Kategoria: Blogi (Page 7 of 23)

Olenkohan tänään ainoa äiti, joka omasta tahdostaan viettää päivän erillään lapsistaan? Ajatus kuulostaa vähän karulta, ja saa minut hieman haikeaksikin. Lapsilla on isäviikonloppu, enkä sitten edes pyhäpäivän takia luopunut omasta vapaapäivästäni. Ehkä sitten ensi vuonna, jos esikoinen osaa lukea liputuspäivän syyn itse kalenterista.

Vaikka nyt yksin kotonani löhöänkin, en toki jättänyt äitienpäivää juhlimatta tai huomioimatta. Me yksinäiset yyhoot päätimme kekkeröidä äitiyden varjolla jo perjantaina: ystäväni Saara oli leiponut huikean hyvän supermutsikakun (suklaakirjoitus kakun päällä viimeistään oikeutti tittelin itse leipurille) ja me karautimme paikalle heti esikoisen aamukerhon (ja omien verikokeideni, voi sentään) jälkeen. Lapset kaivelivat kerhorepuistaan äideille taiteiltuja yllätyksiä, me mutsit mussutimme kakkua ja toivotimme toisillemme hyvää äitienpäivää.

Kahvittelun jälkeen jäimme me äidit pöytään pölöttämään, ja samalla ihastelimme lastemme hämmentävän hienoja leikkejä: (melkein) 4-vuotiaat esikoiset viettivät toista tuntia toisessa huoneessa rantaleikin ja roolivaihdosten kanssa, pienemmätkin ovat löytäneet toisensa ja minun pieni O töpötti isomman O:n perässä kuin mikäkin sydänkäpynen. Ihanat lapset meillä kyllä on.

En kuitenkaan tiedä, voinko kutsua itseäni superäidiksi edes leikilläni. Jos superiutta mitataan luomusoseilla tai leikkihalukkuudella, jään auttamatta jonon hännille. Kotona voin lukea kirjoja ja laittaa palikkaleikit käyntiin, mutta minusta ei ole sohimaan sorminukeilla tai askartelemaan munakennoista avaruusaluksia. Pöytään yritän kattaa hyväätekevää kotiruokaa, mutta perjantaisin syödään nakkeja ja väsyneinä päivinä pinaattilettuja. Joskus kilahdan kiukuttelijalle, huudankin – ja pyytelen sitten viimeistään hississä anteeksi uloslähtöhermostumistani.

Äitiyteni isoin miinus on se, etten onnistunut tarjoamaan lapsilleni sitä, mitä pidin tärkeimpänä, ehkä jopa itsestäänselvyytenä. Ydinperhettä. Että äiti ja isä olisivat saman katon alla, läsnä, onnellisina yhdessä. Ei kai kukaan toivo kaksivuotiaansa joutuvan käsittelemään kahden kodin arkea tai muutaman kuukauden ikäisen vauvansa joutuvan tuntemaan äitinsä lohduttoman surun. En minä tätä elämää lapsilleni tilannut, mutta en saanut siitä itse päättääkään.

Jossain kuitenkin olen onnistunut: olen tarjonnut lapsilleni eronkin jälkeen sen, millä on eniten väliä. Meillä on turvallinen koti. Vankat vaaleat seinät, repsottava verho, leivänmuruja lattialla ja pyykkipinoja pitkin poikin. Maisa-kirjoja kaikkialla, kauramaitoa kaapissa, kaoottinen keittiö ja iltapäivän auringossa saunaksi muuttuva parveke. Tässä kodissa saa iloita ja itkeä, riehua ja riekkua, kirmata kavereiden kanssa ja syödä välipalarusinoita sohvalla. Tässä kodissa puetaan puistoiluvaatteet, pestään hampaat, luetaan iltasadut, pääsee syliin aina pyydettäessä ja joudutaan jäähylle kun meno menee mahdottomaksi. Tähän kotiin saapuu isä illaksi tai pakataan unipuput viikonlopun varalta mukaan. Tässä kodissa asuu onnellinen äiti, onnellinen poika ja onnellinen tytär. Tässä kodissa asuu rakkaus.

Perjantaina muistelimme ystäväni kanssa menneitä äitienpäiviä. Kaikki ovat olleet erilaisia: kakkukahveja tai kampaamolahjakortteja, yksi, puolitoista tai kaksi lasta, kummit kylässä tai lapset isän luona. Tämän vuoden äitienpäivä ei ollutkaan sunnuntai, eikä siihen kuulunut aamiainen sänkyyn tai puolison ostama pikkulahja. Silti se päivä oli mitä parhain, niinkuin mekin olemme mitä parhaimpia äitejä meidän lapsillemme. Aina elämä ei mene niinkuin olettaisi – eikä varsinkaan äitiys. Silloin kannattaa keskittyä olennaiseen, unohtaa kuvitteelliset rimat, kuunnella sydäntään ja ottaa kiitollisena kaikki apu vastaan. Haavereista, hermostumisista tai huonosti hallinnassa olevasta tiskipöydästä huolimatta vanhemmuus voi silti olla hyvää, ehkä jopa superia.

Kun perjantaina olin saatellut lapset isänsä luo, kirmasin kiireesti yliopistolle. Lauantainkin vietin luennolla, kurssikavereiden kanssa söimme lounasburgerit ja puhuimme kiitollisuudesta. Illalla vaihdoin koulupuvun kultapaitaan ja sipsutin siideriostoksen (minulta kysyttiin paperit, hoho!) kautta samaisen superäidin luokse viettämään tyttöjen iltaa. Sipsiä, siideriä, mansikoita ja euroviisuja. Me kolme melkein-kolmekymppistä samanikäisten lasten kotiäitiä tajusimme, miten erilaisissa elämissä olemmekaan: yksi nauttii vapaasta sinkkuelämästä, toinen perinteisestä perhe-elämästä ja kolmas aivan ihanasta parisuhteesta. Tähän viralliseen äitienpäivään tuo kolmas heräsi eiliset ripsivärit silmissä, levitti ne poskille nauraessaan EU-vaalihaastatteluille, päätyi poikaystävän kanssa brunssille ja kohotti kahvikuppinsa itsensä kunniaksi. Sai suukon ja suklaakakkua, kaiken mitä tarvitsi. Vähän tuo kyllä taisi lapsiaankin kaivata.

Tämän äitienpäivän isoin ilmoitus tulee kuitenkin tässä: luet nyt tämän blogini viimeistä postausta. Jos kuitenkin pidät kirjoituksistani, kertomuksistani ja kuvistani, saat kyllä kuikuilla niitä jatkossakin. Uusi blogini avautuu lähitunteina, -päivinä tai -viikkoina – kerron siitä kyllä. Intoilija saa vajota virtuaalihautausmaan mullan alle, kaikkine muistoineen se ei enää tässä päivässä tunnu hyvältä.
 
