Sanna Inkeri Saarikangas

VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Kategoria: Vanhemmuus

Vauvan kanssa

Laumaamme on kuukauden verran kuulunut kuudeskin jäsen. Pikkuruinen pikkusisko, täydenkuun tytär, ihana Aivi.

Hänellä on kultaiset hiukset, siniset silmät ja tärkeä paikka uusperheemme ytimessä.

Kuukauden kestänyt äitiysloma ennen vauvan syntymää oli pyhitetty levolliselle valmistautumiselle, mielen ja kehon rauhoittumiselle ja kotipesän rakentamiselle.  Kävin äitiysjoogassa ja uimassa, viikkasin pieniä bodeja lipastonlaatikkoon, pakkasin sairaalakassia ja hengittelin supistusten tahdissa. Vaikka vauvaton äitiysloma oli erinomainen ajanjakso, olin henkisesti täysin kypsä synnyttämään, luopumaan odotusajan ongelmista ja ottamaan vauvan vastaan.

Kun pieni sitten saapui, alkoi uudenlainen aika. Enää ei mitata verenpaineita, sf-mittoja, maksa-arvoja tai sykekäyriä. Poissa ovat raskaan raskauden tuomat lukuisat huolet: siinä hän nyt on, lämpimässä sylissä, turvassa ja terveenä. Mittareiksi riittävät vauvan paino ja kaupasta kannettavien vaippojen määrä. Vähän tekee mieli nipistää itseään – olinko se toden totta minä, joka edes oli raskaana, joka ravasi päivystyksessä ja poliklinikalla, jolle povattiin riskiä toisensa perään? Ja jolle lopulta kävikin vain hyvin, joka sai voimallisen synnytyskokemuksen ja täydellisen tyttären.

Ajanlasku on mennyt monella tapaa uusiksi. Huomaan laskevani viikkoja vauvan iässä, kuin huomaamatta talvilomasta on käännetty katse kevääseen ja kalenterilehtikin kääntyy pian taas. Yöllä valvotut tunnit tuntuvat iäisyyksiltä, päiväunilla nukutut silmänräpäyksiltä. Synnytyksestä – saati sitten raskaudesta – on aikaa kuin vuosi tai sitten se tapahtui eilen, pieni Aivi on ollut meillä aina tai hetken verran vain. Kauhean kliseen mukaisesti vauva kasvaa liian nopeasti, vaikka jokainen päivä viekin lähemmän helpompia aikoja. Vaikka eihän tämän helppoa ole tarkoitus olla, vaan hyvää.

Ensimmäiset viikot sain pesiä vauvan kanssa lapsivuoteeksi muuttuneessa sohvannurkassa, keskittyä imetyksen onnistumiseen ja nysvätä maitohuuruissa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Pikkuhiljaa arki on alkanut meillekin ja päiviä rytmittävät tuttuun tapaan isojen lasten aikataulut. Kouluun saattamista, eskarista hakua, tanssitunteja, käsityökerhoja ja kitarakursseja. On hoidettu jumppapäivät, luisteluvuorot, välikausivaatteet ja jopa se tyhjä maitotölkki pääsiäisaskarteluja varten. Vauva kulkee mukana sen minkä pystyy, puoliso on ottanut isolla kauhalla perhearkea hoitaakseen ja seinäkalenteria tuijotellaan silmät ristissä muistia pinnistellen. Kuka vie, kuka hakee, mitä syödään, koskahan nähtäisiin ihan kahdestaan (siis kolmestaan, joku muistuttaa)?

