Erosimme lasteni isän kanssa nelisen vuotta sitten. Muutin keskustakolmioon kolmistaan kaksivuotiaan poikasen ja käsivarrella kulkeneen viisikuisen kuopuksen kanssa. Arki oli totaalisen erilaista kuin nyt: olin fyysisesti ja henkisesti kiinni lapsissani lähes vuorokauden ympäri, näin heitä joka ikinen päivä, heräsin heidän vuokseen joka ikinen yö. Kerran tai kymmenen. Työnsin tuplarattaat puistoon, kuljetin esikoisen kerhoon, söimme perjantaisin nakkeja ja ranskalaisia. Parina arki-iltana ja yhtenä viikonlopun päivänä vastuu siirtyi lasten isälle, joka soitti alaovella summeria ja vapautti minut jumppaan, uimaan, elokuviin tai nukkumaan univelkojani.
Ero oli elämäni isoin kriisi, musta ja myrskyinen vedenjakaja, jota en olisi koskaan odottanut oman arkeni suunnanmuuttajaksi. Ydinperhe pistettiin pirstaleiksi, kaikki yhdessä hankittu jaettiin viranomaispapereilla lapsia myöten. Itkin hiljaa yksin suihkussa lasten nukahdettua ja kovaan ääneen kadulla ensimmäisen lastenvalvojakäynnin jälkeen. Itkin ystäville, tuttaville, perhetyöntekijöille ja vauvan pehmeään niskavillaan. Itkin sitä minkä menetin, mitä sain, mitä opin ja mistä selvisin. Olin pieni urhea nainen, monissa muistoissa myös hymyilen.
Eronjälkeisessä elämässä auttavat kädet tulivat aivan uuteen arvoon. Tunsin olevani jatkuvassa kiitollisuudenvelassa varamummolle, joka hyvää hyvyyttään tuli viihdyttämään lapsia ja toi aina kukkia tai pullaa tullessaan. En varmaan vieläkään ole osannut sanoa tarpeeksi kauniita sanoja lasten kummeille, jotka jaksoivat kuunnella kehää kiertävää eroavautumistani, tulivat kylään sotkuisen arjen keskelle, kantoivat muuttolaatikoita tai keräsivät lasten kanssa kukkia äitienpäivänä. Nyt ehkä pystyisin kiittämään myös lasten isää taakan jakamisesta, vaikka vauvavuoden aikana katkeralla kielellä keikkui lähinnä toinen k-alkuinen sana.
Ensimmäisinä yh-vuosina en ikinä ikävöinyt lapsiani. En yksinkertaisesti ehtinyt. Olin kotiäiti, lähiäiti, lähes aina saatavilla ja valmiina. Järjestin Maisa-kirjat hyllyyn ja isi-illat kalenteriin, hankin vaatteet kasvaville koiville ja tilasin kahvilassa soijalaten jotta voisin ruokkia rinnalla toisenkin maitoallergikon. Otin oman kahvihetkeni tuudittamalla pienemmän päiväuneen parvekkeelle ja istuttamalla isomman videoiden eteen. Lähdin kepeästi ulos ovesta kun oli isän vuoro ottaa lapsikoppi, en jäänyt nyyhkimään edes kun lapset ensi kertaa lähtivät isin kotiin yökylään. Oli erittäin omituista olla yksin kotona, mutta en osannut ikävöidä. Ärsyynnyin kyllä, kun joku kadehti vapauttani ja omaa aikaani – olisi vaihtanut sen sekunnissa onnellisen tylsään perhearkeen.
Kuukaudet kuluivat, lapset kasvoivat, perheoikeudellisissa palveluissa tehtiin uudenlaisia sopimuksia. Syntyi joka toinen viikonloppu, jolloin olin oman itseni rouva ja vapaa tekemään mitä ikinä lystäsin. Lapset aloittivat päiväkodin, minä menin töihin. Arki meni uusiksi, aikataulut muuttuivat haastavammiksi. Ruuhkavuodet realisoituivat pinaattilettujen täyttämällä ruokalistalla. Lapset vaihtoivat kotia tarhan eteisen kautta, minulta kysyttiin saako myös isä hakea lapset. Vanhempainilloissa ja joulujuhlissa istuimme kuin kaikki muutkin parit, vasta lasten vilkutukset toiselle vanhemmalle muistuttivat meidän toisenlaisesta todellisuudesta.
