Sanna Inkeri Saarikangas

VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Sivu 2 / 21

Kahdessa vuodessa kertyneet bonukset

Kaksi vuotta sitten näpyttelin Tinder-viestejä kiinnostavan sairaanhoitajamiehen kanssa. Sovimme ensimmäisiä treffejä gastropubiin, samalla vaihdoimme kevyesti kuulumisia. Vatsassa kutkutti kummallisesti. Jokin tuntui hämmentävän hyvältä, taisin ihastua jo ennen kuin olimme edes kätelleet toisiamme.

Ensitreffit kestivät lopulta melkein vuorokauden. Puhuimme töistä, lapsista, eroista, ruoasta, en edes muista mistä kaikesta. Olimme ihan eri maailmoista, silti samoja polkuja kulkeneita. Yöllä hän nukkui vieressäni, minä nipistelin itseäni epäuskoisena ja mietin, mitä ihmettä oli tapahtunut.

Seurustelu oli ihanaa ja hankalaa. Jo ensitapaamisella kävi selväksi, että kohtaisimme vain kalentereiden tarjoamissa kompromissi-ikkunoissa. Oli lapsiviikkoja, yövuoroja, monta elämää yhteensovitettavaksi. Olimme kuitenkin luovia: tapasimme lounailla kaupungilla, vaihdoimme tunnin verran kuulumisia yövuoron ja työpäivän välissä, hyödynsimme lapsivapaat hetket ja etätyön mahdollistaman läheisyyden. Kyläilimme toistemme luona jatkuvasti – latasin bussikorttia kaiken aikaa ja meikkipussi oli aina lähtövalmiudessa kylpyhuoneessa. Olin töissä muissa maailmoissa ja kotona yli-iloinen äiti, joka vilkuili puhelintaan posket punaisina.

Lapsemme kohtasivat toisensa leikkipuistossa. He löysivät yhteisen sävelen mutkattomasti meidän nojaillessa aitoihin jännittyneinä, asiantuntijoiden malttavat mielipiteet muistia härnäten. Emme me osanneet odottaa puolta vuotta tai vuosikymmentä, ovatko kaikkitietävät sinkkoset olleet koskaan rakastuneita?

Vietimme aikaa erilaisilla kokoonpainoilla. Lapset hihkuivat innosta yökyläilyn alkaessa, seuraavana päivänä olimme kaikki aina kypsiä kaikkeen. Kolmikko keräsi kierroksia ja uuvutti toisensa, oli hankalaa olla vanhempana kylässä mutta silti yli-ihanaa käpertyä sohvakainaloon lasten nukahdettua. Me hoimme, että otetaan nyt rauhassa ja eihän tämän tarvitse vielä mitään sen vakavampaa olla. Salaa supatellen mietimme, mitä meidän yhteisessä jääkaapissa voisi joskus olla ja kuka hakisi lapsia koulusta. Tuntui siltä, että aina piti olla lähdössä, vaihtamassa paikkaa tai pakkaamassa tavaroita.

 

Vuosi sitten kirjauduimme seurustelun vuosipäivän kunniaksi varattuun hotelliin sekavissa tunnelmissa. Syksy oli karannut käsistä, viikot oli kulutettu kahdesta viivasta keskusteluun ja vaikean tilanteen vatvomiseen. Lopulta ultraäänen ruudulta huutanut tyhjyys oli levittänyt tulevaisuuden eteen epämääräisen kärpäsverhon. Kun kaikki suunnitelmat oli sekoitettu, tuntui huijaukselta palata takaisin lähtöruutuun ja pakkaamaan viikonloppureppua. En tiedä oliko se rakkautta, hulluutta, hölmöyttä vai kapinaa, mutta lopulta istuimme yhteisen kodin lattialla syömässä hampurilaisia. Kaksi kerrosta ja kolme lastenateriaa, kiitos.

En osannut varautua uusperheeseen, tuskin kukaan täysin siihen pystyy. Eihän millään matematiikalla kaksi aikuista saa vuodessa aikaan perhettä, jossa nelivuotiaita kuskataan eri päiväkoteihin ja yhtä saatellaan esikouluun. Yleensä tähän pisteeseen asti päästyään on ehtinyt oppia tuntemaan toisen läpikotaisin, on kasvanut yhdessä vanhemmaksi. Eronneiden vanhempien pariutuessa isketään yhteen kaksi palikkaa, jotka ovat tahoillaan hioutuneet tietyllä tavalla täydellisiksi. Niiden yhteensovittamiseen tarvitaan vähän tujumpaa liimaa.