Isot sisarukset ovat ottaneet vauvasiskon ihailtavan ihanasti vastaan – kuusivuotiaat tyttäret haluavat sylitellä ja helliä, esikoinen esittelee vauvalle korttitemppuja ja toteaa pienen olevan kyllä tosi söpö. Uskonkin vauvasiskon hitsaavan meitä kaikkia lähemmäs toisiamme. Puolipakon edessä isompien tekemisiin on löytynyt uudenlaista omatoimisuutta: hampaita pestään, huoneita siivotaan, iltapalaleipiä voidellaan ja bussilla kuljetaan ihan itsekin ilman kovaa käskemistä, jos kodin ainoa aikuinen on sohvajumissa vauva rinnalla. Toki aikaa koitetaan riipiä myös jättiläislapsiksi muuttuneille koululaisille: iltasadun luen vaikka vauva kainalossa, päiväuniaikaan ehtii tehdä palapeliä, koko perheenä ollaan katseltu uusia muumeja uudella isolla sohvalla. Sisarukset puhuvat Aivista luontevasti, huikkaavat aina hänellekin hyvät yöt ja viihdyttävät lattialla pötköttävää vauvaa. Heillä on kuitenkin edelleen omat juttunsa, huolensa ja herkkyytensä.

Mutta entä se vauva! Viisiviikkoinen kuopus ei ole enää lainkaan se pieni nukkuva nyttyrä, joka sairaalasta turvakaukalossa kotiin kannettiin. Katseessa on tarkuutta, kiekaisussa kipakkuutta, potkuissa jo vatsasta tuttua voimaa ja elämässä hentoista rytmiä. Raskausaikana ehdittiin moneen kertaan ajatella vauvan olevan varsin sitkeä pikkuinen, ja kyllä hän sylin tälläkin puolella on aika kaukana heiveröisestä hissukasta. Vauva pitää huolen saamansa huomion määrästä ja kertoo kurjasta olosta naapureillekin. Ison osan ajasta hän kuitenkin on tyytyväinen tyllerö, joka nukkuu pitkiä päiväunia ja jaskaa hetken tuijotella lelujakin. Onnellisimmillaan hän tuntuu olevan kylläisenä vanhempiensa rinnan päällä, vatsallaan autuaasti uinuen. Kuukauden ikäisenä vauva alkoi väläytellä ensimmäisiä oikeita hymyjä – ihmeellinen vuorovaikutuksen ilmentymä, jota ei voi olla ihastelematta. Toivottavasti aihetta hymyyn hänen elämänpolullaan riittääkin.

Päivät pikkuvauvan kanssa kuluvat pääosin varsin hienosti. Hän syö, nukkuu, syö, seikkailee sylistä toiseen ja ihmettelee maailmaa, syö ja nukkuu taas. Kovin kiinnihän äiti tuollaisessa pienessä on, eikä päivään tohdi suunnitella kovin paljoa suoritteita – blogin pariinkin kykenin tarttumaan vasta nyt! Ja vaikka olenkin nyt kaikkitietävä nimimerkki kolmen äiti, on vauvan kanssa liikkuminen aluksi tuntunut hurjan jännittävältä. Päästäänkö ovesta ulos, tuleeko hänen ulkona kylmä, entä jos nälkähuuto ajoittuu juuri bussimatkan kohdalle? Pikkuhiljaa ollaan opittu, selvitty ja rohkaistuttu liikkumaan sinne sun tänne. Toistaiseksi vaunusiirtymät kannattaa ajoittaa uniaikaan, ruoan on paras olla yhdellä kädellä syötävää ja kaupungin vaipanvaihtomahdollisuuksista voisin jo tehdä oman postauksensa. Imetys sujuu jo varsin hienosti, mikä on minulle iso ilo ja logistiikankin kannalta helppoa. Syöttöpuuhia on jo tullut testattua kotisohvan lisäksi kirjastossa, kaupan eteisessä, kahviloissa, kyläpaikassa ja keittiössä köyhiä ritareita paistaessa.