Nyt perheeni on isompi kuin koskaan. Elämme uusioarkea kolmen lapsen kombolla, setvimme työvuoroja ja lapsivuoroja kahteen eri suuntaan. Viranomaispapereissa on jaettu kutakuinkin tasan niin päivähoitomaksut kuin asuminenkin. Lapsilla on sen seitsemät isovanhemmat, minä olen rakastunut, kotona on aina vähän sotkuisempaa kuin ennen. Enää en ole yksin pärjääjä, leijonanosan vastuusta kantava äitihahmo, jolla on oikeus valittaa kroonista väsymystä ja elämän epäreiluutta. Minulla on asiat oikeastaan aivan mainiosti. Minulla on kotona toinenkin aikuinen, joku muukin hoitaa ruokaostoksia, lapsia, laskuja, tiskejä, hammaspesuja, iltasatuja ja uhmakiukkuja. Minulla on lapset ja parisuhde, samojen seinien sisällä – häkellyttävä visio, jonka epätodennäköisyydelle ehdin naureskella useamman vuoden.
Ja nyt minulla on myös ikävä lapsiani. En tiedä mitä he juuri nyt tekevät, nukuttiinko yöllä hyvin tai mitä syötiin lounaaksi perjantaina päiväkodissa. Enää en ole se, jolla on arjen langat tiukasti pienissä käsissä ja etuajo-oikeus vanhemmuudessa. En ole ainoa, joka lakkaa kuopuksen kynsiä tai vie esikoisen hammaslääkäriin. Enää ei ole meidän koti ja isin koti, on kaksi tasavertaista kotipesää ja sujuva arki kummassakin.
Kaikki ne valvotut yöt heräilevän vauvan, vänkäävän taaperon, vatsavaivojen, kuumeen, ikävän tai pimeäpelon takia tuntuvat kadonneet kaukaisuuteen. Ne päivät, jolloin odotin pääseväni lapsista eroon, ovat muistoja vain. Vielä joskus vanne pään ympärillä oli kiristetty viimeiseen reikään asti viimeistään viidentenä päivänä yksin lasten kanssa. Nyt viikko tai puolitoista perhearkea menee aivan helposti, satunnaisilla hengittelyillä ja happihyppelyillä. Nyt, viidentenä päivänä ilman lapsia, kuikuilen ikävissäni ikkunasta ja kyselen kuulumisia toisesta kodista ärsyttävyyteen asti.
Ehkä ihminen kaipaa aina sitä mitä ei ole. Ehkä olen epäreilu, epälooginen, kiittämätön ja kohtuuton. Tai ehkä joku toinen vuoroviikkovanhempi tunnistaa myös näitä tunteita? En minä haluaisi olla lasteni kanssa kaiken aikaa ja nautin kyllä vapaaillasta viinilasillisen äärellä tai rauhallisista aamuista raitalakanoissa aikuisten kesken. Lapsivapaina päivinä teen pidempään töitä, käyn lenkillä, syön salaattia iltapalaksija karkkia sängyssä, näen ystäviä, lojun kainalossa tai katson kolmannenkin jakson Temptation Islandia. Hoidan asioita, käyn kaupassa, haahuilen kaupungilla. Vietän ihan mukavia päiviä, mutta olen jotain muuta kuin oikea äiti.
Neljä vuotta sitten odotin sitä hetkeä, jolloin voisin ojentaa vauvan toisiin käsiin tai ohjata uhmaikäisen kiukut eri osoitteeseen. Ehdin saada tarpeekseni. Nyt odotan, että lastenhuoneessa taas nukkuisi joku, että joku kömpisi kainaloon, että saisin kuulla kuka tönäisi tarhan pihalla tai mitä eskarikortissa on luvassa ensi viikolle. Että setvisin kahden prinsessan kiistoja ja korottaisin taas ääntäni turhan kimeäksi eskarilaisen vängätessä vastuistaan. Etten olisi ulkokehällä. Tänään pitää varata kesän päivähoitopaikat ja hakea koululaiselle kerhopaikkaa – tuntuu absurdilta, että ehdin nyt hyvin hoitaa nämäkin asiat kun lapset ovat isällään. Pyykit kuivuvat lastenhuoneessa, askartelut on siivottu pois, rairuohotkin roskiksessa. Kotona on hiirenhiljaista.
Kävin eilen katsomassa erodokumentin Joka toinen pari. Siinä oli niin monta tuttua hetkeä, ettei kyyneleiltä voinut välttyä. Joka toinen pari sopii lapsivuoroista eteisessä ja selailee sekavaa perhekalenteria entisten ja nykyisten puolisoiden kanssa. Joka toisen parin osapuolet muistavat eronsa aivan eri tavoin – tämäkin tarina on vain minun kokemukseni.
Elokuvassa ehkä eniten riipaisivat ne hetket, joissa äidit istuivat hiljaa olohuoneissa laitettuaan lapset nukkumaan. Ja se, jossa parvekkeelta katsottiin toiseen kotiin ajavaa, täyteen lastattua autoa. Molemmissa hiljaisissa minuuteissa kaikuu yksinäisyys ja ikävä, ihan eri muodoissa vain.
Vastaa