Kirjoittajalta Sanna (Page 8 of 24)

Miksi kuntavaalit?

Pohdin kuntavaaliehdokkaaksi lähtemistä pitkään. Olen ollut kiinnostunut päätöksenteosta, vaikuttamisesta ja yhteisten asioiden ajamisesta niin kauan kuin muistan, mutta ehdokkaaksi asettuminen Tampereen kokoisessa metropolissa arvelutti. Tiedänkö tarpeeksi, ymmärränkö kaupungin kiemuroita? Minulle kuitenkin vakuutettiin, että osaamiseni sopii ehdokkaalle vallan mainiosti. Ja että tekemällä oppii ja osaavammat kyllä neuvovat, kun oma tietämys loppuu kesken.

marraskuu1

Eniten mietin ajankäyttöä ja vuorokauden rajallisia tunteja. Mahtuvatko kokoukset perhekalenterin riveille, ehtiikö tarhanportin ja työpaikan väliltä kipittää edes kampanjoimaan? Sitten ymmärsin, että juuri kaltaisiani kaivataan tekemään päätöksiä, jotka liittyvät työn ja perheen yhteensovittamiseen. Me ruuhkavuosissa rämpivät pienten lasten vanhemmat olemme paitsi julkisten palvelujen käyttäjiä ja vastuullisia veronmaksajia, myös tulevaisuuden toivojen luotseja. Olisi huikean hienoa päästä muovaamaan omasta kotikaupungista myös jälkipolvien rakastamaa asuinpaikkaa.

Poliittinen keskustelu karkaa usein pienen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle, prosessikaavioihin ja talouslaskelmiin. Kunnissa ja kaupungeissa kuitenkin päätetään ihmisen kokoisista asioista: päiväkodeista ja kouluista, terveyskeskuksista, kirjastoista, työllisyyspalveluista ja kulttuurista. Uskon ja toivon, että kylmälle ja kovalle talousajattelulle on vaihtoehto, että on mahdollista tehdä myös vastuullisia valintoja.

Puoluevalintaa minun ei tarvinnut spekuloida. Vihreiden ajatukset vastuullisuudesta, tasa-arvosta, ympäristön kunnioittamisesta ja yhteiskunnan hyvinvoinnista vastaavat omiani. Mutta myönnetään: mietin kyllä, olenko väriltäni tarpeeksi vihreä, kun pelastan perjantai-illan nakkipaketilla enkä voi sietää soijarouhetta. Päätä sinä! Ennakkoäänestys alkaa 29.3.2017. Sitä ennen voit seurata minua somessa, nykäistä virtuaalihihasta tai haastaa juttusille Hämeensillalla.

 

@ssaarikangas Twitterissä

Ehdokassivuni Facebookissa

Oman osaamisen oikoluku

Työnhaussa tärkeimmäksi koetaan usein kaksi seikkaa: erottautuminen ja oman osaamisen esilletuominen. Sinänsä simppeleitä asioita, mutta kuitenkin varsin haastavia.

1-IMG_0207

Erottautumiseen voi käyttää kaikenlaisia kikkoja kirkkaanpunaisesta hakupaperista (en ehkä suosittelisi) some-verkostoitumiseen (toivon, että ainakin sinä suosittelisit). Kun hakijoita on kolminumeroinen luku, täytyy jotenkin iskostua rekrytoijan mieleen. Olla sulavasanainen puhelinsoiton aikana, tajunnanräjäyttävä työhakemuksessa tai hulvattoman hauska haastattelussa. Taitoja kaikki, vieläpä opittavia sellaisia.

Oman osaamisen esilletuominen on kuitenkin vähän toinen juttu, ja itse olen painiskellut työnhakuni aikana eniten juuri tällä puolella. Miten kiteyttää oma osaamisensa, miten tuoda se julki, miten tunnistaa se alunperinkin? Olen käyttänyt aikaa, ajatuksia ja ammattiapuakin siihen, että löydän omasta kirjavasta historiastani juuri ne asiat, jotka kuvastavat sitä, mitä minä erityisen hyvin osaan.

Osaamistaan voi lähteä tarkastelemaan monesta suunnasta. Työkokemuksesta löytyvät tietysti ne tehtävät ja toimenkuvat, jotka tulevaa työantajaa ehkä eniten kiinnostavat. Omalla kohdallani näitä käytännön osaamisen alueita olisivat ainakin lehtijuttujen kirjoittaminen, tiedotteiden laatiminen, nettisivujen päivittäminen, asiakaspalvelu ja suunnittelu. Toki osaamisalueikseni voisin luetella myös vaikkapa tehokkan postinlajittelun tai kehuja keränneen kalakastikkeen teon, mutta aivan kaikki kesätyökokemukset eivät ehkä suoranaisesti tuo kompetenssia viestintätehtäviin. Toisaalta: postikeskuksen pikkutarkka työ kertoo minun olevan huolellinen ja luotettava työntekijä, ravintola-alalla taas saa tuta asiakaskohtaamisten tärkeyden ja stressinsietokyvyn. Tärkeää onkin poimia omasta työhistoriastaan ne osa-alueet, joilla osaaminen täsmää juuri haettavaan työpaikkaan.

Toinen osaamisen konkreettinen näytönpaikka on tietysti taskusta löytyvä tutkinto ja siihen kuuluvat opinnot. Yksinkertaista – ainakin, jos tutkinto ei koostu monialaisista opinnoista, tiedekuntarajoja koettelevista kokonaisuuksista tai kansainvälisistä kokemuksista. Eli minun kohdallani vähän normia monimutkaisempaa. Osaamispalettiin päästäisin kuitenkin vuorovaikutus- ja viestintätaidot puheviestinnän puolelta, median ymmärryksen tiedotusopista, kokonaisuuksien hahmottamisen ja kriittisyyden yhteiskuntatieteistä, vankan kielitaidon englanninkielisistä maisteriopinnoista, vaihto-opiskelusta ja pohjoismaisten kielten sivuaineopinnoista sekä yrityksen toiminnan ja markkinoinnin perusperiaatteet liiketalousosaamisen opintokokonaisuudesta. Kun tähän tutkintosoppaan lisätään vielä avoimen yliopiston Design Management -opinnot, saadaan osaamista kartutettua vielä visuaalisella viestinnällä, graafisen suunnittelun lainalaisuuksilla, palvelumuotoilun käsitteillä ja kokonaisvaltaisella viestintäkuvalla.

jalat

Kas noin, olisikohan meikäläisen osaaminen nyt taputeltu? No ei! Olenhan minä muutakin elämässäni tehnyt kuin istunut luentosalissa tai lompsinut työpaikalle. Ja oikeastaan se, mitä juuri minä osaan, ei vain ansioluetteloni, onkin kiteytynyt vasta parin viime vuoden aikana. Minähän olen paljon muutakin kuin tutkintotodistus tai työnäyte, ja itse asiassa aika hyvä tyyppi olenkin.

