitoallergikon. Otin oman kahvihetkeni tuudittamalla pienemmän päiväuneen parvekkeelle ja istuttamalla isomman videoiden eteen. Lähdin kepeästi ulos ovesta kun oli isän vuoro ottaa lapsikoppi, en jäänyt nyyhkimään edes kun lapset ensi kertaa lähtivät isin kotiin yökylään. Oli erittäin omituista olla yksin kotona, mutta en osannut ikävöidä. Ärsyynnyin kyllä, kun joku kadehti vapauttani ja omaa aikaani – olisi vaihtanut sen sekunnissa onnellisen tylsään perhearkeen.

Kuukaudet kuluivat, lapset kasvoivat, perheoikeudellisissa palveluissa tehtiin uudenlaisia sopimuksia. Syntyi joka toinen viikonloppu, jolloin olin oman itseni rouva ja vapaa tekemään mitä ikinä lystäsin. Lapset aloittivat päiväkodin, minä menin töihin. Arki meni uusiksi, aikataulut muuttuivat haastavammiksi. Ruuhkavuodet realisoituivat pinaattilettujen täyttämällä ruokalistalla. Lapset vaihtoivat kotia tarhan eteisen kautta, minulta kysyttiin saako myös isä hakea lapset. Vanhempainilloissa ja joulujuhlissa istuimme kuin kaikki muutkin parit, vasta lasten vilkutukset toiselle vanhemmalle muistuttivat meidän toisenlaisesta todellisuudesta.

Nyt perheeni on isompi kuin koskaan. Elämme uusioarkea kolmen lapsen kombolla, setvimme työvuoroja ja lapsivuoroja kahteen eri suuntaan. Viranomaispapereissa on jaettu kutakuinkin tasan niin päivähoitomaksut kuin asuminenkin. Lapsilla on sen seitsemät isovanhemmat, minä olen rakastunut, kotona on aina vähän sotkuisempaa kuin ennen. Enää en ole yksin pärjääjä, leijonanosan vastuusta kantava äitihahmo, jolla on oikeus valittaa kroonista väsymystä ja elämän epäreiluutta. Minulla on asiat oikeastaan aivan mainiosti. Minulla on kotona toinenkin aikuinen, joku muukin hoitaa ruokaostoksia, lapsia, laskuja, tiskejä, hammaspesuja, iltasatuja ja uhmakiukkuja. Minulla on lapset ja parisuhde, samojen seinien sisällä – häkellyttävä visio, jonka epätodennäköisyydelle ehdin naureskella useamman vuoden.

Ja nyt minulla on myös ikävä lapsiani. En tiedä mitä he juuri nyt tekevät, nukuttiinko yöllä hyvin tai mitä syötiin lounaaksi perjantaina päiväkodissa. Enää en ole se, jolla on arjen langat tiukasti pienissä käsissä ja etuajo-oikeus vanhemmuudessa. En ole ainoa, joka lakkaa kuopuksen kynsiä tai vie esikoisen hammaslääkäriin. Enää ei ole meidän koti ja isin koti, on kaksi tasavertaista kotipesää ja sujuva arki kummassakin.

Kaikki ne valvotut yöt heräilevän vauvan, vänkäävän taaperon, vatsavaivojen, kuumeen, ikävän tai pimeäpelon takia tuntuvat kadonneet kaukaisuuteen. Ne päivät, jolloin odotin pääseväni lapsista eroon, ovat muistoja vain. Vielä joskus vanne pään ympärillä oli kiristetty viimeiseen reikään asti viimeistään viidentenä päivänä yksin lasten kanssa. Nyt viikko tai puolitoista perhearkea menee aivan helposti, satunnaisilla hengittelyillä ja happihyppelyillä. Nyt, viidentenä päivänä ilman lapsia, kuikuilen ikävissäni ikkunasta ja kyselen kuulumisia toisesta kodista ärsyttävyyteen asti.

Ehkä ihminen kaipaa aina sitä mitä ei ole. Ehkä olen epäreilu, epälooginen, kiittämätön ja kohtuuton. Tai ehkä joku toinen vuoroviikkovanhempi tunnistaa myös näitä tunteita? En minä haluaisi olla lasteni kanssa kaiken aikaa ja nautin kyllä vapaaillasta viinilasillisen äärellä tai rauhallisista aamuista raitalakanoissa aikuisten kesken. Lapsivapaina päivinä teen pidempään töitä, käyn lenkillä, syön salaattia iltapalaksija karkkia sängyssä, näen ystäviä, lojun kainalossa tai katson kolmannenkin jakson Temptation Islandia. Hoidan asioita, käyn kaupassa, haahuilen kaupungilla. Vietän ihan mukavia päiviä, mutta olen jotain muuta kuin oikea äiti.

