Ruuhkavuosista, rakkaudella

Hei te siellä! Muistatteko vielä, kuinka tapanani oli kirjoittaa blogia? Avata ajatuksia ja arkea, taltioida tunteita ja Tampereella tapahtunutta? Nyt viimeisestä tekstistä on kulunut niin pitkä aika, että kaikki bloggaamiseen viittavat lisäykset ansioluettelosta pitäisi melkein pyyhkiä pois. Mutta täällä minä olen, tekstini vain pyörivät oman navan sijaan työpöydällä ja ajatukset pään sisuksissa.

Viime kevään kuntavaalikampanjassa sloganini oli ”rauhaa ruuhkavuosiin”. Itseään toteuttavana käänteisenä ennustuksena oma vuoteni on ollut kaikkea muuta kuin rauhaisa. Tätä tekstiä varten luonnostelinkin vinkkilistan muotoon puettuja ohjeistuksia ruuhkavuosista selviämiseen. Kyllä te tiedätte, ”valitse kaikkien vaatteet valmiiksi edellisenä iltana” tai ”kytke koko perhe yhteen kalenteriin”. Turha kai näitä itsestäänselvyyksiä kuitenkaan on kotejaan hallitseville kollegoille kerrata, en minä ole mikään totuuksia töräyttelevä aikataulujen äititeresa itsekään.

Mitä siis kertoisin? Oikeastihan kaipaan kevyttä kirjoittamista, joka alkaa valmiista ajatuksista eikä vaadi oikolukua tai kuittausta konsernitasolta. Älkää ymmärtäkö väärin: olen yhä vain työssäni äärimmäisen tyytyväinen. Olen pakahtua positiiviseen palautteeseen ja innoissani kätösiini kertyvistä haasteista. Tehtävälistani pylpyröissä skaala vaihtelee strategisen viestinnän kehittämisestä pääsiäisen munajahdin organisointiin. Tämä viikko toi työpaikalle mittavia muutoksia, joiden vaikutuksia me kaikki samoissa medioissa leipämme tienaavat odottelemme jännityksellä.

Vaikka tekstiä saan työstää toimistoaikoina aivan tarpeeksi, kaipaan nimenomaan omia kirjoituksiani. Niitä, jotka kumpuavat kalloni yksityisemmistä osista, soljuvat sydämestä näppäimistön kautta nettiin.

Ajanpuutetta ja täyteenahdettua kalenteria voisin tietenkin syytellä loputtomiin. Totuus kuitenkin on, että arjessani on aivan liian monta ylimääräistä tuntia, jotka voi käyttää Onnenpyörän Twitter-pelin pelaamiseen tai Temptation Islandin analysointiin. Somea selatessani hämmästelen heitä, joilla riittää aika töiden ja lasten lisäksi säännölliseen liikuntaan, sosiaaliseen elämään, siisteihin koteihin ja sellaisiin yliluonnollisiksi kokemiini asioihin kuin käsitöiden tekoon tai kirjojen lukuun (tai peräti kirjoittamiseen!). Lasken oman päiväni tunteja ja mietin, onko noilla muilla yhtään lepohetkeä sohvalla – vai onko minulla niitä liikaakin?

Konkreettisen askeleen kalenterisirkuksen helpottamiseksi otin tämän kuun alussa, kun siirryin takaisin lyhyempään työaikaan. Nelipäiväinen työviikko tai lyhyemmät päivät tuntuvat kahdeksasta neljään -tahkoamisen jälkeen suorastaan laiskottelulta. Olen voinut saatella koululaisen kymmeneksi opinahjon ovelle tai lähteä kolmelta kohti päiväkodin porttia (mikä on kyllä aina iso virhe, koska ää-vää miksi tulit niin aikaisin eikä lasta vielä tuolloin ole patistettu toppavaatteisiin varhaiskasvatuksen voimalla). Oma opettelunsa tässä vajaassa työpanoksessa vielä on, mutta kai pikkuhiljaa osaan merkitä vapaapäivät kalenteriin ja olla tuolloin irti myös sähköpostin silmäilystä.

Kerrottakoon sitten myös hieman totuuksia: uusperheeseen liittyviä tuntoja on paljon vaikeampi purkaa julkisesti omalla naamavärkillä kuin niitä aikoja, kun kuvittelin olevani ainoa, jolla on lapsiini liittyviä arkisia ajatuksia tai eron jättämiä arpia. Jos haluaisin jaapattaa vanhemmuudesta samalla syvyydellä kuin joskus muinoin, olisin uusiokuviossa heikolla jäällä. Oman sensuurinsa sisällölle asettaa luonnollisesti myös kouluikään ehtinyt ihmistaimen. On aivan eri asia tilittää koliikkivauvan tuomasta kaaoksesta kuin koululaisen kasvatushaasteista.