Vauva on valloittava, ihana kultatukka ja kotielämä tuntuu tässä kohtaa juuri oikealta. Joskus tunnit kuitenkin toistavat itseään ja väsyneenä vauva-arki voi tuntua yhtä aikaa raskaalta ja tylsältä: pyykkivuoren saa valloittaa joka ikinen päivä, vaipanvaihdossa ei ole mitään hehkeää, puklua päätyy juuri vaihdetulle paidalle ja vatsanväänteet pitävät vauvan hereillä. Yöunien määrä ja laatu korreloi seuraavan päivän mielialan ja jaksavaisuuden kanssa. Mutta umpihuononakin päivänä yleensä muistan, että seuraava on varmasti parempi. Eikä minun tässä tietenkään mitenkään yksin edes kuulu pärjätä. Lapsillahan on toisetkin vanhempansa. Mummolan makaronilaatikko pelasti yhden lauantain ja kummitäti yhden ruuhkaisaksi kääntyneen iltapäivän. Neuvolassa huolehditaan kasvun lisäksi jaksamisesta ja apukäsiä on tarjolla useampia. Kummasti olen näinä vähinä vauvaviikkoina myös nähnyt ystäviäni enemmän kuin pitkään aikaan ja voi miten hyvää se tekeekään! Vaikka oma kyvykkyyteni älylliseen keskusteluun tuntuu hupenevan päivä päivältä (tai yö yöltä…), on ollut hurjan piristävää ihan vaan istua ja jutella kahvikuppi kädessä – ja vauva toisessa.

Ensimmäiset päivät ja viikotkin vauvan syntymän jälkeen oma mieli kyllä kävi ylikierroksilla ja surffasi hormonimyrskyjen kanssa aallonharjalta pohjamutiin. Oli onnellisuutta uhkuvia hetkiä pientä nukkuvaa käärylettä tuijotellen ja syvää epätoivoa suurperheen alle hautautumisesta. Odotusajalta päälle jäänyt oman kehon ja vauvan toimintojen tarkkailu sai pelkäämään jokaista oireeksi luokiteltavaa naksahdusta. Aamuyön pimeinä tunteina vastasyntynyt tuntui painavan tonneja. Epäilin omaa jaksamistani, vauvan hyvinvointia, vähän kaikkea maidon riittävyydestä parisuhteen kestävyyteen. Petetyksi ja jätetyksi tulemisen pelko on epäreilu vieras, varsinkin kun se on menneisyyden marinadissa yhdistetty juuri vastasyntyneen ihmeelliseen tuoksuun. Onnea on kärsivällinen kainalo, jossa on tilaa myös järjettömissä ajatuksissa rypevälle ja katteettomia kyyneleitä vierittävälle kumppanille.

Nyt vauva on jo viisi viikkoa vanha ja kulkee käsivarrella kuin siihen olisi aina kuulunut. Tuntuu huikealta olla noin pienen ihmistaimen emo, on ihanaa seurata vauvan ja isin yhteisiä juttuja, olen tästä koko meidän perhekuviosta kovin kiitollinen. Vähitellen kasvaa omakin varmuus: kyllä minä tässä vanhemmuushommassa olen ihan hyvä, vaikken kaikkeen aina pystykään. Olen myös antanut itselleni luvan keskittyä nyt vauvaan ja perheeseen, kaikki muu itsensä kehittäminen saa suosiolla odottaa. Ja jos arjen rima meinaa kivuta liian korkealle, osaa mies onneksi muistuttaa armollisuudesta myös itseä kohtaan. Saatan itkeä väsymystä tai kivahtaa kiukuttelevalle lapselle, eikä se haittaa. Vaikka se vähän hassulta tuntuukin, niin neuvolakorttiin kirjatut kliseiset kehut vauvan kasvusta, läheisten onnittelut ja tuntemattomien lempeät katseet lämmittävät hurjasti. Parasta on kuitenkin jostain oman mielen syvyyksistä päätään nostava hyväksyntä: on hienoa olla äiti, vielä tälle vauvallekin.

Vaikka vauva on ehtinyt matkallaan myllertää mieltä moneen kertaan, antaa se minulle tai meille myös kaivattua rauhaa, hetkeen pysähtymistä ja elämän yksinkertaistamista. Nyt ei ole kiire minnekään, näin on hyvä.