Kun vapaa-aikaansa käyttää vapaaehtoisesti bloggaamiseen, kehittyy paitsi kirjoittajana, myös sosiaalisen median tuntijana. Väitän tuntevani somen varsin hyvin, vaikka toki opittavaa on vielä – ja tulee joka päivä lisää. Blogiharrastuksen myötä vanha tuttuni valokuvaus on pysynyt näppäimissä. Ja kaikkeen tähän tarvitaan tietysti tietoteknisiä taitoja, jotka ovat kohdallani ihan hyvin kunnossa. Tekstin- ja kuvankäsittely ovat tuttuja juttuja, verkkojulkaisu samoin. Osallistuinpa muutama viikko sitten RailsGirls-koodaustyöpajaankin, ja vain pari kertaa nostin käteni kirkuen ilmaan…

Aiemmin olen ollut aktiivinen järjestöpuolella, ja niistä kuvioista on taatusti tarttunut hihaan osaamisalue jos toinenkin. Olen toiminut puheenjohtajana ja tiedotusvastaavana, siis osannut johtaa, delegoida, vakuuttaa ja vaikuttaa. Työelämässä tarvittavia taitoja olen tainnut haalita myös perhearjen puolella. Organisointikyky, stressinhallinta, innovointi -kyllä minä kehtaan väittää, että kun yksin vastaa kahden lapsen huoltotoimista ja yöhulinoista, monenlaiset piilevät kyvyt nousevat pintaan.

Pieniä osaamisen palasia voi kaivella ihan omasta persoonastaan. Olen järjestelmällinen, tehokas, positiivinen ja luova. En jää kotiin makaamaan, vaan etsin aktiivisesti uusia kokemuksia elämääni. Kotini, kattaukseni ja verkkosivuni (ainakin toivon mukaan!) kertovat, että olen visuaalinenystäväni voisivat väittää ahkeraksi ja empaattiseksi. Lapsilta ei onneksi kysytä, silloin virhemarginaali nousisi kovin korkeaksi kun toisessa laidassa luonnearviona on inana, toisessa koko maailman tyhmin.

maanan8

Kaikki tämä pohdinta kertoo minusta, omasta osaamisestani. Haasteena on saada se välitettyä työnantajan tiskin toiselle puolelle, kirjattua auki hakemukseen tai viestittyä jännityksestä värisevän äänen läpi puhelimitse. Tämän syksyn ensimmäisestä työhaastattelusta sain sen verran virtaa, että usko omaan osaamiseeni on vahvana: olisin varmasti aika osaava työntekijä, kun sen pääsisin vain näyttämään. Ja se tärkein meinasi vieläpä päästä unohtumaan: olen varsin nopea oppimaan uusia osaamisia. Vaatimattomuus ei työnhaussa kaunista, siksi jätän sen boldaamatta!

Älä käy yöhön, tai työnhakuun, yksin

Männäviikolla manselaisten äänitorvi Aamulehti uutisoi, kuinka Pirkanmaalla TE-palvelussa työttömiä palvellaan koko maan mittakaavassa kehnoiten. Että peräti 83 prosenttia työkkäriin suunnatuista puheluista jäisi vastaamatta! Kuulostaa hurjalta, jo pelkkä ajatus saa jonotusmusiikin kaikumaan pääkopassa. arkiaamu14 Kun itse vaihdoin leiriä kotiäitiydestä kortistoon ja siirryin hoitovapaalta vapaaksi työttömäksi, olivat ennakkoluuloni työvoimatoimistoa (eli oikeammin kai TE-palveluiden – vähemmän rakkaalla lapsella voi nimikin muuttua) kohtaan voimissaan. Käsitykseni oli huhupuheiden ja puskaradion perusteella se, että työttömäksi ilmoittautumisen jälkeen olisin oman onneni nojassa ja asiointitoiveet TE-keskuksen oikeiden ihmisten kanssa vaihtuisivat pian luuri korvalla jonottamiseen. Olenkin ollut varsin positiivisesti yllättynyt siitä, miten paljon tukea työnhakuun, koulutusmahdollisuuksia ja kädestä pitäen -ohjausta työkkäristä minulle tarjotaan. Kertaakaan en ole vielä istunut puhelimessa jonotusaikaa kiroten, vaan juoksevat asiat ovat hoituneet verkossa ja moni muu ihan kasvotusten. Olen osallistunut työnhaun starttivalmennukseen, jossa käytiin läpi työtä etsivän tärkeimmät väylät. Yhden päivän vietin osaamissimulaatiossa, jossa kouluttajan johdolla kaivettiin kustakin esiin kuoren alle kätketyt vahvuudet ja voimavarat työelämää ajatellen. Yhdessä koulutuksessa pureuduttiin puhelinkontaktin saloihin, toisessa työhaastattelussa menestymiseen. Työnhaun verkkoryhmässä olen saanut vertaistukea kaltaisiltani, kaivattua kannustusta ja ohjaajan palautetta työnhakuasiakirjoista. Kun halusin tulostaa visuaalisen ansioluetteloni värillisenä, vei työkkärin ohjaaja minut takahuoneeseen oman kopiokoneensa kimppuun ja kehotti printtaamaan niin monta paperia kuin on tarvis. Viimeisimpänä minut värvättiin henkilökohtaiseen työnetsijäpalveluun, jossa tarkoituksena on tulevien kahden kuukauden aikana, noh, etsiä minulle työ. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. Oma kokemukseni TE-palveluista on siis aivan toinen, kuin linkatun lehtijutun tai sitä seuraavan kommenttiryöpyn perusteella voisi arvella. Miksikö näin? Johtopäätökseni on, että olen ”hyvä työtön” – korkeakoulutettu, nippa nappa alle 30-vuotias, aktiivinen ja oma-aloitteinen – ja siksi saan kaiken irti työkkärin palveluista. Käymäni koulutukset ovat toki olleet avoimia kaikille, mutta ehkäpä henkilökohtaisen tuen määrään vaikuttaa niin ikä kuin koulutustausta. Ehdin juuri ja juuri saada osuuteni nuorisotakuun eduista, akateemisuus antaa oman sysäyksensä työllistymisen tärkeydelle ja kenties kahden pienen lapsen äitinä sujahdan myös erityisen sulavasti siihen kohderyhmään, jota kannattaa tukea, kouluttaa ja kannustaa. Minun veroeuroilleni olisi varmasti käyttöä tulevaisuudessa, ja varsin mielelläni niitä palkastani maksaisinkin. Harva kai kuvitteleekaan, että TE-keskuksesta ojennetaan työttömälle työpaikka hopeisella tarjottimella. Vai kuvitteleeko? Meneekö olettamukseni metsään, jos koen, että työkkärin palveluihin eniten pettyneet eivät ole niistä kunnolla ottaneet selvää? Jos puhelimeen ei vastata, olisiko oikeampi tapa asioida sähköposti tai verkkopalvelu, tai saisiko oikean ihmisen kiinni paikan päällä? Minun odotukseni työtöntä tukevista palveluista ovat ylittyneet monessa kohtaa, mutten vieläkään oleta, että allekirjoittaisin lähitulevaisuudessa oman alani työsopimuksen työkkärin tädin pidellessä täytekynää kädessäni. vapaa1 Työnhaku vaatii työtä. Ehkä enemmän kuin minä tai moni muu arvasikaan. Ei kukaan kirjoita hakemuksia puolestani, soittele yrityksiin tai muokkaa nettisivuistani houkuttelevamman näköisiä. Apua ja asiantuntemusta voin saada, mutta aktiivisuudesta vastaan itse. Vielä jaksan painaa – työnhaun parissa vietetyt tunnit kun tuntuvat lastenhoitoon verrattuna likipitäen lomalta – ja uskon, että uraputkeni suuaukko löytyy kyllä. (Ja ei, en sentään näpyttele hakemuksia viinilasillisen voimalla – vaikka kenties ripaus rieslingiä saisikin tekstin lentämään…) Työttömän stigmaa ei ole kiva kantaa, mutta turhalla häpeilyllä työnhausta katoaa into ja ilo. Työttömäksi voi päätyä monella tapaa: omasta tahdosta, tuotannollisista ja taloudellisista syistä, terveysongelmien vuoksi tai ihan vaan taantuman takia. Näissä suhdanteissa työpaikan löytäminen ei ole ollenkaan helposti leivottu pala kakkua, vaan vaatii sekä tarmoa että tuuria. Työkkärin tapaamisissa olen oppinut, että meitä on muitakin – eivätkä kaikki työttömät ole metrohousuisia moniongelmaisia, vaan osaavia, päteviä, koulutettuja ja kivoja ihmisiä. Eniten olenkin saanut tsemppiä työnhakuun toisilta ihmisiltä: kouluttajilta ja kollegoilta, virkailijoilta ja verkkotutoreilta. On mukavaa huomata, ettei ole yksin.