Jos tiemme eivät enää kohtaa, lähetän kultaisen suukon bittejä pitkin ja toivotan sinulle tai lähimmillesi erityisen hyvää äitienpäivää.

Olen tainnut mainita monestikin sen, että olen melkoinen rutiinien orja. Aamulla haahuilen omien toimieni läpi automaattiohjauksella, meikkaan aina samalla tavalla, täytän tiskikoneen kaavamaisen kankeasti ja käyn nukkumaan aina saman naamapesu-iltapala-hammaspesu -putken päätteeksi. Lapsiarjessa rutiininomaisuus on erityisen korostunutta: pienet näyttävät pitävän päivästä toiseen toistuvista tapahtumista, ja tuovat kai kaikenlaiset toimet turvallisuuttakin muuten muutosten pyörteissä olevaan arkeen ja eloon.

Pelkästään yksi päivä on meidän perheessä hyvin pitkälti rakentunut rutiinien varaan: aamutoimet, ulkoilua, lounas, päiväunet/video, välipala, touhua, päivällinen, Pikku kakkonen, pöllöilyä, lelujen siivous, iltatoimet, unille. Siis ihan perusmeininki, johon sitten sovitetaan päivästä riippuen kavereiden kyläilyt, kerhoilut, pyykkivuorot, isin illat ja muut puuhat.

Rutiinit rullaavat myös viikkotasolla: maanantai on rauhallinen kotipäivä ja perinteisesti kirjastoreissulla kruunattu, tiistaina esikoisella on kerho ja äidillä jumppailta, keskiviikkona tehdään yleensä jotain vähän erityisempää, torstaina tiedossa on taas kerhoa ja meikäläisen firmalounas äitikollegoiden kanssa. Perjantait ovat vähän sekavia, mutta usein mukavan leppoisia: aamukerhon aikana vietän yleensä laatuaikaa kuopuksen kanssa kahvilassa ja muskarissa, ulkoilemme keskipäivällä, päikkäriaikaan taas syömme poikasen kanssa erityisvälipalaa ja loikoilemme kahdestaan. Viikonloppuisin sitten joko lapset jatkavat rutiininomaista eloa isänsä kanssa tai puuhailemme arkisia askareita kolmistaan – ja hyvin usein ystäväperheen kanssa.

Tänä keskiviikkona kalenterissamme ei lukenut yhtään mitään. Koomailimme aamutoimien jälkeen kotosalla, minä luin lehteäni toista tuntia. Lapset alkoivat olla vähän liiankin riehakkaita, ja jotain täytyi keksiä. Olin eilen ilmeisen totaalisesti unohtanut ruokkimisvelvoitteeni näin kotiäitinä, ja siis skipannut kauppareissun täysin. Puistoreissun, ruoanhaalinnan ja nälkäisille suille kiireessä väsätyn lounaan yhdistelmä ei houkutellut, joten piti keksiä jotain muuta. Tee hetkestä elämys, ajattelin, ja markkinoin lapsille ruokakauppaan lähdön jännittävänä seikkailuna. ”Mennäänpä kävellen, ilman rattaita!” 

Poikasen mielestä oli hienoa, kun ei tarvinnut pukea ulkohousuja lainkaan. Kuopus huokaili varastosta kaivetuille keltaisille tennareille, ja tepsutti Hämeenkatua pitkin aivan uskomattoman ylpeänä. Me isommat pidimme pienintä käsistä – taisimme perherivissä flaneeratessamme näyttää jopa ällöttävän idyllisiltä!

Lähdimme lähikauppaa edemmäs kalaan, minä esitin tietäväni, miten ostoskärryt toimivat (onneksi oli kolikoita!), istutin pienimmän kyytiin ja annoin isomman punnita banaanit sekä valita oman iltapalajugurttinsa. Ongimme kalatiskistä savulohta ja päivittelimme tyhjän kauramaitohyllyn edessä. Kassalla olimme varmasti kaikkien tiellä, mutta kukaan ei kiukutellut, karannut tai edes kadonnut matkalla. Palatessa ostimme vielä marjojakin torimyyjältä, ja puolitoistavuotiaani kantoi tomerasti sipulipussin kotiin asti.

Olittepa tosi reippaasti ja hienosti! sain todeta kotioven turvallisemmalla puolella. Niin, oltiin ihan ihania, totesi esikoinen.

Pienet on ilot pienillä, sen kun aina muistaisi itsekin. Ei tarvita lomamatkoja, kalliita harrastuksia tai erikseen kalenteriin merkittyä laatuaikaa. Kauppareissun ei tarvitse olla hiki hatussa suoritettu välttämättömyys, vaan iloinen kaupunkiretki ja yhden päivän kohokohta. Espanjalaiset mansikat taas maksavat itsensä takaisin sillä ilolla, minkä niiden mutustelu sohvalla saa aikaan.

No, lounaan jälkeen tunnelma oli vähän vähemmän seesteinen ja ihana, mutta onneksi on se päiväuniaika ja Maisa-videoita kirjastosta. Iltapäiväksi saimmekin kutsun muutaman korttelin päähän askartelemaan äitienpäiväkortteja ja syömään sosekeittoa – tästähän tuli siis vallan mainio päivä!

Sain lapsiviikonlopun lopuksi yllättävän vapaan, puolikkaan sunnuntaipäivän ihan vain itselleni. Oijoi, siinäpä oiva mahdollisuus suursiivoukselle. Tai sille palvelumuotoilukurssin harjoitustehtävälle, jota en vain saa hallintaani. Kaupungissa olisi ollut myös DesignTori, ja toisenhintaisia aarteita tarjoava peräkonttikirppis. Lenkillekin voisi mennä, ehkä vähän pidellä poikaystävää kädestä. Hetken mielenhäiriössä leikkaamani hiuksetkin kaipaisivat kaveriparturin apua.

Lopulta päädyin saamaan jonkinlaisen meltdownin siitä, kuinka nyt on vähän liikaa kaikkea, voisinko joskus vaan olla, miksi tietyt asiat saavat minut edelleen pois tolaltani ja voisiko joku joskus sanoa vaikka arvostavansa tätä harteillani olevaa arkea. Sellaisen tyypillisen naismaisen, epäloogisen itkuunpurskahduksen siis. No, joku sitten halasi, sanoi kaikenlaista lohduttavaa, ja kyyneleet pyyhin viimeistään ystävän kanssa juodun teekupillisen aikana. Sitten kello olikin jo seitsemän, ja lapset palasivat kotiin.

En siis siivonnut, en kajonnut koulutehtävään, en lähtenyt haaveilemaan designihanuuksista, enkä edes lenkille. Hiukseni jätin epätasaisiksi, odottamaan seuraavaa saksimistilaisuutta. Peräkonttikirppiksellä pyörin kuitenkin, ja poikaystäväkin päätyi käsipuoleen. Loppujen lopuksi tunteidenpurkaus ja klassinen avautuminen taisi kuitenkin olla juuri sitä mitä tarvitsin – nyt on taas helpompi olla ja hengittää, vaikka tekemättömien asioiden lista vielä vähän takaraivossa jyskyttääkin.

