Avainsana: lapset

Talvista tunnelmaa, tonttuleikkejä ja tungosta: Koiramäen joulu Särkänniemessä

Kaupallinen yhteistyö: Särkänniemen Koiramäki

Innostun kotikaupungin kasvavasta lastenkulttuuritarjonnasta kovasti, mutta usein myös kavahdan isompia yleisötapahtumia. En pidä tungoksesta tai hälinästä, pelkään yhden tai useamman lapsen katoavan ihmismassaan, tiedän että kaikki perheenjäsenet eivät halua osallistua hassunhauskoihin yhteisleikkeihin ja nälässä kiemuroivien lasten kanssa jonottaminen makkaratiskille on vähintäänkin raskasta. Niinpä erilaiset toritapahtumat tai lastenpäivät jäävät yleensä väliin, ja valitsen mieluummin rauhallisempia kulttuurikokemuksia: kirjastoja, museoita, pitkin puistoa levittäytyviä tapahtumia, joissa ei tarvitse käyttää kuulosuojaimia selviytyäkseen.

Tämän disclaimerin jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että Tampereella Särkänniemeen avattu Koiramäen eläinpuisto onnistui yllättämään ensimmäisenä kesänä, kun sinne kahden tenavan kanssa tallustelin. Huvipuistohärdellin sijaan se tarjoili rauhallista käyskentelyä, sympaattisia elämyksiä ja pikkulapsen kokoisia kulttuurikokemuksia. Kotona ahkerasti kahlatut Koiramäki-kirjat näkyvät eläinpuistossa monin tavoin, koko puisto on rakennettu Koiramäen mallin mukaan, poluilla käyskenteli vastaan Herra Hakkarainen ja ovien takaa löytyi pieniä palasia historiaa, kuten vanhoja leluja, työvälineitä tai uunin pankolla nukkuva renki. Keskiaikaisen maatilan tyttärenä sydäntä (ja erityisesti lasteni isoäidin sydäntä) lämmittivät myös modernisoidut vanhan ajan puuhat, joita lapset pääsivät kokeilemaan: tytär teki taikahiekasta perinteistä piimäjuustoa, jota olen lapsuudenkodissani syönyt kilotolkulla – ja tulen toivottavasti vielä pitkään syömäänkin.

Tänä talvena satuin osumaan samaan tilaisuuteen Särkänniemen markkinointihenkilön kanssa ja siinä sivussa sain kutsun kokemaan Koiramäen joulua. Liput saapuivat juuri sopivasti joulukalenterin kymmenettä luukkua varten, joten viime viikonloppuna suuntasimme koko porukalla kohti huvipuistoa. Odotin kesiltä tuttua söpöstelykokemusta ja jouluhullaantumiseen sopivaa talvitunnelmaa ja aika pitkälti odotuksiin vastattiinkin.

Koiramäen joulu tarjoaa Kunnaksen kirjojen maailman lisäksi eläinpuiston sekä erilaisia jouluaiheisia pajoja, kuten piparinkoristelua ja kuusenkoristeiden askartelua. Joka päivälle on myös oma ohjelmarunkonsa, johon kuuluu niin tonttuleikkejä kuin tallin eläinten ruokintaa. Paikan päällä voi herkutella riisipuurolla tai kaakaolla ja paistaa omia makkaroita tai vaahtokarkkeja. On narunvetoa ja poniratsastusta, joulupukkikin on paikalla! Kaikkea pientä ja söpöä siis, pienen ihmisen näkökulmasta jopa suuria ihmeellisiä elämyksiä.

Meidän 7- ja 5-vuotiaista lapsista koostuva testiryhmämme lähti innosta hihkuen Koiramäkeen (”vaikka koulussa kaikki sanoo sitä kyllä vaan Särkäksi”). Yksi ihasteli pörröisiä eläimiä, toinen askarteli hartaudella villaenkelin joulukuusta varten ja kolmas olisi halunnut ostaa kaikki kirjat Gunnas Kirjakaupasta. Tytöt olivat hymysuin mukana tonttuleikeissä ja saivat kasvoille piirretyt punaposket ja pisamat, joita ei saanut pestä ennen päiväkotiaamua pois. Kaikki kolme viihtyivät parhaiten puuhapaikoilla: uuniluukun liukumäestä ja Drakkulan linnan temppuradoilta heitä oli vaikea saada poistumaan. Linnan säksättävä äänimaailma ja hoplop-henkinen kakarakakofonia oli itselleni vähän liikaa, joten lasten riekkuessa sisällä päänsä hikeen (kannattaa riisua pipot ja takit ennen linnaan astumista!) hengittelin itse raikasta talvi-ilmaa ulkosalla.