Verkostoituminen on näiden vuosien trendi, välttämättömyys työnhaussakin. Yksin puurtamalla sokeutuu omalle tekstilleen, unohtaa olennaisia tai näkee vain yhden kulman kokonaisuudesta. Siinä missä kotiäitiydestä teki kannattavaa vertaisseuran tuki puistossa ja päiväkahviseura perhekerhoissa, on työnhaku hetkittäin jopa hauskaa kun on ihmisiä ympärillä. Minä en malttanut istua yksin hiljaa hiekkalaatikon reunalla, enkä siis suostu tujottamaan yksin kotona työpaikkailmoituksiakaan. Vaikkei työrintamalla ihan heti tärppäisikään, voi työnhakuvalmennuksesta löytää vaikka lounasseuraa tai lenkkikaverin. Ei mikään ihan turha saavutus sekään.

Blogosfääreissä

Kun opiskelutoverini kanssa rustasimme puheviestinnän proseminaarityötä kevättalvella 2007, aiheeksi valikoituivat poliittiset blogit. Tuolloin elettiin eduskuntavaaleja edeltäviä kuukausia, ja ehdokkaiden pitämät blogit alkoivat pikkuhiljaa yleistyä. Tutkimme blogeissa esiintyviä argumentaation keinoja, karkeasti sanottuna poliittista blogiretoriikkaa. Tutkimusta taustoittava teoriaosuus piti hyvin pitkälti kaivella rapakon takaa amerikkalaisista lähteistä, kotimaan kamaralla kun blogitutkimusta oli tehty vielä varsin vähän.

Noista kanditutkielmankäryisistä kuukausista on vierähtänyt vuosi jos toinenkin, välissä on ehtinyt olla vaaleja moneen lähtöön, ja blogimaailma on tullut jäädäkseen. Sosiaalinen media on mullistanut viestinnän ihan muutaman viime vuoden aikana, eikä tänä päivänä tulisi kuuloonkaan, että politiikan parrasvaloihin pyrkivä ehdokas jättäisi blogin pystyttämättä tai tuhahtelisi twiittailulle (tai no, aivan kaikki eivät somevärkkejä niin arvosta, mutta melkein kaikki kuitenkin).

vaalit1

Itse olen seurannut poliittista retoriikkaa opiskelujeni innoittamana, mutta blogimaailma avautui minulle kunnolla vasta vanhemmuustittelin myötä. Äidiksi tultuani kaipasin kirjoituskanavaa, arkisista asioista avautumista ja verkon tarjoamaa vertaistukea. Aloitin päiväkirjamaisen perheblogin, jota olen päivitellyt nyt neljä vuotta. Aluksi lukijoina olivat kolme kaveria ja muutama tuntematon surffailija, jossain kohtaa rekisteröityneiden lukijoiden määrä rikkoi kahdensadan rajan ja nyt uusi postaus kerää keskimäärin tuhat silmäparia. Raportit aamukaaoksista, uhmaraivareista, avioeroista tai arkiruoista keräävät siis hieman isomman yleisön kuin hiekkalaatikon reunalla. Olen muuttanut blogin linjaa ja yksityisyysasetuksia useammankin kerran, mutta kokonaan en osaa tästä ”kaiken jakamisesta” luopua ehkä koskaan. Rohkeaa, sanovat yhdet, hullua, hihkuvat toiset. Oma uskoni sosiaalisen median avoimuuteen säilyy, enkä pelkää kertoa internetseissä ihastuneeni, itkeneeni tai ihmetelleeni nelivuotiaan lukutaitoa.

Verkkopäiväkirja on omalla kohdallani toiminut terapeuttina monessakin mielessä. Uskon, että kotiäitivuosien aikana bloggaaminen on myös täydentänyt ammatillista osaamistani ja vahvistanut viestintätaitojani. Olen pitänyt kirjoituskyvystä kiinni, saanut positiivista palautetta postauksistani ja liikuttanut lukijoita – se on tuntunut äärimmäisen hienolta. Toki olen saanut osani myös kritiikistä, kummastelusta, törkykommenteista ja keskustelupalstojen kasvottomista kohahteluista, mutta pääasiassa bloggaaminen on tuntunut hyvältä.

Oman blogin kautta olen pysynyt kärryillä sosiaalisen median suuressa mullistuksessa, seurannut pienten päiväkirjojen muuttumista portaaleiksi ja henkilökohtaisten tarinoiden tuotteistamista. Omat arvoni estävät heittäytymisen kaupallisuuden karnevaalin päätähdeksi, mutta toki arvostan myös omasta blogistaan laadukkaan brändin ja toimivan tulonlähteen muovanneita. Minulle bloggaaminen on rakas harrastus, mutta sen ujuttaminen osaksi työnkuvaa olisi ehdottomasti vain positiivista.

oolanti4

Blogia pitämällä oppii paitsi voittamaan taistelut itsepäisen julkaisualustan kanssa ja jalostamaan tekstejään toimivimmiksi, harjoittaa myös valokuvaustaitojaan, kehittyy kotigraafikkona ja verkostoituu kuin huomaamatta. Blogin kautta voi löytää mahtavia ihmisiä, kommenttikentästä voi saada kahvittelukaverin eikä alunperin blogin kautta alkanut ystävyys ole sekään harvinaisuus. Tehokkaampaa kuin nettitreffit, väittäisin.

