Sanna Inkeri Saarikangas

VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Jollei jouluna ole lasta, voiko joulupukki tullakaan

Vietän tänä vuonna ensimmäistä kertaa joulun ilman lapsiani. Aattoon on vielä viisi viikkoa, mutta olen ehtinyt tätä lastenvalvojan papereissa määriteltyä tasapuolisuuden tavoitetta murehtia ja märehtiä jo moneen kertaan. Se tuntuu kummalta, katkeralta, kurjalta.

En koskaan ole ollut sellainen pomeranssinkuorentuoksuinen jouluihminen, joka vaihtaa verhot ensimmäisenä adventtina ja luukuttaa joululauluja tonttulakki päässään. En liiemmin välitä laatikkoruoista eikä joulun hengellinenkään sanoma kosketa omaa uskonnotonta tonttiani. Tapanani ei ole stressata joulusta, vaan napsin juhlatunnelmasta parhaat palat: torttujen teko on ihanan helppoa, joulusuklaat paranevat vuosi vuodelta, lahjakirjojen valinta kirjakaupassa on aina yhtä kutkuttavaa. Olen minä joskus piparitaikinaakin keitellyt.

Lapset ovat vuosi vuodelta koko ajan enemmän tohkeissaan joulusta, ja niinpä tuo valon juhlan taika on tarttunut itseenikin. Vaikkei joulua meillä mitenkään suurieleisesti ole vietettykään, on joulupuuron mantelista, taloyhtiön saunatunnelmasta, ikioman kuusen koristelusta ja aattoillan graavilohileivistä kehittynyt oman kolmikkoni jouluperinteiden kudelma. Lahjojen merkitys on myös pikkuhiljaa pesiytynyt jälkikasvun mieliin ja viimein olemme mukana siinä kollektiivisessa perheskenessä, jossa postiluukusta kolahtavia lelulehtiä luetaan hartaudella ja himokkaasti.

Minun jouluni on ollut pieni ja rauhaisa, omannäköisensä. Viime jouluna kierrokset oli käännetty aivan uudelle tasolle, kun muutimme uuteen kotiin ja aloitimme uusperhearjen noin kolme sekuntia ennen joulua. Viisihenkisen laumamme joulu oli tunteikas, äänekäs ja eri perinteitä yhteentörmäyttävä. Koristeita kaiveltiin muuttolaatikoista ja kuusen ympärillä setvittiin yksi jos toinenkin riidanhelske. Silti tuohonkin jouluun mahtuivat puurot, saunat, kuuset ja lohileivät, pienet rauhalliset ja rakkaudentäyteiset hetket.

Tänä vuonna lapset juhlivat joulua toisissa kodeissaan. Meidän pirttimme on aattona hipihiljainen. Mies paiskii pyhät töissä, minä todennäköisesti parkkeeraan itseni sohvalle lahjakirjan ja konvehtirasian väliin ja koitan olla itkemättä. Yllätin nimittäin itsenikin sillä, miten surulliseksi tämä lapseton joulu mieleni vetää, enkä ole osannut kaikkia kyyneleitä pidätellä. Koitin kaivella sisuksistani syytä siihen, miksi kaltaiseni arkieläjä menee vaikeaksi, kun yhden juhlapyhän perinteet katkeavat. Kun en edes ole mikään jouluihminen.

Jos istuisin terapeutin pehmeässä tuolissa, sopertaisin varmasti jonkinlaista alkusyytä tälle jouluhaikeudelle. Ehkä jouluaattoon oli ehtinyt viidessä vuodessa kiteytyä kaikki se selviytyminen, pärjääminen, onnistuminen ja pienestä iloitseminen, jota kohti eron jälkeen pyristelin. Omissa joulumuistoissani kirkkaimpina ovat ne aatot, jotka vietin kolmistaan lasteni kanssa: kuinka pienellä panostuksella, ihanien läheisten avustuksella ja uusia perinteitä kasaan kaapimalla sain tehtyä sellaisen joulun, jossa lapset loistivat onnellisina enkä itsekään ollut pelkästään yksinäinen. Vanhoja joulukirjoituksia kaivamalla löytyvät myös ne kuvat, joissa näkyvät ystävän meille kasaama piparkakkutalo tai paketoimat pikkulahjat (”jotta olisi vähän enemmän avattavaa lapsille”). Kuvat, joissa yksivuotias koettaa käsittää mistä lahjatouhussa oikein on kyse ja isoveli ilakoi pakettimeren keskellä. Muistot, joiden paikkaa oman elämän konvehtirasiassa ei aina ihan täysillä osaa arvostaakaan.