Tämä on taas niin tätä. Sotkuinen koti ahdistaa, mutta sieltähän voi lähteä pihalle. Työnhaku stressaa, mutta eihän sen vielä tarvitsisi. Päiväkotiahdistuksen sain jo pienemmäksi, kun lapset pääsivät toivomaani paikkaan. (Palataan niihin nimikoimishaasteisiin ja muihin murheisiin sitten elokuun lähestyessä.) Opiskelu kahden lapsen yksin asuvana kotiäitinä on osoittautunut paljon olettamaani haasteellisemmaksi, ja jälleen yksi lähestyvä deadline tuo kylmän hien otsalle. Yksi tenttikin olisi rästissä, ja kirjastosta kerkiän lainaamaan vain Maisoja ja Muumeja. Ja välillä ihan vaan väsyttää tämä kauramaidolta haiskahtava arki (onneksi sentään tölkki uudistui vallan upeaksi).

Itse kai sitä eniten itselleen paineita kasaa, ja itseään pitäisi osata myös onnistumisista kiitellä. Eikä miettiä vain sitä, miksi meidän eteinen on tupaten täynnä talvivaatteita, kun kukaan ei vaan saa tyhjennysoperaatiota aikaiseksi. (Kolmas satsi toppakuteita pyörii pesukoneessa, tämäkin homma on näemmä helpoiten ohi kun sen vain hoitaa.) Kyllä minä tätä elämääni ihan hyvin kai vedän, vaikka joskus kuorman alla katkeankin. Onnellinenkin tuppaan olemaan, hetkittäin vain hymy hyytyy. Arjen ahdistuksissa kannattaisi kunkin muistaa ne isot asiat, joista voi olla kiitollinen. Terveys, ihanat lapset, välittävät ystävät, suloiset rakkaat tai vaikka suomalainen yhteiskunta, joka ainakin toistaiseksi mahdollistaa tällaisenkin perheen toimeentulon. Ja joskus kannattaa keskittyä pieniin iloihin: kaapissa on toffeeta, pannussa kahvia, Aamulehdessä oli eilen oikein hyvä juttu EU:sta, kuivashampoo on hieno keksintö ja kirpputorilta voi löytää parilla eurolla ison kasan pieniä eläimiä.

Tartu siis hetkeen, hoen kliseisesti itselleni – tai tartu edes muovieläimeen. Aamupäivällä kylvetimme uuden eläinlauman kolmistaan, kuivasimme ja jopa föönasimme pienet otukset. Lapset kantoivat ne olohuoneen lattialle, minä mutisin, että niillehän voisi rakentaa vaikka eläintarhan tai maatilan. ”Tai dinogalaksin!” ehdotti esikoinen. Ihan hyvää laatikon ulkopuolelta ajattelua, tekisi ehkä hyvää itse kullekin. Mitäpä näistä maallisista murheista, universumissamme on kuitenkin kaikki varsin hyvin!

Hyvänä life coachina toimii myös pieni kuopukseni, joka tuossa puolitoistavuotiaan päättäväisyydellä kokoaa 24 palan muumipalapeliä, eikä suostu kuuntelemaan vastaväitteitä tehtävän liiallisesta vaatimustasosta. Hän myös tarttuu itsepintaisesti käpälääni ja kiskoo avuksi kun omat taidot tyssäävät – tuolla metodilla ehkä säästyisi muutama aikuinenkin polttamasta itseään loppuun. Täytynee rientää taas apuun, ettei kukaan toinen tässä taloudessa saa itkukohtausta ihan turhaan.

Hauska oli vappu! Tai ainakin vappuaatto, jolloin kreisibailasimme lasten kanssa aamusta iltaan. Simat ja munkit Laukontorilla, huikean hieno delfiinipallo poikasen kouraan ja kyläillessään kuopuksen koirapallolla lahjonut kummitäti tekivät päivästä varsin vappuisan. Minulla ei koskaan lapsena ollut heliumilla täytettyä vappupalloa (ei minun keskiaikaisessa kotikylässäni ehkä edes tiedetty, mitä helium on), ja tätä traumaa puran sitten oman jälkikasvuni kautta tarjoamalla heille mahdollisuuden aivan hävyttömän suuriin leijaileviin otuksiin. Onneksi lähikaupasta ne sai hieman torihintoja halvemmalla – ja onneksi kummit ovat olemassa juuri tällaisia tarpeita varten!

Ilta huipentui hampurilaisbileisiin ystäväperheen luona – superäitien tuttuun tyyliin teimme itse niin sämpylät, pihvit kuin lohkoperunatkin. Nami nami nam nam, kuten eräs kalamarkkinoiden kauppias möreällä äänellään murisi. Burgerit maistuivat, viini virtasi (yksien lasillisien verran) ja lapset hulinoivat hiuksensa hikisiksi.

Vappuyöltä odotin ulkoa kuuluvaa älämölöä, kilpaa huutavia lapsia, aamuviiden herätystä ja muuta kaupunkikivaa – ja kuinkas sitten kävikään. Yön ainoista välihuudoista vastasinkin minä, joka sai hullun vatsakrampin ja heikotuksen aamuyöstä, ja tarjoili sitten naapureille aamuun asti autenttisia vappuääniä wc-pöntön välityksellä. Että semmoista sitten.

Vappupäivälle kaavaillut brunssit ja leffat vaihtuivatkin harmaanaamaiseen raahautumiseen Siwan mehukeittohyllylle, Breaking Bad -maratoniin ja nuutuneeseen lorvimiseen. Iltaan mennessä oloni kyllä koheni, eikä kukaan muu seurueestamme saanut minkään sortin vatsaoireita. Taisipa vain vappu iskeä ytimiini, vaikka skumpat ja humpat jäivätkin kokematta. Lapset puhaltelivat onneksi ilmapalloja isänsä luona, kun minä makasin sohvalla ja yritin imeä sipseistä elinvoimaa tyhjentyneeseen kehooni.

Niin, sipseistä. Joko joku siellä heristi sormiaan? Juurihan uhosin pitäväni herkkupaastoa peräti neljänkymmenen päivän ajan. No, lakkohan karahti kiville jo viime viikonloppuna, kun ensin ajauduin lasten kanssa jätskille (valitsin rahka-appelsiini-tuutin, eikö se nyt kuulosta lähes terveelliseltä välipalalta), sitten äitini saapui kyläilemään itsetehdyn omenapiirakan kanssa (voiko sellaisesta muka kieltäytyä kohteliaasti?) ja sitten vietimme maanantain kyläillen Kangasalla, jossa näemmä herkkulakon lait eivät lainkaan päde (eli söin vähän suklaatia kahvin kanssa). Vappuna söin munkin, ja eilen kuvotuksissani sen mitä teki mieli, eli vähän kaikkea kiellettyä.