Ja koska optimistin jolla seilaa iloisemmin, valjastin bloggausinnon nyt myös työnhakuun. Olkoon tämä kirjoituskanava avoinna omille ajatuksilleni viestinnän maailmasta, työn etsimisestä ja rekrytointiprosessien raadollisuudesta. Upotan vielä yhden sormen somesoppaan, toivottavasti tämä keitos maistuu muillekin. Jos päädyit lukemaan tekstejäni, kerrothan sen. Otan mielelläni vastaan kommentteja!

Työnhaku käy työstä

Ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi kuukausi sitten. Sitä ennenkin olin hakenut oman alani töitä harvakseltaan, puolitosissani, harrastusmielessä. Kotiarki kahden lapsen kanssa piti minut kuitenkin sen verran kiireisenä, ettei aikaa saati aivokapasiteettia tahtonut riittää täyspäi(väi)seen työhakemusten kirjoittamiseen tai siihen välttämättömänä pidettyyn, verkostoitumiseen.

Kun kotiäitiyteni viimeinen ilta vaihtui työttömyyden ensimmäiseksi aamuksi, olin itse asiassa lähes innoissani. Vihdoinkin aikaa paneutua viestintään! Siis siihen, mitä haluaisin tehdä työkseni, ja siihen, miten tuohon tilanteeseen pääsisin.

Vaikka olen valmistunut viestintätieteistä ja roikkunut perheblogin avulla sosiaalisen median kehityksen perässä tiukalla otteella, huomasin pian työnhakutaitojeni jääneen jonnekin 2000-luvun alun kesätyöetsinnän tasolle. Tuolloin riitti hakemus ja cv, puhelinsoitto perään ja hymyllä kruunattu hyväksytty haastattelu. Nyt työnhakijan tulee osata brändätä itsensä, myydä osaamistaan, hallita somevärkki jos toinenkin, editoida videohakemus, pinnata ansioluettelo, olla ärhäkkä, terhakka, heitellä verkkoja ja tarrata takertuviin kontaktikaloihin kynsin hampain. Pitää tietää, miten ollaan #erottuva @työnhakija.

kaksysi6

Mikäpäs siinä, ajattelin. Loin Twitter-tilin ja aloin seurata tuttuja ja tuntemattomia, skrollasin oman alan keskusteluja ja kiinnostavia uutisia. Opin, mikä on bit.ly, aloin puhua lapsillekin 140 merkin mittaisia kehotuslauseita. Klikkailin itseni Instagramiin, josta muodostui mukava välikappale irl-minän ja blogipersoonan taitoskohtaan. Kun järkkäri on liian järeä tai aikaa ei ole ISO-arvojen säätöön, on inspiroiva instailu paikallaan. Perehdyin asialliseen facettamiseen luomalla blogilleni Facebook-sivut, samalla keräsin kupoliini tiedonjyvän jos toisenkin syötteistä ja suunnittelusta. Käytin tunnin jos toisenkin visuaalisen ansioluettelon viilaamiseen – mikä antigraafikolta ja photarineitsyeltä oli hienoisen hikinen, mutta varsin hauskakin ponnistus.

Aivan yksin en olisi kaikkea tätä keksinyt. TE-palveluiden rekryinfoista olen imenyt tietoa kuin sieni. Olen hakeutunut kaikkeen työnhakuani tehostavaan toimintaan: osaamissimulaatioon, haastatteluvalmennukseen, puhelinkontaktoinnin perehdytykseen. Kohta kai saan vip-passin työkkäriin, sellaisen jolla pääsee vessankin ilman vartijan apua. Olen käyttänyt hyväkseni ystävieni asiantuntemusta, luetuttanut hakupapereita tuttavilla ja työnhaun verkkoryhmäläisillä. Koetan olla avoin monenlaisille mahdollisuuksille: en aio poimia suklaarusinoita pullasta vaan otan kahvileiväksi kuivankin käntyn, jos se on leivottu viestinnästä.

Huomaan eläväni alkuhuumaa työnhaun kanssa, kuherruskuukautta jota työttömyystilastot tai yt-uutiset eivät hetkauta. En minä kuitenkaan kovin kauaa haluaisi työttömän statuksella elellä, vaikka sillä alennuksia museolipuista saakin. Mieluummin kirjoittaisin, kouluttaisin, klikkailisin tai (jos on vähän epätoivoisempi päivä) keittelisin kahvia työkseni kuin saadakseni töitä.

naama2

Somesta ei ole mitään hyötyä, ellei kukaan tiedä sinun olevan siellä. Niinpä koetan ottaa haltuuni uuden alustan ja pistin pystyyn tämän työnhakusivuston. Vielä on wordpressailu suunnilleen yhtä sulavaa kuin viimekesäinen joogaa suppailulaudan päällä -kokeiluni, mutta toivon digitaitojeni kehittyvän tekemällä ja kokemalla.

Toivon mahdollisimman monen löytävän tänne. Uskon sosiaalisen median hyvyyteen – kenties sen kautta voi aueta uusi urapolku tai ainakin löytyä koordinaatteja työtehtävien monenkirjavalle kartalle. Olen avoin kaikenlaisille työmahdollisuuksille, tärkeintä minulle on #viestintä.

– Sanna

Äideistä parhaimmat

Olenkohan tänään ainoa äiti, joka omasta tahdostaan viettää päivän erillään lapsistaan? Ajatus kuulostaa vähän karulta, ja saa minut hieman haikeaksikin. Lapsilla on isäviikonloppu, enkä sitten edes pyhäpäivän takia luopunut omasta vapaapäivästäni. Ehkä sitten ensi vuonna, jos esikoinen osaa lukea liputuspäivän syyn itse kalenterista.

Vaikka nyt yksin kotonani löhöänkin, en toki jättänyt äitienpäivää juhlimatta tai huomioimatta. Me yksinäiset yyhoot päätimme kekkeröidä äitiyden varjolla jo perjantaina: ystäväni Saara oli leiponut huikean hyvän supermutsikakun (suklaakirjoitus kakun päällä viimeistään oikeutti tittelin itse leipurille) ja me karautimme paikalle heti esikoisen aamukerhon (ja omien verikokeideni, voi sentään) jälkeen. Lapset kaivelivat kerhorepuistaan äideille taiteiltuja yllätyksiä, me mutsit mussutimme kakkua ja toivotimme toisillemme hyvää äitienpäivää.

Kahvittelun jälkeen jäimme me äidit pöytään pölöttämään, ja samalla ihastelimme lastemme hämmentävän hienoja leikkejä: (melkein) 4-vuotiaat esikoiset viettivät toista tuntia toisessa huoneessa rantaleikin ja roolivaihdosten kanssa, pienemmätkin ovat löytäneet toisensa ja minun pieni O töpötti isomman O:n perässä kuin mikäkin sydänkäpynen. Ihanat lapset meillä kyllä on.

