Sanna Inkeri Saarikangas

Huomenna sunnuntaina on kuntavaalien varsinainen vaalipäivä eli viimeinen mahdollisuus äänestää. Muistathan käyttää ääntäsi!

Tässä vielä kolme syytä äänestää numeroa 123:

1. Äänestämällä ruuhkavuosia ja perhearkea ymmärtävää ihmistä saat valtuustoon päättäjän, jolle varhaiskasvatus, koulutus, lähipalvelut, vanhempien jaksaminen ja helppo harrastaminen ovat tärkeitä.
2. Valitsemalla vihreät varmistat, että ilmastonmuutoksen torjunta, lähiluonnon merkitys, kestävät liikenneratkaisut, kulttuuritarjonta, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus näkyvät kaupunkimme kehityksessä.
3. Olen fiksu ja kiva, yhteistyökykyinen ja nopea oppimaan.

Lisäksi tarjolla on kolme tapaa tukea matkaani valtuustoon:

1. Vinkkaa minusta ehdokasta miettivälle naapurille, kaverille tai someseuraajalle Instagramissa, Facebookissa tai Twitterissä. Jaa vaikkapa tämä instapostaus stooreissa! Somesuositteluja voi hyvin tehdä mistä päin Suomea tahansa.
2. Lahjoita kampanjaani. Laskut viime hetken mainonnasta ratikassa, somessa ja vaalipäivän lehdessä ovat vasta matkalla. Voit siis auttaa rahallisesti kampanjan onnistumisessa myös näin viime metreillä. Lahjoituksen teet kätevästi verkossa täällä, vitonenkin vie jo pitkälle.
3. Äänestä. Tarkista äänestyspaikkasi ja kurkkaa myös vinkit lasten kanssa äänestämiseen.

Kiitos jo nyt jokaiselle tsemppaajalle, tukijalle, tykkääjälle, kannustajalle, kommentoijalle ja lahjoittajalle. Tänään jännitetään jalkapalloa ja huomenna vaalitulosta. Toivotaan molemmissa Suomen voittoa.

Etsitkö vielä lisää tietoa minusta, taustastani ja teemoistani? Lue lisää täältä!

Kirjoitin jo neljä vuotta sitten, edellisten kuntavaalien aikaan, miten toivoisin kuntatason päätöksenteon tukevan erilaisia, monimuotoisia perheitä. Kaivoin nyt kirjoituksen esille ja tuunasin sen tähän hetkeen. Ilahduttavasti jotkut asiat ovat edenneet – kaikki eivät kuitenkaan oikeaan suuntaan. Tekemistä riittää yhä paljon siinä, että kaupungin päätöksenteko, palvelut ja rakenteet huomioisivat perheiden moninaisuuden.

Oma perheeni on kuusihenkinen lauma, johon kuuluu ”minun, sinun ja meidän lapsia”, yhteensä kolme koululaista ja kaksivuotias. Tätä uusperhe-äityttä ennen olen ehtinyt olla myös opiskelijaäiti, kotiäiti, työtön äiti, eronnut äiti, yhteishuoltaja-lähiäiti – aina jollain lailla perinteisen perhenormin ulkopuolella. Kun puhumme vaikkapa perhevapaauudistuksesta tai täytämme erilaisia lomakkeita, on oletuksena yhä usein, että lapsella on kaksi eri sukupuolta olevaa, keskenään parisuhteessa  olevaa ja yleensä vielä työssäkäyvää vanhempaa. Aika moni ei kuitenkaan todellisuudessa sujahda tähän lokeroon: esimerkiksi vuosittain Suomessa noin 30 000 lasta kokee vanhempiensa eron.

Yhteiskunnan kankeudesta perhenormien suhteen kertoo jo se, miten heikosti meillä on käsitteitä ja termistöä erilaiselle vanhemmuudelle: kun elin arkea kolmistaan kahden pienen lapsen kanssa, mutten kuitenkaan ollut heidän yksinhuoltajansa, oli tittelin löytäminen vaikeaa. Sinkkuäiti oli toki mukavan kepeä kuvaus tilanteestani – aina siihen asti, kunnes aloin seurustella.

Kun taas kannoin kuopusta vielä vatsassani, moni kysyi: ”Moneskos lapsi teille on tulossa?” Se olikin vähän hankalampi kysymys – määritelmästä riippuen kun lapsi oli ”meille” joko ensimmäinen, toinen, kolmas tai neljäs.