Eli sori vaan, olen ehkä surkein herkkulakon vetäjä, itse lipsumisen perikuva! Juuri äsken kaivoin yläkaapista nuo äitini tuliaisina tuomat toffeet, jotka polttelevat melkoisen paljon (hyvä on, söinkin jo yhden). Näitä voisi napsia ihan vaan perjantain kunniaksi, palkinnoksi aamun hammaslääkärikäynnistä (ei vieläkään yhtään reikää!), lohdutukseksi työnhakuahdistukseen tai vaikkapa juhlistamaan sitä, että lapseni saivat päivähoitopaikat juuri sieltä mistä toivoinkin. Selittelyjä sokerisyöpöttelylle voisi keksiä vaikka kuinka: tiistaina kävin tunnin juoksulenkillä ja huomasin vierelläni ihan pätevältä näyttäneen, ponnaria Madonnan musiikin tahtiin heiluttaneen lenkkeilijän – joka olikin oma varjoni. Huraa, en siis ole mikään ihan sohvaperuna kuitenkaan! Vapun vatsakurimuksen aikana vyötäröltä taisivat myös lähteä ne muutamat millit, jotka tekivät mustista farkuistani turhan tiukat. Että jospa vain jätän joka toisen pullan syömättä…

No, sovitaanko vaikka, että otan vain kolme toffeeta? 🙂 Ottakaa tekin, ei se maata (tai lakkoa) kaada. Hauskaa viikonloppua, pysykää terveinä!

Tavanomaisempaa on kaiketi paastota ennen pääsiäistä. Pakanana asiat on kuitenkin oikeus tehdä vähän toisinpäin, eikö? Otsikko on kyllä siinä mielessä harhaanjohtava, että kyseessä ei ole raesokerilla kuorrutettu leipuriversio mehupaastosta, vaan neljänkymmenen päivän mittainen totaalikieltäytyminen niin pullasta, karkista, suklaasta kuin sipseistä. Kuulitte oikein! Lähdettekö mukaan?

Joku saattaa muistaa, että viime syksynä vietin lihattoman lokakuun rinnalla herkkulakkoa, joka olikin varsin onnistunut kokemus (muutamasta repsahduksesta huolimatta). Minä, armoton sokerihiiri ja suklaasyöppö, sain makeanhimoni aisoihin ja keksin vaihtoehtoisia kavereita kahvikupin rinnalle. Nyt on aika ottaa sama leikkimielinen (niin vissiin, hampaat irvessähän tätä toteutetaan) haaste vastaan ja aloittaa herkkupaasto – suunnilleen samalla metodilla, mutta hieman tiukemmilla säännöillä. Kiellettyä ovat siis kaikki ilmeiset herkut (kokonaan en aio sokerista luopua, ja jos joku pitää herkkuna kirsikkatomaatteja tai näkkileipää, niin ei oo aivan pakko niistä kieltäytyä), ja tällä kertaa kyläillessäkin pitäisi olla tiukkana. Että terkkuja vaan kavereille, ei mitään viinereitä mun nenäni alle enää! Juhlissa saa ottaa palan kakkua, muu kun on vain epäkohteliasta. Aiemman elämän iltapaheeni, sipsit, ovat onneksi jääneet (lähes kokonaan) luonnostaan pois ostoslistalta, kun ei sellaista megapussia nyt vaan voi syödä yksin. Mutta nyt ovat siis pannassa nekin, ja ylipäänsä kaikki ylimääräinen sokerilla, suolalla ja/tai rasvalla kuorrutettu ihanuus. Ruokaa saa syödä!

Miksikö herkkulakko? Jotta saisin paremman olon, fyysisesti ja henkisesti.

Lopetettuani kuopuksen imetyksen (siitäkin on jo puoli vuotta, jösses!) olen tasaisesti kerännyt kehooni menetettyjä kiloja, ja sitten vielä muutaman ylimääräisen. Aluksi pieni pyrsistyminen tuntui vain luonnolliselta, eikä haitannut yhtään että täytin vanhat housuni entistä paremmin. Nyt olen kuitenkin ajautunut pisteeseen, jossa oma kehoni ei enää tunnu niin kivalta kuin vaikka viime kesänä. Tuolloin olin muutenkin paremmassa kunnossa kuin koskaan, ja oman bikinikuvan pällistely aiheuttaa nyt lähinnä haikailua. Tuntemattoman silmissä saatan edelleen mennä kategoriaan ”hoikka” (esikoinen sanoi minua eräänä aamuna laihaksi), mutta oma olo ei tässä turvonneessa kehossa ole tarpeeksi hyvä. Eniten häiritsee se, että farkut ovat alkaneet kiristää ja paitavalikoimakin kutistunut pienestä mitättömäksi. Turhan usein vain tiedostan sen, että on vähän ylimääräistä. Enkä halua jonain aamuna herätä 60-kiloisena (tällä tynkävarrella se kilomäärä on oma käsitykseni ylipainosta), vaan iskeä kiinni ongelmaan vielä kun se on hallittavissa.

Tässä elämäntilanteessa ja aikatodellisuudessa en oikein pysty lisäämään hikiliikunnan määrää – käyn kerran viikossa pumppijumpassa ja kerran juoksulenkillä, uimaan menisin sinä kolmantena kertana, jos vain pääsisin. Kävelen tuplarattaiden kanssa kaikkialle, ja lapsiarkeen mahtuu toki aika paljon ylösnousuja ja perässäjuoksemista. Mielestäni myös syön pääsääntöisesti ihan riittävän terveellisesti: monipuolista arkiruokaa lasten kanssa, ravintolassa kasvisvaihtoehtoja, säännöllisesti ja turhia eineksiä vältellen. Nyt olen opetellut takaisin siihen tapaan, että yksi lautasellinen riittää, eikä toista tarvita maidontuotantoon tai kahden hengen pitimiksi. Kahvimaidonkin vaihdoin takaisin rasvattomaan! Muuten en kevyttuotteita kannata, enkä tahdo kytätä kaloreita kaikkialla. En tahdo sanoa, ettenkö uskoisi mihinkään trendidieetteihin, karppaukseen tai viiskakkosiin, mutta en usko että pystyisin elämään loppuelämääni rajatuilla, ulkopuolisen tahon ohjeilla.  