Flossaus ja muut koululaisen vanhemmalta vaaditut taidot

Kalenteri kääntyi toukokuulle ja hätkähdin. Siinä missä työpaikalla on pitänyt puolen vuoden jälkeen kömpiä uuden työntekijän anteeksiantavan verhon alta esiin, en voi enää kutsua itseäni aloittelijaksi myöskään koululaisen vanhemmuudessa. Esikoisen ensimmäistä kouluvuotta on jäljellä enää kuukausi, Suvivirren sointuihin vain viikoissa mitattava aika.

Kun kotonamme viime elokuussa jännitettiin koulunalkua, en osannut olla huolissani poikasen akateemisista taidoista. Sujuvasti lukevana ja innoissaan laskevana lapsena oletin hänen solahtavan aapisen sivuille liiankin helposti. Tässä kohtaa odotukset ovat vastanneet todellisuutta: äidinkielen taidoissa mennään keskikäyrän yläkarteessa ja matematiikassa on pitänyt turvautua lisätehtäviin varsinaisen kirjan tultua jo tehdyksi. Hävettää vähän tunnustaakin, että olen aika heikosti perillä varsinaisten oppituntien sisällöistä – läksyt kun on lähes poikkeuksetta tehty jo iltapäiväkerhossa ja äidin osallistuminen kotitehtävien katselmointiin on nykyisin lähinnä ärsyttävää.

Niin, se lienee minun osani nyt. Olla ärsyttävä. Se, joka vaatii ulkohousut sadesäällä vaikka kaikki muut saavat olla pelkissä verkkareissa välitunnilla. Se, joka muistuttaa bussikortista, kirjastokortista, penaalista ja retkelle tarvittavasta pikkurahasta. Joka kyselee varovasti kiusaamisesta ja tarkistaa hampaiden harjauksen joka ikinen ilta. Äitiiih, se turvallisen tylsä ja rutiininomaisen rasittava.

Tiedostan saavani vasta esimakua ovia paikovasta ja maailmoja vihaavasta teinistä, sillä ekaluokkalaisen silmienpyörittely ja kaiken kyseenalaistaminen valuu aina välillä huumorin puolelle. Toisinaan me kaksi tuittupäätä kyllä otamme kuuluvasti yhteen eteisessä, jossa lähdön hetkellä tyypillisesti soppaan lientä lisää pukeutumistaidon unohtava ja dramaattisesti kaikkiin elämän epäkohtiin suhtautuva viisivuotias. Zeniläisten harjoitteiden ja kriittisen itsetutkiskelun avulla yritän paikantaa koululaisen hermoja raastavan äänensävyni, joka tavoittelee neutraalia huomautusta (”kannattaa laittaa pipo, siellä on pakkasta”) mutta mitä ilmeisimmin kajahtaa ilmoille kolmannen maailmansodan kokoisena raivona. Miksi sä äiti oot aina tollanen vihainen!

Kouluun lapsi kuitenkin lähtee mielellään. Mitä ihmettä siellä siis tapahtuu? Ainakin ekaluokkalaisen sanavarastoon on ilmestynyt sellaisia käsitteitä kuin evoluutio, kapitalismi ja suorakulmio. Sekä creeper, addut, däbbäys ja flossaus. Viimeisimmät opettelin minäkin, jotten jäisi aivan alakynteen alakoululaisten trenditanssiliikkeiden täyttämällä diskolattialla. Olisi myös mieltäylentävää kertoa, kuinka olemme onnistuneet kasvattamaan vähästä kiitollisen ja brändeistä vähät välittävän oman tiensä kulkijan, mutta koulun pihalla ja puhelimien lankoja pitkin kaikenlaiset ilmiöt tulevat selvästi päiväkotielämää paljon tiukemmin iholle – myös kirjaimellisesti, sillä niissä verkkareissa pitää nimenomaan olla kolme raitaa. Ekaluokkalainen myös etukäteen tuhahteli viikonlopun risteilyreissullemme, kun luokkakaverikin on käynyt jo seitsemän kertaa Kanarialla vaikkei ne edes ole voittaneet eurojackpotissa! Kotona koitamme opetella rahan arvoa ja Prisman kassalla melkein liikutuin, kun vänkäämisen välttelyllä ja siivousavulla saadut viikkorahat ja hammaskeijun ahkerasti tyynyn alle kantamat kolikot ojennettiin tärisevin käsin vastineeksi lego-autosta. Aika pieni tuollainen pikkukoululainen kuitenkin on.