Koiramäki on ollut avoinna joulukuun viikonloppuina, joten vielä tänään ja huomenna sekä välipäivinä ehdit puiston kokea. (Katso tarkemmat aukioloajat täältä.) Suosittelen melkein suuntaamaan Särkkään välipäivinä, jolloin kenties välttyy tungokselta mutta saa vielä imettyä itseensä viimeiset joulutunnelmat tältä vuodelta. Portit avautuvat kello 15 ja kannattaakin olla heti kolmelta paikalla, tekemiseen ja kokemiseen nimittäin kuluu yllättävän monta tuntia. Särkänniemen kannalta positiviinen ongelma eli kävijöiden suuri määrä näkyi meidän visiitillämme: eläinten ruokinta-aikaan talli oli tupaten täynnä, mutta toisaalta lapsi sai silti ojennettua heinää pienelle kilipukille tontun avustuksella, mikä on tietysti aikamoisen ihanaa. Piparipajan ja kahvilakeikan jätimme suosiolla väliin ja suuntasimme herkkulippujemme kanssa kohti Näsinneulaa.

Viime sunnuntain mukavin muisto taisikin jäädä jäätelöhetkestä Näsinneulan huikeassa ravintolassa, jossa kahisevissa toppa-asuissa koohotimme valkoisten pöytäliinojen keskellä. Täydellisellä pelisilmällä varustettu tarjoilija sijoitti meidät kauas romanttisista pariskunnista ja opetti lapsille lautasliinan oikean käytön. Ehkä lapsiin iskostui muutama ajatus ravintolakäyttäytymisestä siinä sivussa (esimerkiksi se, miksi Koiramäen portin tontulta saatuja yllätyslakuja ei saanutkaan syödä ravintolan pöydässä). Pimeässä illassa ihmettelimme ympärillä vaihtuvaa Mansen maisemaa ja ihastelimme kokin loihtimia jäätelöannoksia. Kuopukseni tosin sekoitti puolentusinaa makukomponenttia yhteen, koska niin on palempaa.

Ai niin! Kun astelet Koiramäkeen, muista hakea heti visiitin aluksi kirjakaupasta tonttuovien etsintään tarkoitettu kartta. Pikkuruisten ovien etsiskely oli lapsista hurjan hauskaa. Erityistä ylpeyttä tunsin siinä vaiheessa, kun jo muutaman löytyneen oven perusteella he osasivat päätellä ratkaisuksi muodostuneen sanan. Viisas pääsee vähemmällä ja me pääsimme poistumaan ajoissa kohti iltapäiväkahveja!

Isommalle perheelle Koiramäen keikka ei ole mikään edullisin jouluelämys, joten reissuun kannattaa varata koko iltapäivä ja ilta sekä aimo annos lapsekasta joulumieltä. Ehkä ensi vuodelle tarjolla on myös huokeampi perhelippu? Voisin veikata, että suosion myötä myös puiston aukioloajat hieman pitenevät, jolloin useampi mahtuu rauhassa kokemaan kaikki jouluisat pajat ja puuhat. Käymisen arvoinen Koiramäki ehdottomasti on, sekä kesällä että joulun alla. Ensi kesänä aiotaan muuten ensimmäistä kertaa hullutella Särkänniemessä huvipuiston puolella rannekkeiden voimin ihan koko porukalla – sitä varten tarvitsen ehkä hieman meditointia ja lapsiin kiinnitettävät paikannuslaitteet…

 

Mitä muuta voi kokea Tampereella joulun alla? Katso kaikki vinkit joulukalenteristani, vielä on luukkuja jäljellä!

Vapaahetken haikailusta vuoroviikkovanhemman kohtuuttomaan kaipaukseen

Erosimme lasteni isän kanssa nelisen vuotta sitten. Muutin keskustakolmioon kolmistaan kaksivuotiaan poikasen ja käsivarrella kulkeneen viisikuisen kuopuksen kanssa. Arki oli totaalisen erilaista kuin nyt: olin fyysisesti ja henkisesti kiinni lapsissani lähes vuorokauden ympäri, näin heitä joka ikinen päivä, heräsin heidän vuokseen joka ikinen yö. Kerran tai kymmenen. Työnsin tuplarattaat puistoon, kuljetin esikoisen kerhoon, söimme perjantaisin nakkeja ja ranskalaisia. Parina arki-iltana ja yhtenä viikonlopun päivänä vastuu siirtyi lasten isälle, joka soitti alaovella summeria ja vapautti minut jumppaan, uimaan, elokuviin tai nukkumaan univelkojani.