Saman katon alla perheytyminen on ollut tunnerikasta ja paikoin tuskaistakin. On ihanaa seurata lasten hitsautumista yhteen, koko kombomme kasvua yhtenäisemmäksi. Samalla on hermojakiristävää käydä kerta toisensa jälkeen läpi toistuvia tilanteita, joissa aina joku kokee jäävänsä ulkopuolelle. Uusperheen tunneskaala on aivan omaa luokkaansa.

Kahden vuoden parisuhde tuntuu tässä elämässä jo pieneltä saavutukselta, aika kolmistaan lasten kanssa jo melko kaukaiselta. Silti tuntuu, kuin perhettä olisimme olleet vasta hetkisen. Ja toki olemmekin perheenä aina vähän epäkelpo ja vajavainen, lapsille vain toinen puoli kolikosta. Se pitää hyväksyä, nähdä siinä hyvyyttäkin. Lapset puhuvat toisistaan ”ystävänä, joka asuu meillä” – itse asiassa aika kaunis ja todenmukainen kuvaus kahden geeniperimän sisaruussillasta. Me aikuisetkaan emme ole puolikkaita, vaan ihan kokonaisia. Äitejä tai isiä vain puolelle perheestä, mutta tärkeitä aikuisia ihan kaikille.

 

Tänä viikonloppuna juhlistimme kulunutta kahta vuotta. Olimme pariskunta, emme perhesirkusta kalenterin kautta pyörittävä tiimi. Määräsimme lapset kielletyksi puheenaiheeksi yhden illan ajaksi, laittauduimme hienoiksi (vaikka olimme juuri katselleet toisiamme pieruverkkareissa) ja muistelimme, miksi tässä onkin niin hyvä. Pyykkivuorten, väärinymmärrysten ja väsymyksen keskellä pitää välillä pysähtyä katsomaan ja koskemaan toista, palauttaa vatsanpohjaan se kutkutus kahden vuoden takaa ja mieleen kaikki se tolkuton tunne, joka pitää tämän paletin kasassa.

Olen monta kertaa itkenyt yksinäisyyttä ja kaivannut rakkautta, luullut jo kadottaneeni iäksi pääsylippuni parisuhdejunaan, jossa perhe voisi olla mukana matkatavaroissa. Nyt olen saanut kaiken. Ihmisen, jonka seurassa voi olla iloinen, surullinen, väsynyt ja vatsavaivainen. Kumppanin, joka tarkistaa ekaluokkalaisen matikanläksyt, joka lohduttaa päiväkodin portilla itkevää lasta vaikkei se hänelle virallisesti kuulu. Lahjalapsen, joka testaa omaa vanhemmuuttani ja opettaa ihmissuhteista aivan uuden puolen. Rakkauden, johon kuuluu riitojakin, jossa pyydetään anteeksi ja jatketaan eteenpäin.  Arjen jakajan, joka arvaa puolesta sanasta ja pitää samoista karkeista. Miehen, jonka käsiin luotan itseni ja elämäni, jonka onnessa haluan olla osana. Perheen, jossa kertyy käsittämätön määrä tiskiä, piirustuksia, metatyötä, muistoja, tunteita, uutta ja bonusta. Haaveita, joiden toteutumiseen voi melkein jo varovasti uskoa.

Joka toinen viikonloppu

Tämä on kyllä oikea esimerkkiviikonloppu niille, jotka huokailevat että ai kun kiva kun teillä on sitten niin paljon sitä parisuhdeaikaa ihan kaksin, puhahdin puolisolle eilen. Sehän se oletus tuntuu olevan: kun erolapsilla on kaksi kotia, saavat kumppanit joka toinen viikko tai ainakin viikonloppu vaan kölliä lakanoissa ja hurvitella kaksin aamusta iltaan.

Minä vietin viikonlopun flunssaisena sohvanpohjalla niiskuttaen, mies oli yötöissä perjantaista tähän aamuun asti. Näimme toisiamme muutaman tunnin ajan lauantaina ja sunnuntaina, tunteina jolloin vähintään toinen oli väsynyt, ryytynyt ja/tai menossa nukkumaan. Kolmivuorotyöläinen koettaa parhaansa mukaan siirtää hankalat vuorot lapsiajalta muualle, joten käytännössä aikuisviikonloppuihin osuvat juuri ne nihkeät yövuoroputket tai neljäntoista tunnin työpäivät. Varsinaista laatuaikaa ja parisuhde-euforiaa siis.