Neljä vuotta sitten odotin sitä hetkeä, jolloin voisin ojentaa vauvan toisiin käsiin tai ohjata uhmaikäisen kiukut eri osoitteeseen. Ehdin saada tarpeekseni. Nyt odotan, että lastenhuoneessa taas nukkuisi joku, että joku kömpisi kainaloon, että saisin kuulla kuka tönäisi tarhan pihalla tai mitä eskarikortissa on luvassa ensi viikolle. Että setvisin kahden prinsessan kiistoja ja korottaisin taas ääntäni turhan kimeäksi eskarilaisen vängätessä vastuistaan. Etten olisi ulkokehällä. Tänään pitää varata kesän päivähoitopaikat ja hakea koululaiselle kerhopaikkaa – tuntuu absurdilta, että ehdin nyt hyvin hoitaa nämäkin asiat kun lapset ovat isällään. Pyykit kuivuvat lastenhuoneessa, askartelut on siivottu pois, rairuohotkin roskiksessa. Kotona on hiirenhiljaista.

IMG_1727.JPG

Kävin eilen katsomassa erodokumentin Joka toinen pari. Siinä oli niin monta tuttua hetkeä, ettei kyyneleiltä voinut välttyä. Joka toinen pari sopii lapsivuoroista eteisessä ja selailee sekavaa perhekalenteria entisten ja nykyisten puolisoiden kanssa. Joka toisen parin osapuolet muistavat eronsa aivan eri tavoin – tämäkin tarina on vain minun kokemukseni.

Elokuvassa ehkä eniten riipaisivat ne hetket, joissa äidit istuivat hiljaa olohuoneissa laitettuaan lapset nukkumaan. Ja se, jossa parvekkeelta katsottiin toiseen kotiin ajavaa, täyteen lastattua autoa. Molemmissa hiljaisissa minuuteissa kaikuu yksinäisyys ja ikävä, ihan eri muodoissa vain.

Tapahtuma: Perhepolitiikkaa ja lastenleikkiä

Tule lasten kanssa tapaamaan Tampereen vihreitä kuntavaaliehdokkaita ja viihtymään Vihreään Tilaan! Lapsiperheille suunnattu vaalitapahtuma järjestetään sunnuntaina 2.4.2017 klo 10–14 osoitteessa Aleksis Kiven katu 11. Piipahda hetkeksi tai jää pidemmäksi aikaa, ovet ovat avoinna kaikenkokoisille!

Ohjelmaa sekä lapsille että vanhemmille

LAPSILLE:
– kaarnaveneiden veistelyä
– ukulele-soittopaja
– keväisiä kasvomaalauksia
– loruleikkejä ja tukiviittomalauluja
– autorata ja askartelua
– ilmapalloja

VANHEMMILLE:
– puheenvuoroja ja keskustelunavauksia perheitä koskettavasta politiikasta: varhaiskasvatuksesta, kouluista, terveydenhoidosta, erilaisista perheistä ja hyvinvoinnista
– rentoa jutustelua kuntavaaliehdokkaiden kanssa

KAIKILLE:
– kerro mikä on parasta Tampereella ja osallistu arvontaan!

Tilaisuuden järjestäjinä tamperelaiset vihreät kuntavaaliehdokkaat
Anna Moilanen, Vihreät
Erik Lydén
Henri Backman, 178
Jouni Kaipainen
Nina Silius-Haouari
Raine Kallio Kuntavaaleissa
Sanna Saarikangas
Taru Hollanti

Tapahtumaan on vapaa pääsy. TERVETULOA!

Ilmoittaudu mukaan Facebookissa: www.facebook.com/events/399481597085121

Sähköinen äitiyskortti

Tampereen neuvolat ottavat käyttöön sähköisen äitiyskortin. Hienoa! Kaupungin tiedotteessa on hyvin perusteltu digitalisoinnin tärkeimmät hyödyt: tieto raskauteen liittyvistä asioista kulkee helpommin ja varmemmin äitiä hoitavien eri yksiköiden välillä. Palveluun voi myös täyttää esitietolomakkeita ja tallentaa esimerkiksi kotimittausten tuloksia.