Toisinaan tuskailen edelleen sitä, mikä oikein olen puolisoni lapselle (häntä nimitän mieluiten bonus- tai lahjalapseksi). Äitipuoli en koe olevani, vanhempi on kovin virallinen ja muut väännökset tuntuvat vierailta. No, onneksi lapsille ei tunnu olevan ongelmallista se, että vastaan kotona huhuiluun, oli sitten nimityksenä äiti tai ihan vaan Sanna.

Kielen lisäksi uudistamista kaipaa koko perhekäsitys ja se, miten erilaiset, monimuotoiset ja muuttuvatkin perheet kaupungin päätöksissä näkyvät.

10 tapaa, joilla kaupunki voi tukea erilaisia perheitä

1. Tarjotaan matalan kynnyksen palveluita eroperheille. Vanhempien ero on aina jonkinasteinen kriisitilanne, johon lapset eivät voi vaikuttaa. Pidetään perheneuvolan ovet avoimina eroa pohtiville, järjestetään vertaisverkostoja eron kokeneille ja tarjotaan käytännön lastenhoitoapua kriisin keskelle. Oman eroprosessini pelastavina enkeleinä oli perheneuvolan keskusteluapu sekä lapsiperheiden kotipalvelun perhetyöntekijät, jotka ottivat kopin lastenhoidosta ja antoivat tilaa ja aikaa oman pään putsaamiselle ja asioiden hoitamiselle. Eron jättämiä jälkiä sain puida vielä vuosia myöhemminkin, uuden raskauden aikana neuvolapsykolgin pehmeässä tuolissa.

2. Panostetaan perhetyöhön ja vahvistetaan lapsiperheiden kotipalvelua.  Kunnan tarjoama kohtuuhintainen lastenhoitoapu on parasta mahdollista ennaltaehkäisevää työtä, jolla taatusti säästetään myöhemmissä lastensuojelun kustannuksissa ja lisätään koko perheen hyvinvointia. Lapsiperheen kotipalvelun saamisessa on nyt alueellisia eroja ja jonot voivat venyä kohtuuttoman pitkiksi. Tarjotaan maksuton Ekavauva-palvelu myös uusperheille, joissa odotetaan pariskunnan ensimmäistä yhteistä lasta.

3. Varmistetaan paikka lähipäiväkodista erityisesti yhden vanhemman perheen lapsille. Arjen logistiikassa päivähoidon sijainnilla on erityisen iso merkitys, jos tarhamatkoista vastaa vain toinen vanhempi. Säilytetään subjektiivinen päivähoito-oikeus ja panostetaan varhaiskasvatukseen  kilpailemalla alan osaajista myös palkoilla.

4. Säilytetään koululaisten aamu- ja iltapäiväkerhotoiminta, joka tuo helpotusta työssäkäyvän vanhemman arkeen. Pidetään koulumatkat lyhyinä ja turvallisina ja ryhmäkoot kurissa.  Edetään kohti harrastamisen ”Suomen mallia” eli koulupäivän yhteyteen tuotuja harrastusmahdollisuuksia. Otetaan koululaisten loma-ajan toimintaan mallia Ruotsin fritidshemistä ja poistetaan perheiltä pitkän kesäloman ja töiden yhteensovittamisen hankaluus. Tuodaan aluksi ainakin maksuton puistoruokailu kesäajaksi eri puolille kaupunkia.

5. Poistetaan turha byrokratia vuoroviikkovanhemmuudesta. Koulutetaan neuvoloiden, varhaiskasvatuksen, koulujen ja perheiden palveluiden henkilökuntaa kohtaamaan kahden kodin lapset ja tukemaan vanhempien yhteistyötä. (En voi olla ainoa, joka on joutunut erikseen selvittämään esimerkiksi sen, onko vuoroviikoin isänsä luona olevilla lapsilla oikeus koulun iltapäiväkerhoon, jos itse olen kotona äitiyslomalla.)

6. Taataan eroaville vanhemmille pääsy lastenvalvojalle kohtalaisessa ajassa. Tuetaan vanhempia lapsen etua palvelevan asumismuodon, elatuksen ja käytännön arjen järjestelyjen löytymisessä.

7. Tunnustetaan perheiden monimuotoisuus niin puheissa kuin teoissa. Huomioidaan päätöksenteossa, palveluissa, lomakkeissa ja rakenteissa niin yhden vanhemman perheet, uusperheet, sateenkaariperheet, ydinperheet kuin itselliset äidit. Annetaan kaupunkilaisille mahdollisuus tulla kuulluksi heitä koskevissa asioissa.

8. Tuodaan julkiseen keskusteluun rohkeita avauksia perhepolitiikan kehittämiseksi.  Uudistetaan valtakunnan tasolla perhevapaat ja kannustetaan isiä tasapuoliseen vanhemmuuteen, mutta muistetaan myös perheet, jotka eivät malliin helposti mukaudu.