No, jos totta puhutaan, niin ehkä meillä on keskiverto-ydinparia enemmän kahdenkeskistä aikaa. Työvuoroja ja menoja sumplimalla olemme voineet toteuttaa enemmän viikonloppureissuja kuin olisin ennen yhteenmuuttoa uskonut. Lasten toisissakin kodeissa ymmärretään kahdenkeskisen ajan arvo ja aikataulut joustavat puolin ja toisin. Kyllä meillä ihan oikeastikin on niitä arjesta irrottavia aikuispyhiä, jolloin kukaan ei kokkaa, tiskaa tai edes kurkista pyykkivuoreen päin. Jolloin on aikaa jutella, lojua, supatella ja silitellä, käydä elokuvissa, syödä iltapalaa ravintoloissa tai reippailla kaupungin toiselle laidalle brunssipöytään.

Mutta ei joka toinen viikonloppu siltikään ole mitään toistuvaa hurmosta tai silkkaa seksihurjastelua. Se on osa arkea, pakollinen paha, joka pitää joskus väkisin kääntää positiivisen puolelle. En minä joka toinen perjantai tuuleta villisti lapsiperhepakohuoneen ovella, pikemminkin vältän katsomasta tyhjää lastenhuonetta ja koetan täyttää kalenterin ja mielen kivalla tekemisellä. Jos vain lojuu sohvalla, ehtii yleensä ajatella liikaa.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä jakomielitautisuudesta, jonka yhteishuoltajuus ja lasten jakaminen eri koteihin on tuonut tullessaan. Kyllä, joka toinen torstai askeleeni on varmasti hieman keveämpi, kun koulunpihan ja päiväkodin eteisen jälkeen kävelen töihin eikä hetkeen tarvitse huolehtia lastenhausta tai päivällispöydästä lainkaan. Mutta aika monena torstai-iltana olen myös onnistunut pilaamaan romanttisesti ladatun saunavuoron sillä, että erovanhemmuuden puristus ja bonusvanhemmuuden riittämättömyys valuvat kyynelinä hien sekaan. Eikä vanhemmuus mene mutelle tai pauselle, vaikka lapset olisivat toisaalla: postissa tulee kutsuja hammaslääkäriin, sähköpostiin kilahtaa viestejä opettajalta, neuvolakin pitäisi varata ja talvivaatteet hankkia.

Ja aina joka toinen maanantai, tänäänkin, istun miettimässä, miten koulupäivä sujuikaan, kai päiväkodin pihalla oli tarpeeksi vaatetta päällä, olenko minä oikea äiti ollenkaan kun en näitä asioita ole aina keittiön pöydän ääressä kuulemassa? On myös vaikea sanoittaa sitä epäreilua ja pikimustaa tunnetta, joka aika ajoin kipuaa pintaan vain toisen kotitaloutemme aikuisen jälkikasvun ollessa paikalla. Olenko unohdetun äidin lisäksi huono äitipuoli, kun en osaa täysillä iloita lahjalapsen touhuista, vaan mietin mitä oma tyttäreni samaan aikaan tekeekään? Tiedän kuulostavani epäkypsältä uhrilampaalta, mutta tiedän myös, etten takuulla ole ainoa uusperheellinen tuntojeni kanssa.

Uusperhe on tuonut tullessaan yllättävänkin ison kuorman erilaisia tunteita. Sellaisiakin, joista ei vielä saa otetta tai joiden voi kuvitella hiipuvan vain ajan kanssa. Jossain kohtaa huomasin, etten enää tee jokaisesta lapsihaasteesta perhemuotoamme koskevaa ongelmaa  – joskus lapsi voi olla ihan vaan kiukkuinen, väsynyt tai surullinen ilman että siihen liittyy jotakin sinkkoskokoluokan uusperhetraumaa. Se oli hieno huomio se. Vielä menee hetki, että saan ulotettua havainnon omiin ajatuksiini, jotka jäävät herkästi pyörimään kiitollisuuden kehän ulkosyrjälle, ripustautuvat riittämättömyyden tunteisiin ja muhivat mustissa sukissaan.