Sähköisen äitiyskortin palautteen perusteella toivottavasti harkitaan myös lasten neuvolakorttien digiversiota. Niin nostalgisia kuin ne pahviläpyskät ovatkin, on niiden säilömisessä, oikeaan paikkaan mukaanottamisessa ja muistamisessa oma vaivansa. Kortti voi myös kadota tai vaikkapa kastua, jolloin merkinnätkin pyyhkiytyvät pois.

Sähköistä neuvolakorttia olen itse kaivannut erityisesti kahden kodin arkea eläessä. Meillä ainakin lasten neuvolakortit ja Kela-kortit tuntuvat jäävän aina siihen toiseen kotiin – tai päiväkodin eteiseen… Sähköinen neuvolakortti voisi kytkeytyä myös esimerkiksi ajanvarauspalveluun tai muistuttaa lapsen ikäkauteen liittyvistä neuvoista.

Toivoa sopii, että äitiyskortin keskustelu-palstalla voi todellakin ”keskustella muiden odottajien kanssa” kuten tiedote lupaa, eikä meno äidy anonyymien vauvafoorumien sanasodaksi.  Digitaalisen äitiyskortin heiluttelu kun on joskus varsin kohtalokasta 

Tampereen kaupungin tiedote sähköisestä äitiyskortista

Perhetyö kantaa arjen kuormaa

”En enää jaksa, mutta jos pyydän neuvolasta kodinhoitajaa, saamme lastensuojelumerkinnän.”

Väärin!

Ensinnäkin, kultaisen kahdeksankymmentäluvun kunnalliset kodinhoitajat tunnetaan nykyään perhetyöntekijän nimellä, ja he tittelinsä mukaisesti pitävät huolta perheestä, eivät kodista. Perhetyöntekijä auttaa lastenhoidossa, kun perheessä on syystä tai toisesta vaikeaa. Vaikeudet voivat vaihdella raskausajan komplikaatioista läheisen kuolemaan tai synnytysmasennuksesta erotilanteisiin. Apua voi saada ihan vain silloinkin, jos perheessä tarvitaan erityistä apua arjen hallintaan tai arjessa jaksamiseen.

Toiseksi, saadakseen perhetyöntekijän apua ei tarvita lastensuojelun asiakkuutta. Perhetyöntekijän palvelut ovat mitä parasta ennaltaehkäisevää, matalan kynnyksen apua, jolla voidaan tukea lapsiperheitä ennen kuin ongelmat paisuvat hankaliksi – ja kaupungille kalliiksi.

Itse olen saanut Tampereen kotipalvelun perhetyöntekijöiltä kullanarvoista apua. Ensin esikoisen hoitoon kuopusta odottaessani, jolloin kotiin tullut hoitaja vapautti minut pakollisille sairaalakäynneille. Hieman myöhemmin hoitoapua tarvittiin ja tarjottiin raskaan avioeroprosessin aikana. Ovelle kerran viikossa hymyilevänä ilmestynyt hoitaja otti kopin lastenhoidosta, vei pienokaiset puistoon jos kaipasin lepoa tai jäi kotiin pitämään muskaria että pääsin lenkille puhdistamaan päätäni. Perhetyöntekijä tarjosi käytännön avun lisäksi kuuntelevan korvan ja tsemppaavan halauksen vaikeassa elämäntilanteessa.

Yksi syistäni pyrkiä mukaan kaupungin päätöksentekoon on toive siitä, että muutkin saisivat auttavia käsiä ja kannattelevia harteita niitä tarvitessaan. Pidetään palvelut lähellä, saavutettavina ja kohtuuhintaisina sekä lisätään tiedotusta. Tieto kaupungin tarjoamista palveluista kun ei aina kantaudu niitä kaipaaville – itsekin aikanaan kuulin koko kotiavusta puskaradion kautta, uupuneelta tuttavalta. Ja kyllä, minäkin pelkäsin lastensuojeluleimaa ja merkintää papereihin. Huoli oli turha, apua tarjottiin enemmän kuin kehtasin pyytää ja muistot ”hoitotädeistä” ovat edelleen lämpimiä.