En kuitenkaan tiedä, voinko kutsua itseäni superäidiksi edes leikilläni. Jos superiutta mitataan luomusoseilla tai leikkihalukkuudella, jään auttamatta jonon hännille. Kotona voin lukea kirjoja ja laittaa palikkaleikit käyntiin, mutta minusta ei ole sohimaan sorminukeilla tai askartelemaan munakennoista avaruusaluksia. Pöytään yritän kattaa hyväätekevää kotiruokaa, mutta perjantaisin syödään nakkeja ja väsyneinä päivinä pinaattilettuja. Joskus kilahdan kiukuttelijalle, huudankin – ja pyytelen sitten viimeistään hississä anteeksi uloslähtöhermostumistani.

Äitiyteni isoin miinus on se, etten onnistunut tarjoamaan lapsilleni sitä, mitä pidin tärkeimpänä, ehkä jopa itsestäänselvyytenä. Ydinperhettä. Että äiti ja isä olisivat saman katon alla, läsnä, onnellisina yhdessä. Ei kai kukaan toivo kaksivuotiaansa joutuvan käsittelemään kahden kodin arkea tai muutaman kuukauden ikäisen vauvansa joutuvan tuntemaan äitinsä lohduttoman surun. En minä tätä elämää lapsilleni tilannut, mutta en saanut siitä itse päättääkään.

Jossain kuitenkin olen onnistunut: olen tarjonnut lapsilleni eronkin jälkeen sen, millä on eniten väliä. Meillä on turvallinen koti. Vankat vaaleat seinät, repsottava verho, leivänmuruja lattialla ja pyykkipinoja pitkin poikin. Maisa-kirjoja kaikkialla, kauramaitoa kaapissa, kaoottinen keittiö ja iltapäivän auringossa saunaksi muuttuva parveke. Tässä kodissa saa iloita ja itkeä, riehua ja riekkua, kirmata kavereiden kanssa ja syödä välipalarusinoita sohvalla. Tässä kodissa puetaan puistoiluvaatteet, pestään hampaat, luetaan iltasadut, pääsee syliin aina pyydettäessä ja joudutaan jäähylle kun meno menee mahdottomaksi. Tähän kotiin saapuu isä illaksi tai pakataan unipuput viikonlopun varalta mukaan. Tässä kodissa asuu onnellinen äiti, onnellinen poika ja onnellinen tytär. Tässä kodissa asuu rakkaus.

Perjantaina muistelimme ystäväni kanssa menneitä äitienpäiviä. Kaikki ovat olleet erilaisia: kakkukahveja tai kampaamolahjakortteja, yksi, puolitoista tai kaksi lasta, kummit kylässä tai lapset isän luona. Tämän vuoden äitienpäivä ei ollutkaan sunnuntai, eikä siihen kuulunut aamiainen sänkyyn tai puolison ostama pikkulahja. Silti se päivä oli mitä parhain, niinkuin mekin olemme mitä parhaimpia äitejä meidän lapsillemme. Aina elämä ei mene niinkuin olettaisi – eikä varsinkaan äitiys. Silloin kannattaa keskittyä olennaiseen, unohtaa kuvitteelliset rimat, kuunnella sydäntään ja ottaa kiitollisena kaikki apu vastaan. Haavereista, hermostumisista tai huonosti hallinnassa olevasta tiskipöydästä huolimatta vanhemmuus voi silti olla hyvää, ehkä jopa superia.

Kun perjantaina olin saatellut lapset isänsä luo, kirmasin kiireesti yliopistolle. Lauantainkin vietin luennolla, kurssikavereiden kanssa söimme lounasburgerit ja puhuimme kiitollisuudesta. Illalla vaihdoin koulupuvun kultapaitaan ja sipsutin siideriostoksen (minulta kysyttiin paperit, hoho!) kautta samaisen superäidin luokse viettämään tyttöjen iltaa. Sipsiä, siideriä, mansikoita ja euroviisuja. Me kolme melkein-kolmekymppistä samanikäisten lasten kotiäitiä tajusimme, miten erilaisissa elämissä olemmekaan: yksi nauttii vapaasta sinkkuelämästä, toinen perinteisestä perhe-elämästä ja kolmas aivan ihanasta parisuhteesta. Tähän viralliseen äitienpäivään tuo kolmas heräsi eiliset ripsivärit silmissä, levitti ne poskille nauraessaan EU-vaalihaastatteluille, päätyi poikaystävän kanssa brunssille ja kohotti kahvikuppinsa itsensä kunniaksi. Sai suukon ja suklaakakkua, kaiken mitä tarvitsi. Vähän tuo kyllä taisi lapsiaankin kaivata.

Tämän äitienpäivän isoin ilmoitus tulee kuitenkin tässä: luet nyt tämän blogini viimeistä postausta. Jos kuitenkin pidät kirjoituksistani, kertomuksistani ja kuvistani, saat kyllä kuikuilla niitä jatkossakin. Uusi blogini avautuu lähitunteina, -päivinä tai -viikkoina – kerron siitä kyllä. Intoilija saa vajota virtuaalihautausmaan mullan alle, kaikkine muistoineen se ei enää tässä päivässä tunnu hyvältä.
 
Jos tiemme eivät enää kohtaa, lähetän kultaisen suukon bittejä pitkin ja toivotan sinulle tai lähimmillesi erityisen hyvää äitienpäivää.

Kotikeskiviikon kohokohta

Olen tainnut mainita monestikin sen, että olen melkoinen rutiinien orja. Aamulla haahuilen omien toimieni läpi automaattiohjauksella, meikkaan aina samalla tavalla, täytän tiskikoneen kaavamaisen kankeasti ja käyn nukkumaan aina saman naamapesu-iltapala-hammaspesu -putken päätteeksi. Lapsiarjessa rutiininomaisuus on erityisen korostunutta: pienet näyttävät pitävän päivästä toiseen toistuvista tapahtumista, ja tuovat kai kaikenlaiset toimet turvallisuuttakin muuten muutosten pyörteissä olevaan arkeen ja eloon.

Pelkästään yksi päivä on meidän perheessä hyvin pitkälti rakentunut rutiinien varaan: aamutoimet, ulkoilua, lounas, päiväunet/video, välipala, touhua, päivällinen, Pikku kakkonen, pöllöilyä, lelujen siivous, iltatoimet, unille. Siis ihan perusmeininki, johon sitten sovitetaan päivästä riippuen kavereiden kyläilyt, kerhoilut, pyykkivuorot, isin illat ja muut puuhat.

