Ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi kuukausi sitten. Sitä ennenkin olin hakenut oman alani töitä harvakseltaan, puolitosissani, harrastusmielessä. Kotiarki kahden lapsen kanssa piti minut kuitenkin sen verran kiireisenä, ettei aikaa saati aivokapasiteettia tahtonut riittää täyspäi(väi)seen työhakemusten kirjoittamiseen tai siihen välttämättömänä pidettyyn, verkostoitumiseen.
Kun kotiäitiyteni viimeinen ilta vaihtui työttömyyden ensimmäiseksi aamuksi, olin itse asiassa lähes innoissani. Vihdoinkin aikaa paneutua viestintään! Siis siihen, mitä haluaisin tehdä työkseni, ja siihen, miten tuohon tilanteeseen pääsisin.
Vaikka olen valmistunut viestintätieteistä ja roikkunut perheblogin avulla sosiaalisen median kehityksen perässä tiukalla otteella, huomasin pian työnhakutaitojeni jääneen jonnekin 2000-luvun alun kesätyöetsinnän tasolle. Tuolloin riitti hakemus ja cv, puhelinsoitto perään ja hymyllä kruunattu hyväksytty haastattelu. Nyt työnhakijan tulee osata brändätä itsensä, myydä osaamistaan, hallita somevärkki jos toinenkin, editoida videohakemus, pinnata ansioluettelo, olla ärhäkkä, terhakka, heitellä verkkoja ja tarrata takertuviin kontaktikaloihin kynsin hampain. Pitää tietää, miten ollaan #erottuva @työnhakija.
Mikäpäs siinä, ajattelin. Loin Twitter-tilin ja aloin seurata tuttuja ja tuntemattomia, skrollasin oman alan keskusteluja ja kiinnostavia uutisia. Opin, mikä on bit.ly, aloin puhua lapsillekin 140 merkin mittaisia kehotuslauseita. Klikkailin itseni Instagramiin, josta muodostui mukava välikappale irl-minän ja blogipersoonan taitoskohtaan. Kun järkkäri on liian järeä tai aikaa ei ole ISO-arvojen säätöön, on inspiroiva instailu paikallaan. Perehdyin asialliseen facettamiseen luomalla blogilleni Facebook-sivut, samalla keräsin kupoliini tiedonjyvän jos toisenkin syötteistä ja suunnittelusta. Käytin tunnin jos toisenkin visuaalisen ansioluettelon viilaamiseen – mikä antigraafikolta ja photarineitsyeltä oli hienoisen hikinen, mutta varsin hauskakin ponnistus.
Aivan yksin en olisi kaikkea tätä keksinyt. TE-palveluiden rekryinfoista olen imenyt tietoa kuin sieni. Olen hakeutunut kaikkeen työnhakuani tehostavaan toimintaan: osaamissimulaatioon, haastatteluvalmennukseen, puhelinkontaktoinnin perehdytykseen. Kohta kai saan vip-passin työkkäriin, sellaisen jolla pääsee vessankin ilman vartijan apua. Olen käyttänyt hyväkseni ystävieni asiantuntemusta, luetuttanut hakupapereita tuttavilla ja työnhaun verkkoryhmäläisillä. Koetan olla avoin monenlaisille mahdollisuuksille: en aio poimia suklaarusinoita pullasta vaan otan kahvileiväksi kuivankin käntyn, jos se on leivottu viestinnästä.
Huomaan eläväni alkuhuumaa työnhaun kanssa, kuherruskuukautta jota työttömyystilastot tai yt-uutiset eivät hetkauta. En minä kuitenkaan kovin kauaa haluaisi työttömän statuksella elellä, vaikka sillä alennuksia museolipuista saakin. Mieluummin kirjoittaisin, kouluttaisin, klikkailisin tai (jos on vähän epätoivoisempi päivä) keittelisin kahvia työkseni kuin saadakseni töitä.
Somesta ei ole mitään hyötyä, ellei kukaan tiedä sinun olevan siellä. Niinpä koetan ottaa haltuuni uuden alustan ja pistin pystyyn tämän työnhakusivuston. Vielä on wordpressailu suunnilleen yhtä sulavaa kuin viimekesäinen joogaa suppailulaudan päällä -kokeiluni, mutta toivon digitaitojeni kehittyvän tekemällä ja kokemalla.
Toivon mahdollisimman monen löytävän tänne. Uskon sosiaalisen median hyvyyteen – kenties sen kautta voi aueta uusi urapolku tai ainakin löytyä koordinaatteja työtehtävien monenkirjavalle kartalle. Olen avoin kaikenlaisille työmahdollisuuksille, tärkeintä minulle on #viestintä.
– Sanna
Vastaa