Erityisen ilahtunut olen siitä, mitä kaikkea eksoottista ja elämyksellistä kouluarkeen on ensimmäisen vuoden aikana mahtunut. Luokka on juhlinut 100-vuotiasta Suomea, seurannut munien hautomista ja tipujen kuoriutumista, käynyt teatterissa, kirjastoautossa, hiihtämässä ja herkuttelemassa. On opeteltu espanjalaisia poskisuudelmia, käyty läpi kyrilliset aakkoset ja nyt kieltenopetuksessa kaikuvat englannin idiomit. Muuttuvien aikataulujen ja erityisten ohjelmien perässä pysyminen kurittaa toki omaa kalenteria ja kuormittaa muistia, mutta kumma kyllä kouluvuoden aikana ei olla vielä unohdettu mitään eikä yksikään varasukkakaan ole hukkunut. Liian tiivistä osallistumista vanhemmalta ei kouluarkeen ole vaadittu, mitä pidän vain hyvänä asiana. Luotan ammattilaisten osaamiseen ja olen äärimmäisen iloinen erinomaisesta luokanopettajasta, joka tuntuu pitävän lempeällä otteella ykköskakkoset kurissa, tunnistaa lapsen ominaispiirteet ja löytää hänestä puolia, jotka kotona ovat jääneet pimentoon. Esikoisella ei ole tapana ylpeillä omalla osaamisellaan – eikä toisaalta kovin helposti heittäytyä mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta koulussa hän on varmasti saanut kokea onnistumisen elämyksiä ja on toisaalta suhtautunut avoimesti myös epävarmoihin uutuuksiin.

Lapsi on kouluvuoden aikana kasvanut henkiset viisitoista senttiä ja lahkeiden lyhyydestä päätellen varsikin on venynyt. Alkusyksyn aamuhaasteet ovat kaukana takana ja nyt kouluunlähtö sujuu hujauksessa ja helposti. Vielä ei lapsi taita koulumatkaa kokonaan yksin – luotan kyllä koko ajan enemmän pienen ihmisen liikennetaitoihin, mutta lähikatujen työmaiden rasittamien autolijoiden käytös ei kannusta lähettämään ainoaa esikoistani reppu keikkuen kaupungille. Ehkä vielä viimeisten kouluviikkojen aikana saamme tämänkin tulikokeen käytyä läpi. Lapsen napanuoran venyessä tiukimmalla taidan olla minä itse – kun poikanen sai kävellä yksin tiedekerhosta kotiin, laskin sydän syrjälläni minuutteja ja kuvittelin kauhuskenaariot sen yhden suojatien ympärille. Lopulta ovesta aina pölähti rennolla moikkauksella punaposkinen lapsi, joka vouhotti pipeteistä tai mikroskoopeista ja piilotteli piponsa alle ylpeyttä uudesta itsenäisyyden eleestä.

Itsenäisemmäksi, itsensä näköiseksi hän tuossa kaiken aikaa kasvaa. Massapaineista huolimatta poikasen tukka valuu edelleen olkapäille, sukat ovat yleensä eri paria ja repusta löytyy ruttuisia papereita. Tubettajien vakavamielisen seuraamisen lisäksi hän aina hetkittäin heittäytyy höpsöttelyyn kotona kikertävien pikkutyttöjen kanssa, oikomishoidon rattaissa pyörivästä suusta purskahtaa edelleen aito lapsen nauru. Ruokapöydässä näemme taikatemppuja ja keijupiirustusten välistä löytyy viivottimella tehtyjä 3D-kuvia, lastenhuoneessa supatellaan silmät suurina kuinka seksaamalla tehdään vauvoja. Tänä keväänä pieni mieli taipui viimein polkemaan pyörää, kesän projektiksi otamme uimataidon. Ensi syksynä hän onkin jo alakoulun konkarisarjaa, iso ja etevä kakkosluokkalainen, joka saa kulkea esimerkin elkein samasta portista eskariin talsivan pikkusiskon kanssa. Sitä ennen koittakoon kevätjuhla ja ihanan pitkä kesä ilman vastuita ja velvoitteita.