Rutiinit rullaavat myös viikkotasolla: maanantai on rauhallinen kotipäivä ja perinteisesti kirjastoreissulla kruunattu, tiistaina esikoisella on kerho ja äidillä jumppailta, keskiviikkona tehdään yleensä jotain vähän erityisempää, torstaina tiedossa on taas kerhoa ja meikäläisen firmalounas äitikollegoiden kanssa. Perjantait ovat vähän sekavia, mutta usein mukavan leppoisia: aamukerhon aikana vietän yleensä laatuaikaa kuopuksen kanssa kahvilassa ja muskarissa, ulkoilemme keskipäivällä, päikkäriaikaan taas syömme poikasen kanssa erityisvälipalaa ja loikoilemme kahdestaan. Viikonloppuisin sitten joko lapset jatkavat rutiininomaista eloa isänsä kanssa tai puuhailemme arkisia askareita kolmistaan – ja hyvin usein ystäväperheen kanssa.

Tänä keskiviikkona kalenterissamme ei lukenut yhtään mitään. Koomailimme aamutoimien jälkeen kotosalla, minä luin lehteäni toista tuntia. Lapset alkoivat olla vähän liiankin riehakkaita, ja jotain täytyi keksiä. Olin eilen ilmeisen totaalisesti unohtanut ruokkimisvelvoitteeni näin kotiäitinä, ja siis skipannut kauppareissun täysin. Puistoreissun, ruoanhaalinnan ja nälkäisille suille kiireessä väsätyn lounaan yhdistelmä ei houkutellut, joten piti keksiä jotain muuta. Tee hetkestä elämys, ajattelin, ja markkinoin lapsille ruokakauppaan lähdön jännittävänä seikkailuna. ”Mennäänpä kävellen, ilman rattaita!” 

Poikasen mielestä oli hienoa, kun ei tarvinnut pukea ulkohousuja lainkaan. Kuopus huokaili varastosta kaivetuille keltaisille tennareille, ja tepsutti Hämeenkatua pitkin aivan uskomattoman ylpeänä. Me isommat pidimme pienintä käsistä – taisimme perherivissä flaneeratessamme näyttää jopa ällöttävän idyllisiltä!

Lähdimme lähikauppaa edemmäs kalaan, minä esitin tietäväni, miten ostoskärryt toimivat (onneksi oli kolikoita!), istutin pienimmän kyytiin ja annoin isomman punnita banaanit sekä valita oman iltapalajugurttinsa. Ongimme kalatiskistä savulohta ja päivittelimme tyhjän kauramaitohyllyn edessä. Kassalla olimme varmasti kaikkien tiellä, mutta kukaan ei kiukutellut, karannut tai edes kadonnut matkalla. Palatessa ostimme vielä marjojakin torimyyjältä, ja puolitoistavuotiaani kantoi tomerasti sipulipussin kotiin asti.

Olittepa tosi reippaasti ja hienosti! sain todeta kotioven turvallisemmalla puolella. Niin, oltiin ihan ihania, totesi esikoinen.

Pienet on ilot pienillä, sen kun aina muistaisi itsekin. Ei tarvita lomamatkoja, kalliita harrastuksia tai erikseen kalenteriin merkittyä laatuaikaa. Kauppareissun ei tarvitse olla hiki hatussa suoritettu välttämättömyys, vaan iloinen kaupunkiretki ja yhden päivän kohokohta. Espanjalaiset mansikat taas maksavat itsensä takaisin sillä ilolla, minkä niiden mutustelu sohvalla saa aikaan.

No, lounaan jälkeen tunnelma oli vähän vähemmän seesteinen ja ihana, mutta onneksi on se päiväuniaika ja Maisa-videoita kirjastosta. Iltapäiväksi saimmekin kutsun muutaman korttelin päähän askartelemaan äitienpäiväkortteja ja syömään sosekeittoa – tästähän tuli siis vallan mainio päivä!

Parkua, pohdintaa ja pieniä eläimiä

Sain lapsiviikonlopun lopuksi yllättävän vapaan, puolikkaan sunnuntaipäivän ihan vain itselleni. Oijoi, siinäpä oiva mahdollisuus suursiivoukselle. Tai sille palvelumuotoilukurssin harjoitustehtävälle, jota en vain saa hallintaani. Kaupungissa olisi ollut myös DesignTori, ja toisenhintaisia aarteita tarjoava peräkonttikirppis. Lenkillekin voisi mennä, ehkä vähän pidellä poikaystävää kädestä. Hetken mielenhäiriössä leikkaamani hiuksetkin kaipaisivat kaveriparturin apua.

Lopulta päädyin saamaan jonkinlaisen meltdownin siitä, kuinka nyt on vähän liikaa kaikkea, voisinko joskus vaan olla, miksi tietyt asiat saavat minut edelleen pois tolaltani ja voisiko joku joskus sanoa vaikka arvostavansa tätä harteillani olevaa arkea. Sellaisen tyypillisen naismaisen, epäloogisen itkuunpurskahduksen siis. No, joku sitten halasi, sanoi kaikenlaista lohduttavaa, ja kyyneleet pyyhin viimeistään ystävän kanssa juodun teekupillisen aikana. Sitten kello olikin jo seitsemän, ja lapset palasivat kotiin.

En siis siivonnut, en kajonnut koulutehtävään, en lähtenyt haaveilemaan designihanuuksista, enkä edes lenkille. Hiukseni jätin epätasaisiksi, odottamaan seuraavaa saksimistilaisuutta. Peräkonttikirppiksellä pyörin kuitenkin, ja poikaystäväkin päätyi käsipuoleen. Loppujen lopuksi tunteidenpurkaus ja klassinen avautuminen taisi kuitenkin olla juuri sitä mitä tarvitsin – nyt on taas helpompi olla ja hengittää, vaikka tekemättömien asioiden lista vielä vähän takaraivossa jyskyttääkin.

Tämä on taas niin tätä. Sotkuinen koti ahdistaa, mutta sieltähän voi lähteä pihalle. Työnhaku stressaa, mutta eihän sen vielä tarvitsisi. Päiväkotiahdistuksen sain jo pienemmäksi, kun lapset pääsivät toivomaani paikkaan. (Palataan niihin nimikoimishaasteisiin ja muihin murheisiin sitten elokuun lähestyessä.) Opiskelu kahden lapsen yksin asuvana kotiäitinä on osoittautunut paljon olettamaani haasteellisemmaksi, ja jälleen yksi lähestyvä deadline tuo kylmän hien otsalle. Yksi tenttikin olisi rästissä, ja kirjastosta kerkiän lainaamaan vain Maisoja ja Muumeja. Ja välillä ihan vaan väsyttää tämä kauramaidolta haiskahtava arki (onneksi sentään tölkki uudistui vallan upeaksi).