Myönnän olevani joissain tuntemuksissani lapsellinen, turhan herkkä ja itsekäskin. Toisaalta täytyy kyetä olemaan myös aika aikuinen, että osaa tai ainakin jaksaa käsitellä lapsilta kohoavat pohdinnat meidän perheestä, kodeista, menneisyydestä ja muistoista. Sitäkin tehdään joka toisena viikonloppuna – eivät nuo lapset katoa mielestä mihinkään, vaikka lastenhuone säännöllisesti tyhjänä kumiseekin.

Seitsemän minuuttia, seitsemän vuotta

Keväällä kerran, vajaat viisi vuotta sitten, jätin kaksi lastani keskenään kotiin käydäkseni ruokakaupassa. Vauva jäi parvekkeelle päiväunille, kaksivuotiaan naulitsin paikoilleen Maisa-videolla. Jokin välttämätön (ehkä vaipat, kauramaito tai perjantaikarkit) oli loppu, ja koko seurueen raijaaminen vielä kerran ovesta ulos, nälkäisinä kauppaan ja kassan kautta kotiin ei tuntunut vaihtoehdolta. Puntaroin lastensuojeluilmoituksen todennäköisyyttä, puristin kotiavaimia käsissäni ja puhelinta toisessa, juoksin portaat alas (koska tietysti juuri tuolloin hissi jäisi jumiin), säntäsin lähimpään kauppaan, kahmin ostokset koriin ja kiiruhdin takaisin. Kassahihnakaan ei kulkenut tarpeeksi nopeasti, mielessäni kuvittelin vähintään tulipalon naapurikortteliin.

Kotona vauva jatkoi uniaan ja kaksivuotias oli tuskin huomannut minun puuttumistani. Tarkistin puhelimen näytöltä: aikaa oli kulunut seitsemän minuuttia.

Viime viikolla esikoiseni, se seitsemänvuotias, oli pari päivää kuumeen takia pois koulusta. Lapsen sairastuminen aktivoi minussa aina muutaman ylimääräisen stressisolun: kuka hoitaa, entäs työt, jääkö tervekin lapsi kotiin vai miten sen saisi raijattua varhaiskasvatuksen pariin, ruokaakaan ei ole varattu, pää hajoaa, onko edes lääkettä? Aika monta kertaa olen iltasadun aikaan silitellyt kuumaa otsaa ja hyperventiloinut koko henkilökohtaisen elämän musertumista milloin minkäkin virustaudin takia.

On vaadittu useampi kokemusasiantuntijuus huomaamaan, että maailmat eivät muserru yhteen nuhakuumeeseen tai edes noroon (vaikka jälkimmäisessä aika lähellä murtumispistettä kyllä ollaankin). Lasten isän kanssa olemme koettaneet jakaa sairastupavastuita jotenkuten tasan niin kauan kuin minäkin olen käynyt töissä. Uusioarjessa taas yllätyksenä tuli sekin, että joku muukin voi hoitaa kipeää lasta, vaikka sellainen kotonani olisikin. Ja jos itse olen hoitovuorossa, niin yleensä työt voivat odottaa tai kiireisimmät voi hoitaa kotona Netflixin vahtiessa sohvatoipilasta.

Tai sitten lapsi voi kasvaa sen verran isoksi, että se katselee tuntikausia Youtube-videoita ja tarjoaa täydellisen työrauhan. Että sen voi jättää yksin kotiin siksi aikaa kun vie pienemmän päiväkotiin tai suorittaa kauppareissun. Että se sanoo vaan joo kyllä mä pärjään ja pitää WhatsApissa viuhuvia väliraporttiviestejä ihan turhina.

 

Ajankulun huomaa kaikkialta, ei vain kasvojen uurteista tai keskivartalolle jämähtäneistä kerroksista.

Blogimuutosten ansiosta olen selannut omista arkistoista vanhoja tekstejä, pysähtynyt kaukaisiin ajatuksiin. Niihin hetkiin, joissa seitsemän minuuttia tuntui hylkäämiseltä ja heitteillejätöltä. Niihin päiviin, joissa ei tunnettu kiirettä vaan odotettiin turhaan nukkumaanmenoa. Öihin, joiden valvotut tunnit valuivat silmien alle. Viikkoihin, kuukausiin, vuosiin, joina pärjäsin, opin, kaaduin, nousin, osasin ja onnistuin.