Tietoa kotiavusta ja perhetyöntekijöistä saat neuvolasta tai oheisen linkin esitteestä. On rohkeaa pyytää apua, kun omat keinot eivät riitä.

http://www.tampere.fi/tiedostot/l/3o6d8eLqd/Kotipalvelu.pdf

Välittämistä varhaiskasvatukseen

Muistitko aamulla kurahousut, kumisaappaat, villasukat, varapaidan, hanskat ja halauksen? Melkein kaikkiin sanon check, mutta eilinen valtakunnallinen varhaiskasvatuksen päivä meni ihan ohi omia pienokaisia kasvattaessa.

Laadukkaan varhaiskasvatuksen ja turvallisen päivähoidon merkitys on suuri paitsi lapsen kehitykselle, myös koko perheen hyvinvoinnille. Agendalla näkyvät varhaiskasvatuksen leikkaukset ja päivähoito-oikeuden karsimiset ovat lyhytnäköistä politiikkaa, jolla heikennetään juuri niiden asemaa, jotka eivät vielä voi puolustaa oikeuksiaan.

Yksi syy puoluevalintaani on Vihreiden kanta varhaiskasvatusleikkauksiin. Ne ovat arvovalinta, jolle on vaihtoehtoja. Panostamalla päivähoitoon säästetään lastensuojelun kustannuksissa myöhemmin. Laadukkaalla varhaiskasvatuksella tasoitetaan kaikkien lasten koulupolkua ja ehkäistään koulutuskelkasta tippumista. Pitämällä lähipäiväkodit avoimina ja tekemällä varhaiskasvatuksesta maksutonta kannustetaan äitejä työelämään ja tehdään osa-aikatyöstäkin kannattava vaihtoehto.

Tänä aamuna jätin jälleen tyytyväisenä omat lapseni koulutettujen kasvattajien huomaan, rauhallisiin leikkeihin ja puurolautasen ääreen. Suuri kunnallinen päiväkoti ei ole ollut ollenkaan pelkäämäni kasvoton ja kaoottinen lastenhoitolaitos, vaan koko perheen kasvatuskumppani. Jokaisella lapsella tulee olla oikeus hyvään hoitoon ja lämpimään kohtaamiseen: tämä ei tapahdu, jos henkilöstöresurssit kiristetään minimiin, päiväkotirakennusten annetaan rapistua tai jos hoitoryhmiä paisutetaan kustannussyistä yli kasvavan lapsen kestokyvyn.

Vihreällä politiikalla tuodaan välittäminen takaisin varhaiskasvatukseen.

Erilaiset perheet

Onko sinun perheessäsi kaksi kahdeksasta neljään työssäkäyvää vanhempaa ja kaksi lasta noin kahden vuoden ikäerolla? Onneksi olkoon, edustat tilastojen rakastamaa keskivertoperhettä, jolle monet julkiset palvelut on muovattu varsin sopiviksi. Jos jäit pudistelemaan päätäsi, sinullakin saattaisi olla päättäjille muutamia kehitysehdotuksia.

Oma perheeni koostuu sairaanhoitajana työskentelevästä puolisosta, esikouluikäisestä pojasta ja kahdesta 4-vuotiaasta tytöstä, joilla on puoli vuotta ikäeroa. Olemme iloisen äänekäs lauma ja upea uusperhe, jonka lapsilla on yhteensä tusinan verran isovanhempia. Perhekalenterissamme risteilee vuoroviikkovanhemmuutta ja kolmivuorotyötä, päivällispöydän kokoonpano vaihtelee yhdestä viiteen. Emme ole mikään kummajainen nyky-yhteiskunnassa ja vallitsevilla eroperhetilastoilla, mutta siltikin monet työhön, lastenhoitoon ja perheeseen liittyvät keskustelut ja päätökset tuntuvat menevän meidän porukasta ohi joko oikealta tai vasemmalta.

Päivitetään perhearjen päättäjät – ja asenteet

Olen vajaan seitsemän vuoden äitiyskokemukseni aikana ehtinyt olla opiskelijaäiti, kotiäiti, työtön äiti, eronnut äiti, yhteishuoltaja-lähiäiti ja uusperheen äiti. En ole itse asiassa hetkeäkään elänyt kahden työssäkäyvän vanhemman ydinperheessä. Kaikissa eri äitirooleissa olen kokenut olevani jollain lailla yhteiskunnan normin ulkopuolella: neuvolan lomakkeissa vauvan vanhemmalla on oletuksena (vastakkaista sukupuolta oleva) puoliso, ”työtön yh” taas on lähestulkoon pilkkanimi eikä edes totta, jos lasten huoltajuus on yhteinen.