Kohtuus kaikessa on tähän asti toiminut hyvin – mutta herkutteluun se ei oikein aina päde. Jokin (kaikissa naisissa piilevä?) pikkiriikkinen syömishäiriöhiiri alkaa piipittää, kun oma suklaansyönti hävettää. Aiemmin ärsyttävän terveellisesti elävä ”en-oo-ikinä-tykännyt-karkista”-poikaystävä ei niin häirinnyt, mutta nyt olen alkanut kiinnittää omaan munkkiporsasteluuni aivan liikaa huomiota. Ja ei kai se ole tervettä, että iltapäiväkoomassa, isossa ärsytyksessä tai kotiäidin sudenhetkenä kuten Täti-ihminen taisi tuota päikkäriajan sokerivajetta osuvasti nimittää, ahmii mitä tahansa – vaikka salaa keittiössä lapsen Kinder-munan kaapin perukoilta. Sanokaa, etten ole ainoa, enhän? 🙂

Ennen kaikkea haluaisin olla tyytyväinen itseeni, sekä ulkoiseen olemukseen että niihin tunteisiin, joita syöminen saa aikaan. Ruoka on minulle tärkeä nautinto, ja haluan jatkossakin kyetä pelkästään hyvältä tuntuviin herkkuhetkiin ja sortua syntisen hyviin suklaakakkuihin ilman seuraavan päivän ahdistusta vyötäröllä pursuavasta pullataikinasta. Itsensä haastaminen on kuitenkin hauskaa, ja siksi nyt pistän kerrasta poikki herkuttelun. Neljäksikymmeneksi päiväksi. Seuraavan kerran suklaapalat saavat siis etsiytyä kahvikuppini rinnalle kesäkuun toinen päivä. (Ja kyllä maar olikin hyvää tuo laivalta ostettu ekslusiivinen mustikkajugurtticrisp-maitosuklaa…mmmmmm.) Katsotaan, miten emännän käy! Lupaan raportoida edistyksestä, mahdollisista munkkimorkkiksista tai siitä, alkavat farkut solahtaa sulavammin jalkaan.

Haaste on heitetty! Lähdetkö mukaan?

Pääsiäiseen mahtui sen verran monta päivää, ettei koko keväistä juhlaa tokikaan tullut vietettyä viinihuuruissa venheellä tai ahvenanmaalaisessa auringossa paistatellen. Sunnuntain vietimme lasten kanssa kolmistaan, mutta eilen yhdistimme jälleen tuttuun tapaan kahden viikonloppuperheen voimat ja hengasimme ystävien kanssa koko päivän.

Kuvan perusteella voisi toki luulla, että täällä asustaa neljä pienokaista, mutta ei ihan kuitenkaan. Kaverit kärräilivät meille aamukymmeneksi – minä heiluin vielä siinä vaiheessa imurin varressa ja siivosin vessankin valvovien silmien alla. Ei se enää ole niin justiinsa: tässä seurassa saa emännöidä vaikka kalsareissa ja kiukkuisena. Lapset leikkivät yhdessä, pöllöilivät peittoni alla ja levittivät leluarsenaalin pitkin asuntoa. Whatsapp-viestein käyty mitä me syödään – täällä ois perunoita ja jotain kalaa – voin tuoda salaattia  -keskustelu johti jääkaapin jämien yhdistelyyn, joka todentui lautasilla yllättävänkin tyydyttäväksi pääsiäislounaaksi. Lapsetkin pistelivät suihinsa lohkoperunoita ja pakasteesta ongittua kalaa melkoiset määrät. (Kuvaushetkellä kärsimättömän kuopuksen annos oli jo katoamassa parempiin suihin.)

Lounaan jälkeen pienin pistettiin päikkäreille ja isommat Maisa-videon eteen. Minä kipaisin kaupassa hakemassa maitoa ja lapsille pääsiäisrusinat. Me äiteet joimme kahvit ja teet keittiössä, kun lapsukaiset ottivat lepoa sohvalla. Omista unistaan kieltäytynyt, ja kaksivuotisuhmassaan melkein huvittava isompi O näytti television edessä juuri siltä miltä pitää. Minä päätin imeä itseeni puolitoistavuotiaan ihanuutta niin paljon, että jonain päivänä kestän tyynesti kaikki nuo esikoisen ajoista unohtuneet ”eiiii, yääääk, tyhmäää, eiiii” -kohtaukset! No, onhan tuollainen puhuva parivuotias toki myös suloinen, katsokaa nyt.

Kun video oli loppu, kahvit juotu ja auringonpaiste alkoi näyttää liiankin houkuttelevalta, otimme suunnan kohti Tiitiäisen satupuistoa. Ulkona oli yllättäen ihan kesäinen keli, ja välikausivaatteet kävivät heti liian kuumiksi. Lopulta lapset saivat leikkiä puistossa paitahihasillaan, ja vuorotellen huokailimme huikeaa säätä. Jälkikasvukin oli selvästi riemuissaan kevyemmästä asustuksesta, etenkin mun oma pikku O, joka on liekeissä sekä kevätkengistään että hiekasta, joka ilman hanskoja tuntuu aivan ihmeelliseltä. Kuopuksen puistoilukokemuksen kruunasi pieni koira, jota hän ryntäsi hurmiossa paijaamaan. Pikkuiseni yllätti myös kykenemällä kiipeämään jyrkän mäen ylös ja laskettelemaan alas – ihan itse. 

Taisimme viihtyä puistossa ainakin pari tuntia, ja päivällisajan lähestyessä päätimme vain hakea kaupasta jotain helppoa syötävää ja siirtyä ystävien pihalle. Pari minuuttia ennen sulkemisaikaa kaverini haali pikkukaupasta purtavaa, ja minä odottelin ulkona kvartettimme kanssa. Tuplarattaat ovat lastattu lapsilla ja ylimääräisillä vaatekerroilta, taisimme näyttää ties miltä karavaanareilta… Pihalla söimme sekalaiset eväät ja kevään ensimmäiset ulkojätskit, lapset keinuttivat toisiaan ja alkoivat vähän jo kiukutella väsymystään.

Minä kärräsin hiekkaisen ja tahmaisen kaksikkoni kotiin Pikku kakkosen aikoihin, iltatoimet etenivät kaaoksesta toiseen (yksi kaatui kylppärissä, toinen sai hermeettisen raivarin kynsienleikkuusta, joku keitti puuron liian myöhään ja kaikki nuokkuivat jo seitsemältä iltapalapöydässä). Touhukkaan ja täyteläisen päivän päätteeksi lapset nukahtivat helposti, ja minä havahduin omasta horroksestani vasta kun pinnasängyn pulputuskin oli vaihtunut tasaiseen tuhinaan.

Kavereiden kanssa kyllä mikä tahansa päivä muuttuu puolta paremmaksi. Ja mikä huikeinta: meillä kaikki nukkuivat koko yön, heräämättä! Tämä se vasta oli pääsiäisen ihme, jäi kyllä Jessekin kakkoseksi. Kaikki heräsivät aamulla niin iloisina, notta melkein jo luulin isoveljen kerhossa askarteleman, kahvinkeitintä vartioineen sangen vakavamielisen pupusen heläyttäneen meille vienon hymyn.

Tänään tuntui hyvältä palata oikeaan arkeen, viikko tuntuu uudelleen alkaneelta, kerhot ja ruokakauppareissut odottavat osallistujiaan. Juuri nyt lapset tekevät palapelejä (kuopus yllätti väsäämällä omin pikku kätösinsä yhdeksän palan Maisan, oho) ja minä kokeilin, miten onnistuu bloggaus lasten ollessa sekä a) läsnä että b) hereillä. Vähän on vaikeaa kyllä, tätä postausta tuhersin yli tunnin. Pyykkikone pauhaa, aurinko paistaa edelleen ja mieli on muikeana. Aurinkoista tiistaita teillekin!