Viime viikolla perheen molemmat viisivuotiaat oppivat polkemaan ilman apupyöriä. Esikoinen kävi keilaamassa, minä aloitin uuden työn. Koko porukalla katsomme iltaisin Ninja Warriorsia ja neljä viidestä osaa lukea. Kaikki osaavat käyttää sähköhammasharjaa ja kukaan ei huuda pyyhkimään.

Tähän on tultu. Ei mitään suorinta reittiä tai helpointa polkua, mutta tultu kuitenkin. Hetken voi ihailla maisemia, sitten on aika raivata taas omaa tietä eteenpäin.

Ohi syyskuun

Sinne meni se syyskuukin, jo useampi tovi sitten. Ihmettelin hetken, mihin tuo kuukausi oikein katosi, kunnes tajusin viettäneeni sen aikana vaikka kuinka monta normiarjesta poikkeavaa viikonloppua.

 

Ensin kurvailtiin puolison kanssa seuraamaan susijengin otteita koripallokentällä ja vietettiin samalla miniloma kaksin Helsingissä. Lapset yökyläilivät mummolassa ja kokivat sellaisia asioita kuin Särkänniemi-hurvittelua, jota me laiskat vanhemmat emme koko katalan kesän aikana saaneet toteutettua.

Seuraavana viikonloppuna vilkutin heipat Kainuuseen kesälomailemaan karanneelle kumppanille, askartelin itselleni onnitteluviirin ja pistin pöydän koreaksi synttäreitä varten. Ystävien ympäröimänä muutuin 32-vuotiaaksi, minkä koen olevan mainio ikä. Tasaisen turvallinen, aivan aikuinen. Juhlat olivat ikäni veroiset, varsin maltilliset. Perinteeksi muodostuneeseen juhlabingoonkin keksin vain keski-ikäisiä asioita, kuten ”joku puhuu kilpirauhasongelmista” tai ”väsyttää”.

Synttärihumua seurasivat kummalliset päivät yksin kotona, sitten hieman perusarkea lasten kanssa ja lopulta viiden tunnin junamatka Kuhmoon loppuperheen luokse. Olisin voinut viettää mökillä useammankin päivän, sen verran raikkaalta tuntui syysilma kaukana kaupungin kiireistä. Meitä onnisti, ja ensimmäisenä iltana saimme ihailla upeiden revontulien tanssia järven yllä tähtikirkkaalla taivaalla. Seuraavana päivänä edellisvuodelta tuttu joutsenpari saapui rantaan, me poimimme kuopuksen kanssa puolukoita ja lapset dippasivat itseään saunasta hyiseen veteen.

Juuri kun ehdin purkaa matkalaukkuni, oli aika pakata se taas. Aivan hervottoman päivän (etätöistä työhaastatteluun, haastattelusta juosten junaan, asemalta kahden tunnin koulutusta pitämään ja pikavauhtia ratikalla satamaan) päätteeksi nousimme laivaan ja seilasimme miehen kanssa meren yli Tallinnaan. Jo alkusyksystä sovittu reissu lyötiin lukkoon vasta viime hetkellä, ja oma tavoitteeni oli lähinnä syödä hyvin, kävellä kaupungilla ja ostaa korvakorut. Kaikki haaveet toteutuivat – korviksia ostin peräti kahdet – joten reissu oli aikalailla viiden tähden arvoinen.

Ja jotteivat kuukauden parhaat sekunnit rajoittuisi parisuhdekarkailuun, oli kuun vaihteeseen sovittu kuopuksenkin synttärikemut. Ensin kahdeksan tyttölapsen kaverisynttärit, joilla askarreltiin poninhäntiä, syötiin liikaa karkkia ja saatiin seurata lasten improvisoimaa teatteriesitystä. Note to self: pidä roolivaatteet esillä, ne lietsovat luovuuteen ja helpottavat holhoamista. Kaverikekkereiden lisäksi juhlimme viisivuotiasta myös kummien, mummien ja muiden lähisukulaisten kanssa: keitin neljän litran kattilallisen linssikeittoa ja leivoin elämäni ensimmäisen pataleivän ja saatoin siinä sivussa löytää oivallisen reseptin juhlakattaukseen.

Ehkei tässä mentykään mitenkään syyskuun ohi, vaan elettiin sitä ihan tosissaan. Syksyn ensimmäiseen kuukauteen mahtui muikean monta muistoa, poikkeuksellisen paljon reissuja, synttärihumuakin kaksin verroin.