Vaan mitä minä olen koululaisen vanhempana oppinut, flossaamisen lisäksi? Olen oppinut luottamaan, uskomaan, kannustamaan omani erityisyyksiä. Yritän asennoitua siihen, kuinka lapsen yhteisö kääntyy kotoa kohti koulua ja kavereita, kuinka olen esikuvana vain yksi muiden, monesti minua vahvempien hahmojen joukossa. Iloitsen lapsen läheisistä ystävistä ja toivon hänen löytäneen paikkansa välituntien villissä lännessä. Vuoden aikana olen kantanut huolta haasteista ja itkenyt omaa avuttomuuttani, mutta nyt kesän korvalla taputan itseäni ja elämämme miehiä selkään. Hyvinhän me tämä handlataan. Ja vaikka menetän hermoni monta kertaa viikossa kehää kiertävään arkivänkäämiseen, aina illalla viimeiseksi halaan ja toivotan hyvää yötä.

Ja unta odotellessaan hän, niin iso ja etevä ja itse pärjäävä, pyytää pienellä äänellä voitko sä silittää mua.

Ruuhkavuosista, rakkaudella

Hei te siellä! Muistatteko vielä, kuinka tapanani oli kirjoittaa blogia? Avata ajatuksia ja arkea, taltioida tunteita ja Tampereella tapahtunutta? Nyt viimeisestä tekstistä on kulunut niin pitkä aika, että kaikki bloggaamiseen viittavat lisäykset ansioluettelosta pitäisi melkein pyyhkiä pois. Mutta täällä minä olen, tekstini vain pyörivät oman navan sijaan työpöydällä ja ajatukset pään sisuksissa.

Viime kevään kuntavaalikampanjassa sloganini oli ”rauhaa ruuhkavuosiin”. Itseään toteuttavana käänteisenä ennustuksena oma vuoteni on ollut kaikkea muuta kuin rauhaisa. Tätä tekstiä varten luonnostelinkin vinkkilistan muotoon puettuja ohjeistuksia ruuhkavuosista selviämiseen. Kyllä te tiedätte, ”valitse kaikkien vaatteet valmiiksi edellisenä iltana” tai ”kytke koko perhe yhteen kalenteriin”. Turha kai näitä itsestäänselvyyksiä kuitenkaan on kotejaan hallitseville kollegoille kerrata, en minä ole mikään totuuksia töräyttelevä aikataulujen äititeresa itsekään.

 

Mitä siis kertoisin? Oikeastihan kaipaan kevyttä kirjoittamista, joka alkaa valmiista ajatuksista eikä vaadi oikolukua tai kuittausta konsernitasolta. Älkää ymmärtäkö väärin: olen yhä vain työssäni äärimmäisen tyytyväinen. Olen pakahtua positiiviseen palautteeseen ja innoissani kätösiini kertyvistä haasteista. Tehtävälistani pylpyröissä skaala vaihtelee strategisen viestinnän kehittämisestä pääsiäisen munajahdin organisointiin. Tämä viikko toi työpaikalle mittavia muutoksia, joiden vaikutuksia me kaikki samoissa medioissa leipämme tienaavat odottelemme jännityksellä.

Vaikka tekstiä saan työstää toimistoaikoina aivan tarpeeksi, kaipaan nimenomaan omia kirjoituksiani. Niitä, jotka kumpuavat kalloni yksityisemmistä osista, soljuvat sydämestä näppäimistön kautta nettiin.