Kuka arvaa jo ensimmäisestä kuvasta, missä olen pääsiäistäni viettänyt?

Pääsiäisloman lähestyessä hekumoin mittavan, kolmen yön kokoisen lapsivapaan tarjoamilla mahdollisuuksilla. Voisin levätä kunnolla, käydä lenkillä vaikka joka aamu. Tehdä vihdoin sen suursiivouksen, jota olen suunnitellun suunnilleen muutosta asti, järjestellä vaatehuoneen ja viikata kirpparivaatteetkin kuosiin. Tenttikirjankin taltuttaisin pitkänperjantain aikana.

Ja kuinkas sitten kävikään? Kotona haahuilu alkoi vaikuttaa ihan tylsältä idealta, ja päähän putkahti ajatus minilomasta ihan yksin. Kysäisin äkkiä Ahvenanmaalla asuvalta ystävältäni, esikoiseni kummitädiltä Ainolta, josko hän puolisoineen olisi paikalla pääsiäisen pyhinä. Myöntävän vastauksen, armottoman laivalipunostosäädön (kansipaikkoja myöten loppuunmyyty päivälaiva, onko mitään oudompaa!) ja pienen parisuhdepalaverin päätteeksi passin ja hammasharjan pakkasi paitsi minä, myös poikaystäväinen, ja niinpä lähdimme yhden yön mittaiselle Oolannin valloitukselle. (Viisaana matkanjärjestäjänä jätin reissuseuralaiselleni mainitsematta, että juna kohti satamaa lähti perjantaiaamuna kello 5.56.) Hui ja jee!

Laivalla oli, noh, mitä nyt laivalla on: tutun tympeää – kokolattiamattoa, kännisiä tribaalimiehiä, liikaa lapsia ja outoa pekonia aamiaisella. Hyvässä seurassa kuuden tunnin seilaus meni kuitenkin oikein rattoisasti – ja tenttikirjan lukeminen aamupäivällä viinilasin voimalla ja lämpimässä kainalossa oli oikeinkin lokoisaa. Muuten laivalla ei ollut juurikaan mitään tekemistä (lasten leikkipaikka kyllä näytti varsin toimivalta, mitä nyt sitä kulmiani kohotellen kauempaa tähyilin), mutta odotettua iisimmin matka meni silti. Ostimme tax freestä tuliaisviinit ja syöpöttelimme lounaaksi salaatit, joihin kauhottu oliivimäärä nauratti ilman alkoholiakin.

Maarianhaminan satamassa meitä odotteli ihana Aino, ja lukioaikaisen ystäväni kodista löytyi myös aviomies ja tapaamistani koirista ehdottomasti seurallisin yksilö. Sohvalle sai heti karvaisen vieruskaverin, joka painoi kuononsa polvelle (tai nuolaisi naamaa). Kahden valokuvaajan koti oli persoonallinen, valoisa ja kodikas. Ja meillä oli mukavaa!

Kävimme läpi kuulumisia, kiertelimme piskuisen kaupungin keskustassa ja fikasimme pyhäperjantain autioittamasssa kahvilassa.  Tyttöjen kesken turisimme koiralenkillä rantapolulla, ja illalliseksi isäntäväki väsäsi huikean hyvät falafelit. Me nynnymatkustajat simahdimme hetikohta iltakymmenen aikoihin, ja uni maistui vieraspedissä oikein mainiosti. Seuraavana päivänä söimme kiireettömän aamiaisen, kävimme poikaystävän kanssa kävelyllä ja piipahdimme katsomassa ystäväni taidetta paikallisessa PåskPaus-kulttuuritapahtumassa. Kaupunki oli lauantain ajaksi herännyt eloon, kaduilla kuhisi muitakin kuin hiljaisuutta hämmästeleviä turisteja ja torin pääsiäismarkkinoilla oli tarjolla kaikenlaista lammasmakkaroista räsymattoihin.

Maarianhaminassa oli kevät jo pitkällä ja kukkia kaikkialla. Viileä viima puhalsi mereltä, mutta aurinko lämmitti mukavasti. Kaupunki oli sympaattinen, ruotsintunneilta mieleen iskostuneet punaiset tiet olivat totta, ja maitotölkit kuin vieraassa maassa. Käyskentely tuntemattomilla kaduilla kamera kainalossa tuntui pitkästä aikaa äärimmäisen virkistävältä. Oli myös ihanaa nähdä hyvää ystävää, istua iltaa aikuisseurassa ja tehdä asioita niin kuin ennen. Sovimme tosin, että kesällä kummitädin luokse lähden lasten kanssa; jospa jo uskaltaisin kärrätä kaksikkoni laivalle ilman pelkoa enemmän tai vähemmän kirjaimellisesta hukkumisesta.

Laivallakin voi nimittäin näemmä myös viihtyä: paluumatkalla kulkupelinämme oli uusi, upea ja hurjan freesiltä vaikuttanut Viking Grace, joka sai laivamatkan tuntumaan oikeinkin houkuttelevalta matkustusmuodolta. Tyylikäs ilme, meikäläisen lempiväreillä sisustettu ravintola ja oikein mainio kasvispasta saivat täältä täydet pisteet. Loppumatkasta reissuväsymys alkoi kyllä painaa, ja viimeiset tunnit löhösimme laiskoina ja vaisuina. Päätimme vielä reippaina ihmisinä kävellä puolen tunnin matkan Turun satamasta rautatieasemalle – ja junassa olimme jälleen puheväleissä.

Tähän aamuun heräsin iloisena ja virkistyneenä. Loma oli juuri sopivan mittainen, ja kotiin puoliltapäivin palanneet lapset olivat suorastaan hurmaavia. Tänään olemme nauttineet huikeasta kevätsäästä, syöneet croissantteja Sorsalammen rannalla ja availleet pääsiäismunia ranskalaisillallisen päätteeksi. Oikein mainio päivä siis, ja arkikin maistuu yhtä makealta kuin mustikkainen laivasuklaa. Kyllä kannatti lähteä pienelle lomalle, meri-ilma taisi tehdä ihmeitä ja pääsiäispaussi oli kaiken kaikkiaan lähestulkoon täydellinen. Olisihan se nyt ollut ihan ääliömäistä käyttää vapaapäivät siivoamiseen, vai mitä?

Hyvää pääsiäistä! Miten te olette sitä viettäneet?

Maanantai.

Herätys ennen seitsemää, kaksi kiekuvaa kakaraa raitapeittoni alla. Aamupiirretyt, aamupuurot, aamupesut ja -pisut. Kotipuuhastelua, kasa tiskiä, toinen pyykkiä, paljon legoja, leikkejä ja lukemista.

