Sanna Inkeri Saarikangas

VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Syystä että

Ei tullut yhtään liian lämmin, vaikka pukeuduin sunnuntai-iltana toppatakkiin ja paksuun villahuiviin puistokonserttia varten. Vannoutuneena sukankarttajana olen joutunut taipumaan, siirtämään kesäläpyskät sivummalle ja upottamaan nilkat nahkakenkiin. Yritän etsiä itsestäni sitä energiaa, joka selvittäisi lasten asustelaatikot ja ostaisi kymmenen uutta sormikasparia päiväkodin (ja nyt myös koulun) eteiseen hukattavaksi. Tyroksiiniresepti pitäisi uusia, vaatekaappi ratsata, hammaslääkäri varata, eteinen siivota, työkalenterista selviytyä, vanhempainiltaan osallistua ja synttärijuhlien salaatit suunnitella.

 

Alkusyksyn aikataulut eivät ole sellaiset, joita uuden koululaisen vanhemmalle perhelehtien syyllistävissä otsikoissa suositeltiin. Rauhoita syksy, älä ota uusia työprojekteja, varaa aikaa kiireettömälle läsnäololle. Kummasti oma kalenterini on magneetin lailla imenyt itseensä ties mitä työsarkaa, tapahtumajärjestelyä, reissuja ja rojekteja, sekä ylempää määrättyjä että itse aiheutettuja. Töistä koulunpihan ja tarhanportin kautta kotiin kaaduttuani koitan edes pistää puhelimen sivummalle ja olla paikalla, vaikka sitten sohvalla reporankana prinsessasatuja lukemassa.

Ja onhan sitä noita, juuri päättyneen viikonlopun kaltaisia, lapsettomia oman luvan vapaita. Päiviä, jolloin voi käyttää tunnin juoksulenkkiin ja toisen suihkussa siitä toipumiseen. Jolloin voi käydä miehen kanssa ex tempore -elokuvissa tai iltapalalla Inezissä, hypistellä kaikki mintunvihreät korvakorut läpi ystävän kanssa Designtorilla ja purkaa sitten perhepurnauksensa brunssipöydässä. Jolloin voi mennä uimahalliin ja vain myötätuntoisesti hymyillä, kun joku muu säksättää suihkuhuoneessa ei saa juosta, älä mene vielä, ei noin, siis haluatko uimaan vai et?

Oikeastaan tulevien viikkojen täyteläiset päivät tuntuvat aika hyviltä. Töissä mennään tuhatta ja sataa, mutta aikaa löytyy myös pullakahveille ja perjantaiviskeille. Merkkaan kalenteriin koulutuksia, joihin haluan osallistua ja joita saan itsekin pitää. Etsin lapsille harrastuksia, neuvottelen viikkorahasta, lataannun kirjaston lastenosaston sohvalla. Koululaisen äitiys vaatii vielä opettelua, kirjatkin on vielä päällystämättä ja lapsi opiskelee jo espanjaa, jota en itse osaa lainkaan. Adios, lupaan huikata hänelle seuraavana aamuna reppuisen selän kadottua jykevästä ovesta sisälle.

Ja jottei elo olisi pelkkää arkea, päätin yks kaks yllättäen järjestää itselleni synttärikemut. Vanhan liiton tyttöjen illan, jossa sipsi ja supatus olkoot pääosassa. Miehen kanssa keksimme, että syyskuuhun mahtuisi myös kahdenkeskinen matka Tallinnaan. Lasten kanssa karkaamme pian taas Kuhmoon, jossa viimeistään hyhmäisessä aamussa ulkohuussiin talsiminen etäännyttää kaupungin kiireestä.

Kesäloman loppuminen oli minulle kriisin paikka, en ollut ollenkaan sellainen lomalla työnimun löytänyt ja arjen rutiineja odottanut reipastelija, joita somekanavat tuntuivat olevan pullollaan. Ensimmäiset työpäivät lähinnä muistelin titteliä ja työnkuvaa, yritin epätoivoisesti palauttaa mieleen sitä, mitä kaikkea syksyyn oltiinkaan sovittu. Koulun aloitus oli ehkä isompi jännitys kuin olin odottanutkaan – siis minulle. Koko perheelle arjen, aikataulujen, säätämisen ja sopimisen paluu oli pienen kriittisen kasvatuskeskustelun paikka, jossa eniten satikutia taisin saada minä. Onneksi on karkkipäivät ja kainalo, johon voi palata riidankin päätteeksi.

 

Ristin loppusointujaan virittelevän elokuun haikeaksi ja vaikeaksi ja toivotan tervetulleeksi suloisen, säkenöivän ja selkeyttävän syyskuun. Kun antaa periksi syyskengille, sadesäälle, säntäilylle ja omalle epätäydellisyydelleen, on arkeen astetta helpompi astua.

Minun tekee mieli kahvia ja kirjoittaa.

1 Comment

  1. Mä en ymmärrä miksi en kommentoi koskaan, vaikka sun ajatukset herättää paljon ajatuksia. Oon niin vieraantunut blogeista. Luen sun ja Anun (Konalla) blogia. Siinäpä se. Ja jonkun naisen, jonka blogin nimeä en koskaan muista, mutta jolla on ihania vaatteita 😀

    Mut siis, en mäkään ole ollut mikään superhilpeä suorittaja töissä. Päinvastoin, väsynyt kuin mikä, perjantaisin katse on suorastaan lasittunut väsymyksestä ja maanantait on yhtä tuskaa. Jossain keskivaiheilla viikkoa olen parhaimmillani. Ja nukun pitkiä, hyviä öitä!

    Ruuhkavuodet..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista

*

© 2017 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