Ajanpuutetta ja täyteenahdettua kalenteria voisin tietenkin syytellä loputtomiin. Totuus kuitenkin on, että arjessani on aivan liian monta ylimääräistä tuntia, jotka voi käyttää Onnenpyörän Twitter-pelin pelaamiseen tai Temptation Islandin analysointiin. Somea selatessani hämmästelen heitä, joilla riittää aika töiden ja lasten lisäksi säännölliseen liikuntaan, sosiaaliseen elämään, siisteihin koteihin ja sellaisiin yliluonnollisiksi kokemiini asioihin kuin käsitöiden tekoon tai kirjojen lukuun (tai peräti kirjoittamiseen!). Lasken oman päiväni tunteja ja mietin, onko noilla muilla yhtään lepohetkeä sohvalla – vai onko minulla niitä liikaakin?

Konkreettisen askeleen kalenterisirkuksen helpottamiseksi otin tämän kuun alussa, kun siirryin takaisin lyhyempään työaikaan. Nelipäiväinen työviikko tai lyhyemmät päivät tuntuvat kahdeksasta neljään -tahkoamisen jälkeen suorastaan laiskottelulta. Olen voinut saatella koululaisen kymmeneksi opinahjon ovelle tai lähteä kolmelta kohti päiväkodin porttia (mikä on kyllä aina iso virhe, koska ää-vää miksi tulit niin aikaisin eikä lasta vielä tuolloin ole patistettu toppavaatteisiin varhaiskasvatuksen voimalla). Oma opettelunsa tässä vajaassa työpanoksessa vielä on, mutta kai pikkuhiljaa osaan merkitä vapaapäivät kalenteriin ja olla tuolloin irti myös sähköpostin silmäilystä.

Kerrottakoon sitten myös hieman totuuksia: uusperheeseen liittyviä tuntoja on paljon vaikeampi purkaa julkisesti omalla naamavärkillä kuin niitä aikoja, kun kuvittelin olevani ainoa, jolla on lapsiini liittyviä arkisia ajatuksia tai eron jättämiä arpia. Jos haluaisin jaapattaa vanhemmuudesta samalla syvyydellä kuin joskus muinoin, olisin uusiokuviossa heikolla jäällä. Oman sensuurinsa sisällölle asettaa luonnollisesti myös kouluikään ehtinyt ihmistaimen. On aivan eri asia tilittää koliikkivauvan tuomasta kaaoksesta kuin koululaisen kasvatushaasteista.

Uusperheongelmissa en usko olevani yksin, mutta kuinka niistä osaisi oikein kertoa? Vähän olen toki yrittänytkin, mutta on tässä arjen pyörteen silmässä kaikenlaisia tuntemuksia ja kokemuksia, joista tekisi mieli avautua. Toisin kuin eroperheessä, tässä kuviossa on kuitenkin kytköksiä niin moneen suntaan, että suun avaaminen täysin auki ei ole samalla tapaa oikeutettua (jos se sitä oli ennenkään, en tiedä). Kotisohvallekin toivoisi kirjoituksillaan ennemmin järkeviä näkökulmia kuin väärinkäsitysten aikaansaamia aikuisriitoja. Opettelua on siinäkin, että osaisi pukea kompleksiset tunteensa sanoiksi ilman kirpeitä kyyneleitä.

No, ruuhkaa arjessa olisi takuulla ilman puolisoa ja bonuslapsiakin, mutta  kolmen kodin kombossa säätöpotenssi nousee omanlaisekseen yhtälöksi. Näin sunnuntaisin tapanamme on kurkistaa tulevaan viikkoon ja sopia aikataulut: kuka tulee, hakee, vie, ostaa ruokaa tai muistaa muistuttaa? Se, mikä mediaanien mukavoittamassa ydinperheessä olisi muutaman sanan rutiini, muuttuu helposti ainakin oman aivosyheröni sisällä tunnemyrskyksi, jossa luovimiseen tarvittaisiin Maaret Kallion navigointitaitoja ja Sami Kurosen kapteenimaisia käskyjä. Kumpi hakee kenenkin lapset, onko se nyt ihan varmasti ok ja mitä sekin sitten tarkoittaa? Joskus ei vaan jaksaisi, helpompaa olisi olla hiljaa, vaikka tietenkin vaikenemalla onkii vain esiin vaikeuksia.