Ero oli elämäni isoin kriisi, musta ja myrskyinen vedenjakaja, jota en olisi koskaan odottanut oman arkeni suunnanmuuttajaksi. Ydinperhe pistettiin pirstaleiksi, kaikki yhdessä hankittu jaettiin viranomaispapereilla lapsia myöten. Itkin hiljaa yksin suihkussa lasten nukahdettua ja kovaan ääneen kadulla ensimmäisen lastenvalvojakäynnin jälkeen. Itkin ystäville, tuttaville, perhetyöntekijöille ja vauvan pehmeään niskavillaan. Itkin sitä minkä menetin, mitä sain, mitä opin ja mistä selvisin. Olin pieni urhea nainen, monissa muistoissa myös hymyilen.

Eronjälkeisessä elämässä auttavat kädet tulivat aivan uuteen arvoon. Tunsin olevani jatkuvassa kiitollisuudenvelassa varamummolle, joka hyvää hyvyyttään tuli viihdyttämään lapsia ja toi aina kukkia tai pullaa tullessaan. En varmaan vieläkään ole osannut sanoa tarpeeksi kauniita sanoja lasten kummeille, jotka jaksoivat kuunnella kehää kiertävää eroavautumistani, tulivat kylään sotkuisen arjen keskelle, kantoivat muuttolaatikoita tai keräsivät lasten kanssa kukkia äitienpäivänä. Nyt ehkä pystyisin kiittämään myös lasten isää taakan jakamisesta, vaikka vauvavuoden aikana katkeralla kielellä keikkui lähinnä toinen k-alkuinen sana.

IMG_0861.JPG

Ensimmäisinä yh-vuosina en ikinä ikävöinyt lapsiani. En yksinkertaisesti ehtinyt. Olin kotiäiti, lähiäiti, lähes aina saatavilla ja valmiina. Järjestin Maisa-kirjat hyllyyn ja isi-illat kalenteriin, hankin vaatteet kasvaville koiville ja tilasin kahvilassa soijalaten jotta voisin ruokkia rinnalla toisenkin maitoallergikon. Otin oman kahvihetkeni tuudittamalla pienemmän päiväuneen parvekkeelle ja istuttamalla isomman videoiden eteen. Lähdin kepeästi ulos ovesta kun oli isän vuoro ottaa lapsikoppi, en jäänyt nyyhkimään edes kun lapset ensi kertaa lähtivät isin kotiin yökylään. Oli erittäin omituista olla yksin kotona, mutta en osannut ikävöidä. Ärsyynnyin kyllä, kun joku kadehti vapauttani ja omaa aikaani – olisi vaihtanut sen sekunnissa onnellisen tylsään perhearkeen.

Kuukaudet kuluivat, lapset kasvoivat, perheoikeudellisissa palveluissa tehtiin uudenlaisia sopimuksia. Syntyi joka toinen viikonloppu, jolloin olin oman itseni rouva ja vapaa tekemään mitä ikinä lystäsin. Lapset aloittivat päiväkodin, minä menin töihin. Arki meni uusiksi, aikataulut muuttuivat haastavammiksi. Ruuhkavuodet realisoituivat pinaattilettujen täyttämällä ruokalistalla. Lapset vaihtoivat kotia tarhan eteisen kautta, minulta kysyttiin saako myös isä hakea lapset. Vanhempainilloissa ja joulujuhlissa istuimme kuin kaikki muutkin parit, vasta lasten vilkutukset toiselle vanhemmalle muistuttivat meidän toisenlaisesta todellisuudesta.

Nyt perheeni on isompi kuin koskaan. Elämme uusioarkea kolmen lapsen kombolla, setvimme työvuoroja ja lapsivuoroja kahteen eri suuntaan. Viranomaispapereissa on jaettu kutakuinkin tasan niin päivähoitomaksut kuin asuminenkin. Lapsilla on sen seitsemät isovanhemmat, minä olen rakastunut, kotona on aina vähän sotkuisempaa kuin ennen. Enää en ole yksin pärjääjä, leijonanosan vastuusta kantava äitihahmo, jolla on oikeus valittaa kroonista väsymystä ja elämän epäreiluutta. Minulla on asiat oikeastaan aivan mainiosti. Minulla on kotona toinenkin aikuinen, joku muukin hoitaa ruokaostoksia, lapsia, laskuja, tiskejä, hammaspesuja, iltasatuja ja uhmakiukkuja. Minulla on lapset ja parisuhde, samojen seinien sisällä – häkellyttävä visio, jonka epätodennäköisyydelle ehdin naureskella useamman vuoden.