Itse kai sitä eniten itselleen paineita kasaa, ja itseään pitäisi osata myös onnistumisista kiitellä. Eikä miettiä vain sitä, miksi meidän eteinen on tupaten täynnä talvivaatteita, kun kukaan ei vaan saa tyhjennysoperaatiota aikaiseksi. (Kolmas satsi toppakuteita pyörii pesukoneessa, tämäkin homma on näemmä helpoiten ohi kun sen vain hoitaa.) Kyllä minä tätä elämääni ihan hyvin kai vedän, vaikka joskus kuorman alla katkeankin. Onnellinenkin tuppaan olemaan, hetkittäin vain hymy hyytyy. Arjen ahdistuksissa kannattaisi kunkin muistaa ne isot asiat, joista voi olla kiitollinen. Terveys, ihanat lapset, välittävät ystävät, suloiset rakkaat tai vaikka suomalainen yhteiskunta, joka ainakin toistaiseksi mahdollistaa tällaisenkin perheen toimeentulon. Ja joskus kannattaa keskittyä pieniin iloihin: kaapissa on toffeeta, pannussa kahvia, Aamulehdessä oli eilen oikein hyvä juttu EU:sta, kuivashampoo on hieno keksintö ja kirpputorilta voi löytää parilla eurolla ison kasan pieniä eläimiä.

Tartu siis hetkeen, hoen kliseisesti itselleni – tai tartu edes muovieläimeen. Aamupäivällä kylvetimme uuden eläinlauman kolmistaan, kuivasimme ja jopa föönasimme pienet otukset. Lapset kantoivat ne olohuoneen lattialle, minä mutisin, että niillehän voisi rakentaa vaikka eläintarhan tai maatilan. ”Tai dinogalaksin!” ehdotti esikoinen. Ihan hyvää laatikon ulkopuolelta ajattelua, tekisi ehkä hyvää itse kullekin. Mitäpä näistä maallisista murheista, universumissamme on kuitenkin kaikki varsin hyvin!

Hyvänä life coachina toimii myös pieni kuopukseni, joka tuossa puolitoistavuotiaan päättäväisyydellä kokoaa 24 palan muumipalapeliä, eikä suostu kuuntelemaan vastaväitteitä tehtävän liiallisesta vaatimustasosta. Hän myös tarttuu itsepintaisesti käpälääni ja kiskoo avuksi kun omat taidot tyssäävät – tuolla metodilla ehkä säästyisi muutama aikuinenkin polttamasta itseään loppuun. Täytynee rientää taas apuun, ettei kukaan toinen tässä taloudessa saa itkukohtausta ihan turhaan.

Hauskaa vappua, vähemmän hauskaa vappua ja herkkulakon häpeällinen väliraportti

Hauska oli vappu! Tai ainakin vappuaatto, jolloin kreisibailasimme lasten kanssa aamusta iltaan. Simat ja munkit Laukontorilla, huikean hieno delfiinipallo poikasen kouraan ja kyläillessään kuopuksen koirapallolla lahjonut kummitäti tekivät päivästä varsin vappuisan. Minulla ei koskaan lapsena ollut heliumilla täytettyä vappupalloa (ei minun keskiaikaisessa kotikylässäni ehkä edes tiedetty, mitä helium on), ja tätä traumaa puran sitten oman jälkikasvuni kautta tarjoamalla heille mahdollisuuden aivan hävyttömän suuriin leijaileviin otuksiin. Onneksi lähikaupasta ne sai hieman torihintoja halvemmalla – ja onneksi kummit ovat olemassa juuri tällaisia tarpeita varten!

Ilta huipentui hampurilaisbileisiin ystäväperheen luona – superäitien tuttuun tyyliin teimme itse niin sämpylät, pihvit kuin lohkoperunatkin. Nami nami nam nam, kuten eräs kalamarkkinoiden kauppias möreällä äänellään murisi. Burgerit maistuivat, viini virtasi (yksien lasillisien verran) ja lapset hulinoivat hiuksensa hikisiksi.

Vappuyöltä odotin ulkoa kuuluvaa älämölöä, kilpaa huutavia lapsia, aamuviiden herätystä ja muuta kaupunkikivaa – ja kuinkas sitten kävikään. Yön ainoista välihuudoista vastasinkin minä, joka sai hullun vatsakrampin ja heikotuksen aamuyöstä, ja tarjoili sitten naapureille aamuun asti autenttisia vappuääniä wc-pöntön välityksellä. Että semmoista sitten.

Vappupäivälle kaavaillut brunssit ja leffat vaihtuivatkin harmaanaamaiseen raahautumiseen Siwan mehukeittohyllylle, Breaking Bad -maratoniin ja nuutuneeseen lorvimiseen. Iltaan mennessä oloni kyllä koheni, eikä kukaan muu seurueestamme saanut minkään sortin vatsaoireita. Taisipa vain vappu iskeä ytimiini, vaikka skumpat ja humpat jäivätkin kokematta. Lapset puhaltelivat onneksi ilmapalloja isänsä luona, kun minä makasin sohvalla ja yritin imeä sipseistä elinvoimaa tyhjentyneeseen kehooni.

Niin, sipseistä. Joko joku siellä heristi sormiaan? Juurihan uhosin pitäväni herkkupaastoa peräti neljänkymmenen päivän ajan. No, lakkohan karahti kiville jo viime viikonloppuna, kun ensin ajauduin lasten kanssa jätskille (valitsin rahka-appelsiini-tuutin, eikö se nyt kuulosta lähes terveelliseltä välipalalta), sitten äitini saapui kyläilemään itsetehdyn omenapiirakan kanssa (voiko sellaisesta muka kieltäytyä kohteliaasti?) ja sitten vietimme maanantain kyläillen Kangasalla, jossa näemmä herkkulakon lait eivät lainkaan päde (eli söin vähän suklaatia kahvin kanssa). Vappuna söin munkin, ja eilen kuvotuksissani sen mitä teki mieli, eli vähän kaikkea kiellettyä.

Eli sori vaan, olen ehkä surkein herkkulakon vetäjä, itse lipsumisen perikuva! Juuri äsken kaivoin yläkaapista nuo äitini tuliaisina tuomat toffeet, jotka polttelevat melkoisen paljon (hyvä on, söinkin jo yhden). Näitä voisi napsia ihan vaan perjantain kunniaksi, palkinnoksi aamun hammaslääkärikäynnistä (ei vieläkään yhtään reikää!), lohdutukseksi työnhakuahdistukseen tai vaikkapa juhlistamaan sitä, että lapseni saivat päivähoitopaikat juuri sieltä mistä toivoinkin. Selittelyjä sokerisyöpöttelylle voisi keksiä vaikka kuinka: tiistaina kävin tunnin juoksulenkillä ja huomasin vierelläni ihan pätevältä näyttäneen, ponnaria Madonnan musiikin tahtiin heiluttaneen lenkkeilijän – joka olikin oma varjoni. Huraa, en siis ole mikään ihan sohvaperuna kuitenkaan! Vapun vatsakurimuksen aikana vyötäröltä taisivat myös lähteä ne muutamat millit, jotka tekivät mustista farkuistani turhan tiukat. Että jospa vain jätän joka toisen pullan syömättä…

No, sovitaanko vaikka, että otan vain kolme toffeeta? 🙂 Ottakaa tekin, ei se maata (tai lakkoa) kaada. Hauskaa viikonloppua, pysykää terveinä!