9. Varmistetaan, ettei yksikään perhe jää yksin haasteiden tai tuen tarpeen kanssa.

10. Tehdään Tampereesta vetovoimainen, pitovoimainen, välittävä ja ihana kaupunki – kaikenlaisille perheille.

Uusperheessäni on kolme koululaista ja kaksivuotias päiväkotilainen. Puolisolla vuorotyö, itselläni toimistoajat ja etätyömahdollisuus, kaikilla omat harrastuksensa. Perhearkemme pyörii vauhdikkaasti – myös ilman autoa.

Liikumme töihin, kouluun, päiväkotiin, harrastuksiin ja muihin menoihin kävellen, pyörällä tai bussilla. Lomareissuille olemme vuokranneet tila-auton, lääkäriin on lähdetty tiukassa paikassa taksilla ja työmatkat Helsinkiin taittuivat ennen poikkeusoloja junassa. Nyt ihastelemme ohi suhaavaa ratikkaa ja odotamme sen tuovan vielä lisää mukavuutta arkeen. Myös yhteiskäyttöautojen ja sähköavusteisten tavarapyörien yleistyminen ilahduttaa. 

Valehtelisin, jos väittäisin, ettemme koskaan kaipaa omaa autoa. Onhan se vaivalloista raijata kuusihenkinen lauma bussilla mummolaan. Ruokaostokset saa tilattua kätevästi kotiovelle, mutta kirppislöytöjen kuskaaminen on hankalaa. Sadesäällä kuraisen kaksivuotiaan kärrääminen rattailla voi olla rasittavaa. Autottomana on kuitenkin pitänyt hyväksyä yksi elämän tärkeistä opeista: kaikkea ei voi saada, ainakaan heti. Ironista kyllä, eniten kaipaamme autoa siihen, että pääsisimme helpommin luontoon – yhteydet Pirkanmaan retkikohteisiin voisivat olla paremmat.

En tietenkään ole naiivi: monelle ihmiselle ja monessa Suomen kolkassa auto on arjen välttämättömyys. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla sitä kaikille. 

Autoilun vähentäminen on ilmastoteko, jota kaupunki voi tukea. Tampereen tulee kannustaa kestävään liikkumiseen ja vastata perheiden tarpeisiin. Varmistetaan lapsille paikka lähipäiväkodista – se tukee arjen sujuvuutta ja koko perheen jaksamista, oli liikkumismuoto mikä hyvänsä. Tehdään pyöräteistä turvallisia myös kouluun kulkeville. Kehitetään joukkoliikennettä, panostetaan raiteisiin, keskitetään asuntoja ja palveluita yhteyksien varteen. Kävelyyn kannustavat myös kutsuva kaupunkitila, vehreät puistot ja kulttuurikokemukset. 

Aamulehti uutisoi vastikään tamperelaisille tehdystä tutkimuksesta, jossa kyseltiin kuntavaaleihin liittyvistä teemoista. Yksi kysymyksistä koski oman auton käyttöä. Vastaajista yli puolet eli 60 prosenttia katsoi pärjäävänsä Tampereella arjessaan vaivattomasti ilman omaa autoa. Tätä mieltä olivat varsinkin opiskelijat ja koululaiset, joista neljä viidestä tulee toimeen mainiosti ilman omaa autoa.  Myönteisesti autottomuuteen suhtautuvat painottuivat 18–34-vuotiaisiin ja naisiin.

Kaikki lapsiperheet eivät haaveile isosta pihasta ja tilavasta autotallista kaukana keskustasta. Meitäkin on, joille sopii paremmin kahvilan kautta puistoon tai kirjastoon tehty pyöräretki. Joillekin oman puutarhan sijaan riittää kesäkukat parvekkeella ja torilta haetut mansikkalaatikot – nekin muuten olen aina saanut ostettua, ihan ilman autoa.

Ruuhkavuosiakaan ei tarvitse käyttää ruuhkassa istumiseen.

Lue myös: 

2. vaaliteema: Liikuttavan ihana Tampere – kannustetaan kaupunkilaisia kestävään liikkumiseen

Pyörällä päästään – kun pää(s)tetään

Ratikkamatka varattu

Onnea kaikille kouluvuotensa päättäneille! Ja meille perässä roikkuville, eteenpäin luotsaaville vanhemmille myös.

Tänään juhlittiin koululaisia kauniin kesäisessä säässä. Silmäkulma kostui kuudeluokkalaisille lauletuista jäähyväisistä. Auringon kanssa hymyiltiin kilpaa, kun lapset olivat tohkeissaan saamistaan todistuksista. Hyvinhän tämäkin poikkeusolojen värittämä kouluvuosi meni. ”Äiti, se olloma ny!” totesi viidennelle luokalle (kääks) siirtyvä esikoiseni.