Asenteista ja käytänteistä kertoo paljon se, ettei meillä kielessämme vieläkään ole kunnollisia termejä uusien perheiden eri jäsenille (itse suosin Ruotsista lainattua bonus-termistöä).

Monet perhepolitiikan päätökset luonnollisesti tehdään valtakunnan tasolla – esimerkiksi perhevapaiden tasapuolisempaan jakautumiseen ei kuntatasolla voida kovin radikaalisti vaikuttaa. Myös eroperheiden lapsiin liittyvä byrokratia lastenvalvojineen ja yhden osoitteen taktiikoineen vaatii muuttuakseen isompia rattaita. Kuntapäättäjillä on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa asioihin jo nyt, perheiden arjen ja asenteiden tasolla.

Miten kaupunki voi tukea erilaisia perheitä?

1. Tarjotaan matalan kynnyksen palveluita eroperheille. Vanhempien ero on aina kriisitilanne, johon lapset eivät voi vaikuttaa. Pidetään perheneuvolan ovet avoimina eroa pohtiville, järjestetään vertaisverkostoja eron kokeneille ja tarjotaan käytännön lastenhoitoapua kriisin keskelle. Oman eroprosessini pelastavina enkeleinä olivat kaupungin perhetyöntekijät, jotka ottivat kopin lastenhoidosta ja antoivat tilaa ja aikaa oman pään putsaamiselle ja asioiden hoitamiselle.

2. Panostetaan perhetyöhön ja tuodaan kotiapu takaisin lapsiperheiden palveluvalikoimaan. Kunnan tarjoama kohtuuhintainen lastenhoitoapu on parasta mahdollista ennaltaehkäisevää työtä, jolla taatusti säästetään myöhemmissä lastensuojelun kustannuksissa ja lisätään koko perheen hyvinvointia.

3. Pidetään päiväkotiryhmät inhimillisen kokoisina ja taataan paikka lähipäiväkodista kaikille yhden vanhemman perheen lapsille. Arjen logistiikassa päivähoidon sijainnilla on erityisen iso merkitys, jos tarhamatkoista vastaa vain toinen vanhempi. Säilytetään subjektiivinen päivähoito-oikeus ja edetään kohti maksutonta varhaiskasvatusta, joka tekee osa-aikatyöstäkin taloudellisesti kannattavaa.

4. Säilytetään koululaisten aamu- ja iltapäiväkerhotoiminta, joka tuo helpotusta työssäkäyvän vanhemman arkeen. Pidetään koulumatkat lyhyinä ja turvallisina. Mahdollistetaan koululaisten leiritoiminta loma-aikoina yhdessä kolmannen sektorin kanssa.

5. Tunnustetaan perheiden monimuotoisuus niin puheissa kuin teoissa. Huomioidaan päätöksenteossa yhden vanhemman perheet, uusperheet, sateenkaariperheet, vammaiset ja maahanmuuttajat. Annetaan kaupunkilaisille mahdollisuus tulla kuulluksi heitä koskevissa asioissa.

6. Tuodaan julkiseen keskusteluun rohkeita avauksia perhepolitiikan kehittämiseksi. Poistetaan turha byrokratia ja tunnustetaan eroperheen lasten kaksi tasavertaista kotia.  Uudistetaan perhevapaat Vihreiden mallin mukaisesti ja kannustetaan isiä lastenhoitoon, mutta muistetaan myös valinnanvapauden mahdollisuus perheille, jotka eivät malliin mukaudu. Tuetaan vuoroviikkoasumista niin paikallisesti kuin valtakunnan politiikan tasolla.

Äite on aina äite?

Bonushaasteena tamperelaisille heitän kieliongelman, joka kaipaa kipeästi ratkaisua: joko vihdoin löydettäisiin yksinhuoltaja-yhteishuoltaja-lähivanhempi-etävanhempi -sekavuutta paremmin kuvaava termi yhden vanhemman perheen päälle? Päästäisiinkö pian pois pahan äitipuolen leimasta ja luotaisiin uutta vanhemmuussanastoa? Vai koittaisiko kohta aika, jossa tampereen kiälen kaunein sana äite ei tarvitsisi mitään lokeroivia liitteitä?

 

Lukuvinkki: Monimuotoiset perheet -verkosto on kerännyt yhteen hyviä kuntatason käytänteitä erilaisten perheiden huomioimiseksi.

© 2017 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