Makaronia ja jauhelihakastiketta (huomista varten tupperwareen tungettuina), eksoottisena illallisena tomaattiohrattoa (suoraan kaupan pussukasta, pitipä tätäkin kokeilla). Kaiken löytämänsä päälleen pukeva kuopus ja etevästi asiantuntemustaan esittelevä esikoinen. Kiukunpuuskia, älä ota kädestä, romahduksia nallehatun alla, äiti kato, kato äiti, äitiiii tuu kattomaaaaan.

Sadekuuroja, kumisaaappaita, tuulipuvussa puistoon. Kauramaitoa, kaurapuuroa, kauratyyny odottamassa illan hiljaisuutta ja kipeitä hartioita. Kahvia aamulla, kahvia päiväunien ja Maisa-videon aikaan. Ihanat sisarukset, hassut pikkuiset, toisiaan toistelevat ja pahat tapansa jakavat. Kyyneleitä hihassa, puuroa pöksynkulmassa, läkää nenässä ja päivän ruokalista – ja pari tussitaideteosta – pienimmän paidankauluksella. Hiukset sykeröllä, pystyssä tai takussa (omani sidoin päälaelle todistaakseni poikaselle, että Pikku Myyllä ei ole päässään pompulamyssy, vaan hiuksista voi ihan oikeastikin tehdä nutturan).

– O sano hauva! 
– Hau-va. 
– O osaa sanoa hauva! Sano mölkö. Sano hiiviö. Sano ötökkä!

Tätä tämä taas on, ja tänä päivänä ihan mukavaa. Onneksi on Pikku kakkonen, niin pääsin kertomaan tämänkin. Se siitä vapauden hurmaa hersyneestä viikonlopusta, nyt olkoon ihan vaan arki.

Jaha, pienempi lausahti erään k-alkuisen sanan. Pyllypesuhan tästä vielä puuttuikin.

Lapsivapaa viikonloppu tuli – ja meni – taas. Hämmästyn jälleen sitä, miten paljon kaikenlaista ehtii tehdä parin vuorokauden aikana, kun huollettavana ei olekaan kahta pikkaraista vaan vain minä, meikkis ja meikäläinen. Parhaita vapaita ovat sellaiset, jolloin aikaansaatavien asioiden, spontaanien sompailujen ja täydellisen tekemättömyyden välinen suhde on tasapainossa. Ja aika hyviä ovat jotkut muutkin suhteet (hihhii).

Vastuuvapaat vuorokaudet tulivat jälleen kerran tositarpeeseen. Järjestelimme lasten isän kanssa aikataulut niin, että minä olin lapsivastuussa kaksi edellistä viikonloppua peräkkäin – ja vaikka toisena meitä viihdytti mummi ja toisena ihanat ystävät, alkoi pääasiallinen perheenpyöritys tuntua omassa jaksamisessa, ja aloin jo alkuviikosta laskea tunteja perjantai-iltaan. Viime viikkoina minua on väsyttänyt myös jo aiemmin jaettu ahdistus tuntemattomasta tulevaisuudesta (muutaman sähköpostin ja keskustelun jälkeen se kyllä vähän jo helpotti!), tekemättömät koulutyöt (nekin helpottivat, kun tein ne!) ja se perus, eli yökukkujana rokotusreaktion myötä comebackin tehnyt kuopus (helpottaisipa hänkin). En siis ollenkaan pannut pahakseni, että lapskullat tällä kertaa kärräilivät toiseen kotiinsa koko viikonlopun ajaksi.

Huvittuneena huomasin, miten minulle on muodostunut tietty rutiini vapaan viikonlopun ympärille. Perjantaina, ennen kuin lapset lähtevät, siivoilen kodin kivan näköiseksi, kerään kaikki lelut lastenhuoneeseen paikoilleen ja pistän lojuvat vaatekasat aisoihin. Imuroinkin, jos oikein villiinnyn. Lasten kanssa hengaamme iltapäivän leppoisasti kotosalla – nyt esikoisen aamukerhon ja kirjaston jälkeen kuopus veteli sikeitä parvekkeella, poikanen katseli Maisa-videoita ja minä kävin aina välillä kääntymässä sohvalla kainalona. Söimme vähän epämääräistä välipalaa ja puhelimme poikasen kanssa tärkeistä asioista. Kuten siitä, minkälaista sähköä tulee hattivateista tai siitä, miksi Stockmannin luona on keltaisia haamuja. Lopuksi pakkasin varapöksyt ja unipuput kassiin ja vilkutin lapsille heipat, kun isänsä haki heidät eteisestä.

Samantyyppinen siirtymäriitti toistuu sunnuntai-iltana. Viideltä menen kauppaan, siellä on siihen aikaan mukavan hiljaista ja saa rauhassa haahuilla hyllyltä toiselle. Lastaan ostoskoriin ainakin puolen viikon ruoat, yritän muistella mitä kaikkea lapset kuluttavatkaan. Kasapäin kauramaitoa, jauhelihaa, kanaa, porkkanoita ja raejuustoa. Juuri ennen kassoja kerään pussiin pienen kasan irtokarkkeja. Kotona ratsaan jääkaapin, heitän jäämistöt pois ja ladon ostokset paikoilleen. Tungen tiskit koneeseen ja kiikutan roskat ulos. Kello kuudelta kellahdan sohvalle, kaivan ne irtokarkit esiin ja lojun vain hiljaisuudessa. Viimeisen vapaatunnin aikana aivot ehtivät kääntyä takaisin äitimoodiin, yhtä aikaa harmittelen rauhan ajan päätöstä ja alan vähän jo kaivatakin pienten jalkojen töminää ja suiden mölinää. Ja kun seitsemältä kynnyksen yli kärrätään kaksi iloista ipanaa, huomaan, että ehkä jossain sydämen takana pieni ikävä alkoikin jo nostaa päätään.

Ja että mitäkö siinä perjantai- ja sunnuntai-iltojen välissä sitten oikein ehtii? Jotain pientä ainakin, joskus vähän isompaakin.

Sheivata sääret, hoitaa asioita kaupungilla, kiukutella poikaystävälle, syödä intialaista ruokaa sohvalla, nukkua huikean hyvät yöunet, rientää päiväksi yliopistolle, esitellä ryhmäprojektin kurssilaisille, lounastaa niin kuin kuka tahansa opiskelija, oppia taas vähän uutta, ihastella leskenlehtiä kadunvarressa, juoda iltapäiväkahvit ulkosalla, ostaa kevättakin (ei kuitenkaan minulle), istua ilta-auringossa ja antaa tuulen tuivertaa tukan sekaisin, kokata spagetit (kahdelle), loikoilla sängyssä, käydä klassisen musiikin konsertissa täydellisen pimeässä salissa, juoda nolosti viiniä irkkubaarissa ja salakuunnella vielä nolommin naapuripöydän tarinoita, pussailla puolilleöin, nukkua toiset huikean hyvät yöunet, lukea Aamulehden ja syödä aamupalan kahvilassa, uida kilometrin, venytellä saunassa, kasata jääkaapin jämistä salaatin (kahdelle), lukea kirjaa, katsella kuinka eräs sokkotreffeiltä sohvalleni päätynyt tyyppi asentaa tietokoneelleni Linuxia, halata, hymyillä, nauraa ja nauttia.