Kas, poikkesin tekstipolultani sivuun, astuin mehukkaalle mättäälle, joka saattaa helposti muuttua upottavaksi suoksi. Ruuhkavuodestahan minun piti raapustella, kertoa miten sen saa haltuunsa ja kuinka säilyttää hymynsä. Oivalluksistani suurin ei ehkä siis liitykään perhe-elämään, vaan töiden tuoman tyytyväisyydentunteen vaikutuksiin koko kehossa ja kotona. (Tällä hetkellä tosin keho riutuu flunssanjälkeisessä nuivassa olotilassa ja kotona kevätvalo leikittelee villakoirien kyljissä.) Kun stressikäyrän on saanut käännettyä kohti maata, yönsä nukkuu hyvin ja peilistä katsoo aamuisin ihan kohtalaisen pirteä ilmestys, ovat muut arjen palaset helpompi sovitella paikoillaan. Iloitsen toki myös lasten kasvusta ja sen tuomista uusista ulottuvuuksista: esimerkiksi vuosia haasteenani ja syyllisyyden alkusyynä ollut ajanvietto vain yhden lapsen kanssa on vihdoin muuttunut mahdollisuuksiksi. Miten iloinen onkaan kuopukseni ollut niinä minuutteina, kun olemme kahdestaan luistelleet Sorsalammella tai nautiskelleet bebe-leivoksia kahvilassa! Ja kuinka ylpeä on esikoinen, joka koulureppu keikkuen kulkee muutaman korttelin mittaisen matkan kerhosta kotiin ja avaa oven omilla avaimillaan. Lasten tyytyväisyydellä yleensä tankkaa kyllä muutenkin kaikki ruuhkassa tai uusarjessa tyhjenevät jaksamistankit täyteen.

Enkä minä tätä ruuhkaa kammoa tai ahdistu prismaperheen perikuvana olemisesta. Olen isoimmilla valinnoilla ja mahdollisuuksilla voinut tehdä arjesta hitusen rauhallisempaa, puolison kanssa meillä on ihan hyvä boogie ja kevääseen heräävä kaupunki tarjoaa vaikka mitä tekemistä. Töissä on kivaa ja kaupungin päätöksenteko on kiinnostavaa. Ja minusta on oikeastaan varsin mukavaa kävellä lasten kanssa työpäivän jälkeen kotiin ja tehdä aina samanlaista jauhelihakastiketta. On toki ihana suunnitella reissuja ja vapaapäivien ohjelmaa, mutta viikonloppuja on melkein liiankin usein! Kuin huomaamatta olemme myös edenneet ensimmäisen kouluvuoden siihen vaiheeseen, jossa suunnitellaan kesälomakuvioita ja tehdään matematiikan kirjan viimeisiä tehtäviä. Syksyllä saattelen molemmat muksuni saman koulun pihaan – arjen logistiikkaa hitusen helpottava muutos sekin. Päiväkodin hyvästelyä en ole vielä edes osannut ajatella. Aikamoinen ajanjakso sekin: neljä vuotta varhaiskasvatusta samojen seinien sisällä, samat aikuiset todistamassa lapsen kasvua ja aika paljon äidinkin. Ihan kohta katkeaa käytännön sanelema side tuohon laitokseen, jonka olemassaoloon voin vain kiitollisuudella suhtautua. Kohdunsyrjällä kummitteleva kuume pitää kuitenkin huolen siitä, että katselen tarhan pihalla taapertavia pienimpiä mietteliäin ilmein.

Huh, kirjoitinpas edes jotakin, viimein. Seuraavaksi keitän kahvia, ja ensi kerralla kirjoitan vähän järkevämmin. Kiitos, jos jaksatte odottaa.

 

© 2019 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