Ja nyt minulla on myös ikävä lapsiani. En tiedä mitä he juuri nyt tekevät, nukuttiinko yöllä hyvin tai mitä syötiin lounaaksi perjantaina päiväkodissa. Enää en ole se, jolla on arjen langat tiukasti pienissä käsissä ja etuajo-oikeus vanhemmuudessa. En ole ainoa, joka lakkaa kuopuksen kynsiä tai vie esikoisen hammaslääkäriin. Enää ei ole meidän koti ja isin koti, on kaksi tasavertaista kotipesää ja sujuva arki kummassakin.

Kaikki ne valvotut yöt heräilevän vauvan, vänkäävän taaperon, vatsavaivojen, kuumeen, ikävän tai pimeäpelon takia tuntuvat kadonneet kaukaisuuteen. Ne päivät, jolloin odotin pääseväni lapsista eroon, ovat muistoja vain. Vielä joskus vanne pään ympärillä oli kiristetty viimeiseen reikään asti viimeistään viidentenä päivänä yksin lasten kanssa. Nyt viikko tai puolitoista perhearkea menee aivan helposti, satunnaisilla hengittelyillä ja happihyppelyillä. Nyt, viidentenä päivänä ilman lapsia, kuikuilen ikävissäni ikkunasta ja kyselen kuulumisia toisesta kodista ärsyttävyyteen asti.

Ehkä ihminen kaipaa aina sitä mitä ei ole. Ehkä olen epäreilu, epälooginen, kiittämätön ja kohtuuton. Tai ehkä joku toinen vuoroviikkovanhempi tunnistaa myös näitä tunteita? En minä haluaisi olla lasteni kanssa kaiken aikaa ja nautin kyllä vapaaillasta viinilasillisen äärellä tai rauhallisista aamuista raitalakanoissa aikuisten kesken. Lapsivapaina päivinä teen pidempään töitä, käyn lenkillä, syön salaattia iltapalaksija karkkia sängyssä, näen ystäviä, lojun kainalossa tai katson kolmannenkin jakson Temptation Islandia. Hoidan asioita, käyn kaupassa, haahuilen kaupungilla. Vietän ihan mukavia päiviä, mutta olen jotain muuta kuin oikea äiti.

Neljä vuotta sitten odotin sitä hetkeä, jolloin voisin ojentaa vauvan toisiin käsiin tai ohjata uhmaikäisen kiukut eri osoitteeseen. Ehdin saada tarpeekseni. Nyt odotan, että lastenhuoneessa taas nukkuisi joku, että joku kömpisi kainaloon, että saisin kuulla kuka tönäisi tarhan pihalla tai mitä eskarikortissa on luvassa ensi viikolle. Että setvisin kahden prinsessan kiistoja ja korottaisin taas ääntäni turhan kimeäksi eskarilaisen vängätessä vastuistaan. Etten olisi ulkokehällä. Tänään pitää varata kesän päivähoitopaikat ja hakea koululaiselle kerhopaikkaa – tuntuu absurdilta, että ehdin nyt hyvin hoitaa nämäkin asiat kun lapset ovat isällään. Pyykit kuivuvat lastenhuoneessa, askartelut on siivottu pois, rairuohotkin roskiksessa. Kotona on hiirenhiljaista.

IMG_1727.JPG

Kävin eilen katsomassa erodokumentin Joka toinen pari. Siinä oli niin monta tuttua hetkeä, ettei kyyneleiltä voinut välttyä. Joka toinen pari sopii lapsivuoroista eteisessä ja selailee sekavaa perhekalenteria entisten ja nykyisten puolisoiden kanssa. Joka toisen parin osapuolet muistavat eronsa aivan eri tavoin – tämäkin tarina on vain minun kokemukseni.

Elokuvassa ehkä eniten riipaisivat ne hetket, joissa äidit istuivat hiljaa olohuoneissa laitettuaan lapset nukkumaan. Ja se, jossa parvekkeelta katsottiin toiseen kotiin ajavaa, täyteen lastattua autoa. Molemmissa hiljaisissa minuuteissa kaikuu yksinäisyys ja ikävä, ihan eri muodoissa vain.

© 2024 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