Noin niinkun esimerkiksi.

Nyt on niin hyvä olla, ettei tuo kevätsadekaan kirpaise. Tulevaisuuskin näyttää valoisalta, ainakin valoisammalta kuin ikkunan takana aukeava harmaus. Edes radiossa soiva brand new ihanuus (siis oikeastiko?) ei kuulosta älyttömältä. Olo on rentoutunut, rauhoittunut, riemukas ja rakastunut. Tulkoon maanantai, kiukunpuuskat, kalapuikot ja kurahanskat – eiköhän näillä akuilla jaksa taas johonkin asti.

Olen päästänyt itseni tulevaisuusahdistuksen pyörteisiin. Kello käy, ja minä käyn kierroksilla.

Tätä on kuulemma liikkeellä: mistä töitä? Mistä hyvät hoitopaikat lapsille? Mistä rahat? Mistä joku tolkku tähän epävarmuuden ahdinkoon? (Sekä mistä verho olohuoneeseen, mikä on helpoiten ratkaistavissa ja myöskin vähäpätöisin ongelma kaikista.)

Viime viikolla kehitin poikaystävän kanssa riidan siitä, miten ahkerasti minun pitäisi olla hakemassa töitä ja miten mahdotonta se varmasti tällä ansioluettelolla ja kahden lapsen kokoisella mustalla aukolla tulee olemaan. (Ei hätää, riita sovittu, väärinkäsitykset korjattu ja suhde kukoistaa kauniimmin kuin kevään kukkaset.) Perjantaina kävin yliopistolla alumnitapahtumassa kuulemassa, mitä kaikkea järkevää muut oman oppiaineeni entiset opiskelijat ovat valmistumisensa jälkeen tehneet. Siirtyneet harjoittelupaikasta toiseen, assistentista suunnilleen esimieheksi.

Ja mitä minä olen tehnyt viimeisen neljän vuoden aikana? Viikko graduni valmistumisen jälkeen synnytin lapsen, sitten opiskelin sivuaineet valmiiksi ja otin maisterin paperit ulos, sitten synnytin toisen lapsen ja erosin. Ja täsä mä olen, kahden lapsen maisterina, kotiarjen kuningattarena, avoimessa yliopistossa silmäpussieni kanssa, jotakin tiedonmurusia univajeen vesittämään ja uraputkirikon kärsineeseen viestintäosaamiseeni haalimassa.

Tässä siis ahdistumisen aihe numero yksi: miten saada töitä, kun cv:n hehkuttamisen arvoiset asiat ovat tapahtuneet viime vuosikymmenellä (!) ja toisinaan kaurapuuron, kurahousujen ja kakkavaippojen Bermudan kolmiossa tuntuu siltä, kun en mitään akateemista olisi ikinä oppinutkaan. Ja kun koko maailma on yhtä taantumaa ja yyteetä, eikä kukaan missään tunnu muutenkaan saavan töitä, ainakaan kovin helposti. Valonpilkahduksena näen kuitenkin sen, että minä suunnilleen tiedän, millaista työtä haluaisin tehdä, enää täytyisi löytää väylä sen saavuttamiseen.

Angstiaihe numero kaksi liittyy sitten päivähoitoon. Yngh. Viitsinkö edes aloittaa? No en. Haluaisin vain lapsille hyvät hoitopaikat: yksilöllistä hoitoa, tarpeiden huomioimista, pienet ryhmät, ihanat hoitajat, sijainnin kävelymatkan päässä kotoa ja pari lentävää luomulehmää lounaslautasilla. Jep, ei tule tapahtumaan. Tavoittelemani toivepäiväkoti on tietenkin remontissa, ja muut suosikit huhupuheiden mukaan täynnä lapsia jo ilman omaa kauhukaksikkoanikin. Laitanko lapset hoitoon ilman tietoa työpaikasta, elokuun alussa vai vuodenvaihteessa? (Tällä hetkellä toki tuntuu siltä, että toistaiseksi voimassaoleva subjektiivinen oikeus olkoon iloni, ja voisin vaikkapa nukkua lasten ensimmäiset hoitokuukaudet…) Entä pitääkö päiväkodin pomoja pommittaa läähätyspuheluilla, pelata kaikki yh-kortit pöytään ja lähettää omenoita postimiehen matkassa? Ja onko se päivähoitoarki sitten kuitenkin ihan ok tai kovin kamalaa, olivatpa lapset missä lähitarhassa hyvänsä?  Pienempi on niin pienikin vielä, ja isompikin aika omanlaisensa. Kestääkö oma kantti tai päänupin ruuvit, jos jatkan tätä kotileikkiä vielä vuoden loppuun? (Ja saanko sitten ainakaan töitä, huudahtaa ura-ahdistukseen uponnut piru toiselta olkapäältä!)

Eilen käytin romanttisen iltalenkin siihen, että avauduin näistä ensimmäisen maailman ongelmistani. Voisi auttaa jos ne kirjottaisi ylös, ehdotti miehinen seuralaiseni. Ja niinpä nyt sitten tein, ja odotan teiltä tietysti jumalallista väliintuloa ja täydellisiä ratkaisuja pulmiini 🙂 Oikeastihan tässä elämässä pitäisi nauttia tämänhetkisistä eväistä, eikä ahdistua siitä, mitä tulevaisuus ehkä kenties tuo tai vie. Minulla on kaksi hurmaavaa lasta, ihania ystäviä, kiva koti, oikeinkin mainio miesystävä, sopivasti rahaa, terveys, tutkintopaperit, ikää alle kolmekymmentä ja aika paljon älliä. Että ei tässä nyt missään viemärissä majailla tai lukutaidottomana yritetä selviytyä kovasta maailmasta.

Ongelmana on kai lähinnä se, että tuntuu siltä, että juuri N-Y-T on tehtävä päätöksiä, jotka määrittävät vähintään kolmen ihmisen tulevaisuuden. Tämä epävarmuudessa vellominen on pahinta. Mutta onko se niin, pitäisikö nyt tietää, missä tulee olemaan puolen tai parin vuoden päästä? Ymmärtäväinen ystäväni totesi tuskiini, että ei tarvii – sulle on tapahtunu jo vaik mitä täs elämäs, kaikille ei tapahdu ikinä niin paljoo. Onhan tässä kai takana jo kokemus ja toinenkin, ja ehkä parhaimmat ovat vielä edessä? Ehkä musta vielä tulee jotain – ja taidan minä vähän jotain jo ollakin!

Mutta kun….ÄHH.