Ja kyllä, joulumuistossa omalla ananaskonvehdin arvoisella paikallaan on myös se joulu viiden vuoden takaa, jolloin minä vielä luulin eläväni ydinperheessä. Se joulu, joka tuntuu huijaukselta, jonka muistot tahdon korvata aivan toisenlaisilla, joka vielä vuosien jälkeenkin nostaa rumaa päätään ja pilkistelee humalaisen pukin parran alta.

Reipas puoleni käskee ryhdistäytymään, jättämään turhat tunteilut sivuun ja toteamaan, että se jouluhan on vain yksi päivä vuodessa. Ja voihan sitä juhlistaa muulloinkin kuin aattona! Usein joulussa parasta onkin kaikki sitä ennakoiva oheistekeminen: pipareiden leipominen yhtenä viikonloppuna, Tallipihan tunnelman tutkiskelu toisena, joulukoristeiden esiinkaivaminen kolmantena… Koska emme myöskään halua lapsille kahta kalenteriin ängettyä aattoiltaa, päätimme kehitellä tähän jouluun jotain aivan uutta. Ehkä joulusaunassa voi käydä vaikka uimahallissa, kenties kaveriperheiden kutsuminen aatonaattoglögille muuttuu uudeksi, iloiseksi perinteeksi? Ihan vielä ei ole selvillä, missä välissä se suurin ja mahtavin jouluoperaatio eli lahjojen avaaminen suoritetaan, mutta omalla traditiolistallani kulttimaineeseen nousseen kirjakauppareissun suoritin jo eilen.

Hankin myös ensimmäistä kertaa lapsille joulukalenterin, johon aion piilottaa pieniä yllätyksiä joulukuun päiville. Yhdestä luukusta löytyköön kiitollisuus ja ilo, kyllä minäkin ne vielä sisuksistani esiin kaivan.

3 Comments

  1. Kunpa tännekkin voisi tökätä tykkäyksen sydämellä. Kirjoituksesi ovat niin hyviä!

  2. No niin, kirjoitit sitten taas ajatukseni sanoiksi. Kiitos.

    Meillä ero konkretisoitui muuton myötä 5 päivää sitten, ja jo jonkin aikaa olen surrut tulevaa jouluaattoa, jonka vietän erossa lapsista. Nyt alkoi kuitenkin viritä lamaannuksen ohittavia ideoita siitä, mitä kaikkea voisimme tosiaan puuhailla lasten kanssa jo ennen joulua. Koristeita ja (pakaste)piparitaikinoita ajattelin alkaa viritellä jo tulevana viikonloppuna.

    Sain myös kutsun ystävän jouluaattopöytään, jossa ystäväni ja hänen kahden lapsensa lisäksi istuu ystäväni sisko ja tämän melko vastikään eronneen ystäväni uusi mies lapsineen. Kuulostaa minusta sopivan ei-ytimekkäältä jouluperheeltä, varmaan solahdan sinne oikein hyvin sekaan. Löytyisikö sullekin joku eri kiva kaverijoulu?

  3. Joulu omalla tavalla

    15.12.2017 at 4.40

    Minä olen viettänyt joulut ilman lasta siitä asti, kun hän oli yhdeksän vuotta. Hänelle ovat mummolajoulut aina olleet tärkeitä. Muistan ensimmäisen joulun itsekseni: olin ostanut sellaista ruokaa mistä pidin, uuden hyvän kirjan ja viiniä. Siivosin kodin hyvin, laittelin kynttilöitä palamaan ja itsellenikin yllätykseksi nautin tosi kovasti rauhasta ja pakollisesta pysähtymisestä kaiken normaalihälinän keskellä.
    Näitä itsekseen vietettyjä jouluja on kertynyt jo tosi monia ja edelleen olen jouluaattoillat lähes yksin, mitä nyt joulupukki retkiltään palaa illalla kotikoloon. En vaihtaisi joulujani, ja sen ensimmäisen oman joulun muisto on mielessäni kauniina, valoisana ja rakkaana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista

*

© 2018 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