Olen tainnut mainita monestikin sen, että olen melkoinen rutiinien orja. Aamulla haahuilen omien toimieni läpi automaattiohjauksella, meikkaan aina samalla tavalla, täytän tiskikoneen kaavamaisen kankeasti ja käyn nukkumaan aina saman naamapesu-iltapala-hammaspesu -putken päätteeksi. Lapsiarjessa rutiininomaisuus on erityisen korostunutta: pienet näyttävät pitävän päivästä toiseen toistuvista tapahtumista, ja tuovat kai kaikenlaiset toimet turvallisuuttakin muuten muutosten pyörteissä olevaan arkeen ja eloon.
Pelkästään yksi päivä on meidän perheessä hyvin pitkälti rakentunut rutiinien varaan: aamutoimet, ulkoilua, lounas, päiväunet/video, välipala, touhua, päivällinen, Pikku kakkonen, pöllöilyä, lelujen siivous, iltatoimet, unille. Siis ihan perusmeininki, johon sitten sovitetaan päivästä riippuen kavereiden kyläilyt, kerhoilut, pyykkivuorot, isin illat ja muut puuhat.
Rutiinit rullaavat myös viikkotasolla: maanantai on rauhallinen kotipäivä ja perinteisesti kirjastoreissulla kruunattu, tiistaina esikoisella on kerho ja äidillä jumppailta, keskiviikkona tehdään yleensä jotain vähän erityisempää, torstaina tiedossa on taas kerhoa ja meikäläisen firmalounas äitikollegoiden kanssa. Perjantait ovat vähän sekavia, mutta usein mukavan leppoisia: aamukerhon aikana vietän yleensä laatuaikaa kuopuksen kanssa kahvilassa ja muskarissa, ulkoilemme keskipäivällä, päikkäriaikaan taas syömme poikasen kanssa erityisvälipalaa ja loikoilemme kahdestaan. Viikonloppuisin sitten joko lapset jatkavat rutiininomaista eloa isänsä kanssa tai puuhailemme arkisia askareita kolmistaan – ja hyvin usein ystäväperheen kanssa.
Tänä keskiviikkona kalenterissamme ei lukenut yhtään mitään. Koomailimme aamutoimien jälkeen kotosalla, minä luin lehteäni toista tuntia. Lapset alkoivat olla vähän liiankin riehakkaita, ja jotain täytyi keksiä. Olin eilen ilmeisen totaalisesti unohtanut ruokkimisvelvoitteeni näin kotiäitinä, ja siis skipannut kauppareissun täysin. Puistoreissun, ruoanhaalinnan ja nälkäisille suille kiireessä väsätyn lounaan yhdistelmä ei houkutellut, joten piti keksiä jotain muuta. Tee hetkestä elämys, ajattelin, ja markkinoin lapsille ruokakauppaan lähdön jännittävänä seikkailuna. ”Mennäänpä kävellen, ilman rattaita!”
Poikasen mielestä oli hienoa, kun ei tarvinnut pukea ulkohousuja lainkaan. Kuopus huokaili varastosta kaivetuille keltaisille tennareille, ja tepsutti Hämeenkatua pitkin aivan uskomattoman ylpeänä. Me isommat pidimme pienintä käsistä – taisimme perherivissä flaneeratessamme näyttää jopa ällöttävän idyllisiltä!
Lähdimme lähikauppaa edemmäs kalaan, minä esitin tietäväni, miten ostoskärryt toimivat (onneksi oli kolikoita!), istutin pienimmän kyytiin ja annoin isomman punnita banaanit sekä valita oman iltapalajugurttinsa. Ongimme kalatiskistä savulohta ja päivittelimme tyhjän kauramaitohyllyn edessä. Kassalla olimme varmasti kaikkien tiellä, mutta kukaan ei kiukutellut, karannut tai edes kadonnut matkalla. Palatessa ostimme vielä marjojakin torimyyjältä, ja puolitoistavuotiaani kantoi tomerasti sipulipussin kotiin asti.
Olittepa tosi reippaasti ja hienosti! sain todeta kotioven turvallisemmalla puolella. Niin, oltiin ihan ihania, totesi esikoinen.
Pienet on ilot pienillä, sen kun aina muistaisi itsekin. Ei tarvita lomamatkoja, kalliita harrastuksia tai erikseen kalenteriin merkittyä laatuaikaa. Kauppareissun ei tarvitse olla hiki hatussa suoritettu välttämättömyys, vaan iloinen kaupunkiretki ja yhden päivän kohokohta. Espanjalaiset mansikat taas maksavat itsensä takaisin sillä ilolla, minkä niiden mutustelu sohvalla saa aikaan.
No, lounaan jälkeen tunnelma oli vähän vähemmän seesteinen ja ihana, mutta onneksi on se päiväuniaika ja Maisa-videoita kirjastosta. Iltapäiväksi saimmekin kutsun muutaman korttelin päähän askartelemaan äitienpäiväkortteja ja syömään sosekeittoa – tästähän tuli siis vallan mainio päivä!
Ihana postaus ja hyvä muistutus meille kaikille, että lapselle riittää yhdessäolo vanhemman kanssa! 🙂
Vallan mainiolta päivältä kuulostaakin 🙂 Mä en oikeestaan edes tajua, että miksi muka kauppareissuilla on aina niin kamala kiire. Tai siis mullahan se kiire on, lapset onkisi jokaisen ojan pohjan, mutta mä vaan hoen että reippaasti, reippaasti. Hölmö minä ja tietoisesti yritän välillä olla hiljaa 🙂