Koulujen päättyminen ja kymmenen viikon kesäloman alkaminen ei kuitenkaan kaikille ole pelkästään ilon aihe ja juhlavan tuuletuksen paikka. Monessa perheessä tuskaillaan etenkin pienempien koululaisten pitkän loman ja vanhempien rajallisten vapaiden yhteensovittamista. Löytyykö kaupungista kesäkerhoa, milloin leireille pitää ilmoittautua, saako isovanhemmilta hoitoapua ja minkä ikäisen lapsen voi olettaa pärjäävän jo itsekseen työpäivän ajan? Ja: mitä tämä kaikki oikein maksaa?

Kesäsäätö voi olla erityisen hankalaa, jos vanhempia on vain yksi, tukiverkot kaukana, työtilanne ei mahdollista lomailua, taloustilanne on heikko tai jaksaminen muuten koetuksella.

Kesän ei pitäisikään olla jokaisen perheen oma, joka vuosi toistuva murheenkryyni. Kunnan järjestämä koululaisten kerhotoiminta läpi kesän ja harrastus- ja ruokailumahdollisuudet myös isommille koululaisille toisivat ison helpotuksen monen perheen kesään. Samalla saataisiin tasa-arvoa, turvaa ja tekemistä ihan kaikille lapsille. Mallia voidaan ottaa Ruotsin ”fritidshem”-toiminnasta.

Toivonkin Tampereelle entistä kattavampia kesäkerhoja, puistoruokailukokeilun laajentamista eri puolelle kaupunkia ja varmuuden siitä, että jokainen koululainen voi jäädä kesälomalle iloisin, levollisin mielin.

Yllätys! Kolmen vaaliteeman lisäksi oli hihassa vielä yksi bonus.

Viestinnän ammattilaisena tunnen vaikuttamisen välineet ja kovatkin keinot. Varavaltuutettuna taas olen päässyt seuraamaan värikästä ja venyvää keskustelua valtuustosalissa lähietäisyydeltä – Tampereen valtuustolla onkin tässä aika kyseenalainen maine.

Äänenpainojen kärjistyminen sosiaalisen median ilmatilassa ei ole myöskään tietenkään jäänyt huomaamatta. Ihan viime päivinä olen taas saanut huomata sen, miten käsittämätöntä kielenkäyttöä ja vihaa uhkuvaa puhetta somessa siedetään. Siinä missä pääministerin kohuista väännetään gateja, ei kuntavaaleissa ehdolla olevia taviksiakaan päästetä vähällä. Toivon todella, että tämä on jokin uuden teknologian tuoma ja pandemian kärjistämä ilmiö, joka pikkuhiljaa hiipuu pois.

Minulle tärkeää on totuuteen perustuva, erilaiset näkemykset huomioiva ja kunnioittava viestintä. Olen ehdottomasti vihapuhetta vastaan ja suhtaudun kriittisesti populistiseen, pikaratkaisuja tarjoavaan tai ennakkoluuloista ammentavaan argumentointiin. Politiikan ei kuitenkaan tarvitse olla totista tönötystä – hienovarainen huumori on mielestäni sallittua, myös vakavissa aiheissa!

Jos vielä pääsisin valtuustoon, olisin rohkeampi pitämään puheenvuoroja. Osaan tiivistää, kiteyttää ja tarvittaessa myös olla hiljaa, jos en tiedä tarpeeksi. Aika monesta asiasta kuitenkin tiedän jo jotain, ja yleensä opin lisää nopeasti.

Yksi asia, jota haluaisin lisää politiikkaan, on selkeä viestintä. Käsi ylös, jos tiedät, mikä on toivomusponsi, sikula, vaiheyleiskaava tai joukkoliikenteen laatukäytävä! En minäkään tiennyt. Ei siis ihme että arjen politiikka vieraannuttaa itsensä ihmisistä – etenkin nuorista – jos siellä puhutaan aivan omaa jargonia. Päättäjien kieli kuitenkin valuu helposti kaupungin palveluihin, ohjeisiin ja säännöksiin, jotka voivat olla joko helposti tai vaikeasti ymmärrettäviä.

Aina kun kuljen lähipuistomme läpi, mietin, kuinka joku jossain on päättänyt, ettei voi sanoa ”kerää koirasi kakat” vaan pitää lausua ”korjaa koirasi jätökset”, vaikkei kukaan oikeasti puhu niin.

Kaikki minusta ja vaaliteemoistani täällä