40 päivän pullapaasto

Tavanomaisempaa on kaiketi paastota ennen pääsiäistä. Pakanana asiat on kuitenkin oikeus tehdä vähän toisinpäin, eikö? Otsikko on kyllä siinä mielessä harhaanjohtava, että kyseessä ei ole raesokerilla kuorrutettu leipuriversio mehupaastosta, vaan neljänkymmenen päivän mittainen totaalikieltäytyminen niin pullasta, karkista, suklaasta kuin sipseistä. Kuulitte oikein! Lähdettekö mukaan?

Joku saattaa muistaa, että viime syksynä vietin lihattoman lokakuun rinnalla herkkulakkoa, joka olikin varsin onnistunut kokemus (muutamasta repsahduksesta huolimatta). Minä, armoton sokerihiiri ja suklaasyöppö, sain makeanhimoni aisoihin ja keksin vaihtoehtoisia kavereita kahvikupin rinnalle. Nyt on aika ottaa sama leikkimielinen (niin vissiin, hampaat irvessähän tätä toteutetaan) haaste vastaan ja aloittaa herkkupaasto – suunnilleen samalla metodilla, mutta hieman tiukemmilla säännöillä. Kiellettyä ovat siis kaikki ilmeiset herkut (kokonaan en aio sokerista luopua, ja jos joku pitää herkkuna kirsikkatomaatteja tai näkkileipää, niin ei oo aivan pakko niistä kieltäytyä), ja tällä kertaa kyläillessäkin pitäisi olla tiukkana. Että terkkuja vaan kavereille, ei mitään viinereitä mun nenäni alle enää! Juhlissa saa ottaa palan kakkua, muu kun on vain epäkohteliasta. Aiemman elämän iltapaheeni, sipsit, ovat onneksi jääneet (lähes kokonaan) luonnostaan pois ostoslistalta, kun ei sellaista megapussia nyt vaan voi syödä yksin. Mutta nyt ovat siis pannassa nekin, ja ylipäänsä kaikki ylimääräinen sokerilla, suolalla ja/tai rasvalla kuorrutettu ihanuus. Ruokaa saa syödä!

Miksikö herkkulakko? Jotta saisin paremman olon, fyysisesti ja henkisesti.

Lopetettuani kuopuksen imetyksen (siitäkin on jo puoli vuotta, jösses!) olen tasaisesti kerännyt kehooni menetettyjä kiloja, ja sitten vielä muutaman ylimääräisen. Aluksi pieni pyrsistyminen tuntui vain luonnolliselta, eikä haitannut yhtään että täytin vanhat housuni entistä paremmin. Nyt olen kuitenkin ajautunut pisteeseen, jossa oma kehoni ei enää tunnu niin kivalta kuin vaikka viime kesänä. Tuolloin olin muutenkin paremmassa kunnossa kuin koskaan, ja oman bikinikuvan pällistely aiheuttaa nyt lähinnä haikailua. Tuntemattoman silmissä saatan edelleen mennä kategoriaan ”hoikka” (esikoinen sanoi minua eräänä aamuna laihaksi), mutta oma olo ei tässä turvonneessa kehossa ole tarpeeksi hyvä. Eniten häiritsee se, että farkut ovat alkaneet kiristää ja paitavalikoimakin kutistunut pienestä mitättömäksi. Turhan usein vain tiedostan sen, että on vähän ylimääräistä. Enkä halua jonain aamuna herätä 60-kiloisena (tällä tynkävarrella se kilomäärä on oma käsitykseni ylipainosta), vaan iskeä kiinni ongelmaan vielä kun se on hallittavissa.

Tässä elämäntilanteessa ja aikatodellisuudessa en oikein pysty lisäämään hikiliikunnan määrää – käyn kerran viikossa pumppijumpassa ja kerran juoksulenkillä, uimaan menisin sinä kolmantena kertana, jos vain pääsisin. Kävelen tuplarattaiden kanssa kaikkialle, ja lapsiarkeen mahtuu toki aika paljon ylösnousuja ja perässäjuoksemista. Mielestäni myös syön pääsääntöisesti ihan riittävän terveellisesti: monipuolista arkiruokaa lasten kanssa, ravintolassa kasvisvaihtoehtoja, säännöllisesti ja turhia eineksiä vältellen. Nyt olen opetellut takaisin siihen tapaan, että yksi lautasellinen riittää, eikä toista tarvita maidontuotantoon tai kahden hengen pitimiksi. Kahvimaidonkin vaihdoin takaisin rasvattomaan! Muuten en kevyttuotteita kannata, enkä tahdo kytätä kaloreita kaikkialla. En tahdo sanoa, ettenkö uskoisi mihinkään trendidieetteihin, karppaukseen tai viiskakkosiin, mutta en usko että pystyisin elämään loppuelämääni rajatuilla, ulkopuolisen tahon ohjeilla.  

Kohtuus kaikessa on tähän asti toiminut hyvin – mutta herkutteluun se ei oikein aina päde. Jokin (kaikissa naisissa piilevä?) pikkiriikkinen syömishäiriöhiiri alkaa piipittää, kun oma suklaansyönti hävettää. Aiemmin ärsyttävän terveellisesti elävä ”en-oo-ikinä-tykännyt-karkista”-poikaystävä ei niin häirinnyt, mutta nyt olen alkanut kiinnittää omaan munkkiporsasteluuni aivan liikaa huomiota. Ja ei kai se ole tervettä, että iltapäiväkoomassa, isossa ärsytyksessä tai kotiäidin sudenhetkenä kuten Täti-ihminen taisi tuota päikkäriajan sokerivajetta osuvasti nimittää, ahmii mitä tahansa – vaikka salaa keittiössä lapsen Kinder-munan kaapin perukoilta. Sanokaa, etten ole ainoa, enhän? 🙂

Ennen kaikkea haluaisin olla tyytyväinen itseeni, sekä ulkoiseen olemukseen että niihin tunteisiin, joita syöminen saa aikaan. Ruoka on minulle tärkeä nautinto, ja haluan jatkossakin kyetä pelkästään hyvältä tuntuviin herkkuhetkiin ja sortua syntisen hyviin suklaakakkuihin ilman seuraavan päivän ahdistusta vyötäröllä pursuavasta pullataikinasta. Itsensä haastaminen on kuitenkin hauskaa, ja siksi nyt pistän kerrasta poikki herkuttelun. Neljäksikymmeneksi päiväksi. Seuraavan kerran suklaapalat saavat siis etsiytyä kahvikuppini rinnalle kesäkuun toinen päivä. (Ja kyllä maar olikin hyvää tuo laivalta ostettu ekslusiivinen mustikkajugurtticrisp-maitosuklaa…mmmmmm.) Katsotaan, miten emännän käy! Lupaan raportoida edistyksestä, mahdollisista munkkimorkkiksista tai siitä, alkavat farkut solahtaa sulavammin jalkaan.

Haaste on heitetty! Lähdetkö mukaan?

« Older posts Newer posts »

© 2024 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