Uusperheongelmissa en usko olevani yksin, mutta kuinka niistä osaisi oikein kertoa? Vähän olen toki yrittänytkin, mutta on tässä arjen pyörteen silmässä kaikenlaisia tuntemuksia ja kokemuksia, joista tekisi mieli avautua. Toisin kuin eroperheessä, tässä kuviossa on kuitenkin kytköksiä niin moneen suntaan, että suun avaaminen täysin auki ei ole samalla tapaa oikeutettua (jos se sitä oli ennenkään, en tiedä). Kotisohvallekin toivoisi kirjoituksillaan ennemmin järkeviä näkökulmia kuin väärinkäsitysten aikaansaamia aikuisriitoja. Opettelua on siinäkin, että osaisi pukea kompleksiset tunteensa sanoiksi ilman kirpeitä kyyneleitä.

No, ruuhkaa arjessa olisi takuulla ilman puolisoa ja bonuslapsiakin, mutta  kolmen kodin kombossa säätöpotenssi nousee omanlaisekseen yhtälöksi. Näin sunnuntaisin tapanamme on kurkistaa tulevaan viikkoon ja sopia aikataulut: kuka tulee, hakee, vie, ostaa ruokaa tai muistaa muistuttaa? Se, mikä mediaanien mukavoittamassa ydinperheessä olisi muutaman sanan rutiini, muuttuu helposti ainakin oman aivosyheröni sisällä tunnemyrskyksi, jossa luovimiseen tarvittaisiin Maaret Kallion navigointitaitoja ja Sami Kurosen kapteenimaisia käskyjä. Kumpi hakee kenenkin lapset, onko se nyt ihan varmasti ok ja mitä sekin sitten tarkoittaa? Joskus ei vaan jaksaisi, helpompaa olisi olla hiljaa, vaikka tietenkin vaikenemalla onkii vain esiin vaikeuksia.

Kas, poikkesin tekstipolultani sivuun, astuin mehukkaalle mättäälle, joka saattaa helposti muuttua upottavaksi suoksi. Ruuhkavuodestahan minun piti raapustella, kertoa miten sen saa haltuunsa ja kuinka säilyttää hymynsä. Oivalluksistani suurin ei ehkä siis liitykään perhe-elämään, vaan töiden tuoman tyytyväisyydentunteen vaikutuksiin koko kehossa ja kotona. (Tällä hetkellä tosin keho riutuu flunssanjälkeisessä nuivassa olotilassa ja kotona kevätvalo leikittelee villakoirien kyljissä.) Kun stressikäyrän on saanut käännettyä kohti maata, yönsä nukkuu hyvin ja peilistä katsoo aamuisin ihan kohtalaisen pirteä ilmestys, ovat muut arjen palaset helpompi sovitella paikoillaan. Iloitsen toki myös lasten kasvusta ja sen tuomista uusista ulottuvuuksista: esimerkiksi vuosia haasteenani ja syyllisyyden alkusyynä ollut ajanvietto vain yhden lapsen kanssa on vihdoin muuttunut mahdollisuuksiksi. Miten iloinen onkaan kuopukseni ollut niinä minuutteina, kun olemme kahdestaan luistelleet Sorsalammella tai nautiskelleet bebe-leivoksia kahvilassa! Ja kuinka ylpeä on esikoinen, joka koulureppu keikkuen kulkee muutaman korttelin mittaisen matkan kerhosta kotiin ja avaa oven omilla avaimillaan. Lasten tyytyväisyydellä yleensä tankkaa kyllä muutenkin kaikki ruuhkassa tai uusarjessa tyhjenevät jaksamistankit täyteen.

Enkä minä tätä ruuhkaa kammoa tai ahdistu prismaperheen perikuvana olemisesta. Olen isoimmilla valinnoilla ja mahdollisuuksilla voinut tehdä arjesta hitusen rauhallisempaa, puolison kanssa meillä on ihan hyvä boogie ja kevääseen heräävä kaupunki tarjoaa vaikka mitä tekemistä. Töissä on kivaa ja kaupungin päätöksenteko on kiinnostavaa. Ja minusta on oikeastaan varsin mukavaa kävellä lasten kanssa työpäivän jälkeen kotiin ja tehdä aina samanlaista jauhelihakastiketta. On toki ihana suunnitella reissuja ja vapaapäivien ohjelmaa, mutta viikonloppuja on melkein liiankin usein! Kuin huomaamatta olemme myös edenneet ensimmäisen kouluvuoden siihen vaiheeseen, jossa suunnitellaan kesälomakuvioita ja tehdään matematiikan kirjan viimeisiä tehtäviä. Syksyllä saattelen molemmat muksuni saman koulun pihaan – arjen logistiikkaa hitusen helpottava muutos sekin. Päiväkodin hyvästelyä en ole vielä edes osannut ajatella. Aikamoinen ajanjakso sekin: neljä vuotta varhaiskasvatusta samojen seinien sisällä, samat aikuiset todistamassa lapsen kasvua ja aika paljon äidinkin. Ihan kohta katkeaa käytännön sanelema side tuohon laitokseen, jonka olemassaoloon voin vain kiitollisuudella suhtautua. Kohdunsyrjällä kummitteleva kuume pitää kuitenkin huolen siitä, että katselen tarhan pihalla taapertavia pienimpiä mietteliäin ilmein.

Huh, kirjoitinpas edes jotakin, viimein. Seuraavaksi keitän kahvia, ja ensi kerralla kirjoitan vähän järkevämmin. Kiitos, jos jaksatte odottaa.