Viikonloppujen välissä oli tietysti myös elämää, tavallista tai tavatonta arkea. Aamupuuroja, päiväkotiin kiiruhtamista, tehokkaita työpäiviä, kauppalistan suunnittelua, kirjastoreissuja, konferenssia, kampaamoreissu, kaverikahvitteluja. Iltalenkkejä, ponileikkejä, naurua, riitoja, itkua, onnistumista, hukkuneita sateenvarjoja, koulun avoimet ovet, puistossa pyöräilyä, uimahallissa polskimista, yksi lautakunnan kokouskin. Tiistaisin katsottiin Ensitreffit alttarilla ja seuraavana päivänä siitä kohkattiin työporukan chatissä. Sunnuntaisin tuijotetaan perhekalenteria ja sovitaan seuraavan viikon menot ja tulot, aina se on melkoista venkslausta mutta mahdollista kuitenkin.

Tänä viikonloppuna olenkin sitten keskittynyt olemaan ihan vaan kotona enkä ole tehnyt juuri mitään. Paitsi pessyt kymmenisen koneellista kihomatopyykkiä, jutellut ja pussaillut puolison kanssa sekä pelannut aivan liikaa Candy Crushia. Sekä tietysti säätänyt blogia ja kirjoittanut sitä! Erinomaisen laiskanpulskea viikonloppu tämä, juuri sopiva syyskuun suhailun jälkeen.

Tulevaan viikkoon lähdenkin levänneenä ja vatsa jännityksestä kipristellen. Tulkoon ja olkoon repaleinen lokakuu, minä olen ihan valmis kursimaan sen kokoon kirkkaanvärisellä ja kimmeltävällä langalla.

 

Kuvat ovat jo kertalleen Instagramin puolella julkaistuja. Kuvavirta päivittyy useammin kuin blogi, tänään siellä on tarjolla myös kodin uusin sisustusmuutos! 

Kaikki yhes koos

Tämä on ensimmäinen teksti, jonka perhebloggaajana tai elämäni avaajana kirjoitan tälle aivan omalle alustalle. Jätän nyt hyvästit Lilylle ja tuotan tekstini vastedes tänne. Tervetuloa siis sinulle, hienoa että löysit perille tai eksyit polullasi juuri minun eteiseeni! Otan hiukset hulmuten vastaan niin uudet tuttavuudet kuin uskolliset kävijät.

Alunperin perustin omaa nimeäni kantaneen sivuston työnhakuni tueksi sinä syksynä, kun siirryin (kauniisti sanottuna) kotiäitiydestä kortistoon, lapset aloittivat päiväkotitaipaleensa ja minä aloin aktiivisesti kaivella omaa uraani.

Sivuston rakenteluun käytetyt tunnit kannattivat, sillä tämä digitaalinen ansioluettelo toimi ensisijaisena näyttönä nykyiseen työhöni, jossa olen edennyt kahdessa ja puolessa vuodessa harjoittelijastatuksesta päällikköasemaan. Näiden kolmenkymmenen kuukauden aikana olen oppinut aivan valtavasti. Olen suunnitellut, toteuttanut, järjestänyt, analysoinut, kehittänyt, kritisoinut ja kestänytkin. Olen hoitanut melkoisen laajan skaalan työtehtäviä viestintäsuunnitelman kasaamisesta virkistyspäivän järjestämiseen. Olen haastatellut uusia työtovereita ja vastannut toimittajan kysymyksiin, kirjoittanut kymmeniä artikkeleita ja näpytellyt satoja twiittejä, seissyt ständillä tapahtumissa ja pyörinyt konferensseissa Hullusta Porosta Pariisiin,  tehnyt matkalaskuja, ostanut toimistolle palaveripullia, pohtinut budjetteja ja commitoinut Githubissa. Olen kokenut ylpeyttä yrityksen menestyksestä, stressiä työtehtävien kasautumisesta, onnistumista hyvin hoidetusta viestinnästä ja liikutusta niin asiakaspalautteesta kuin kesätyöläisten kommenteista.

Päivtyön ohella olen myös ollut mukana perustamassa yritystä, yhteiskunnallista ja vastuullista viestintää tekevää Kumua. Osuuskunnan rattaissa olen oppinut byrokratiaa ja yritysjuridiikkaa, mutta myös löytänyt alustan oman viestintäosaamiseni vahvistamiseen – ja myös sen myymiseen. Opiskeluporukasta aikansa saanut firma on ollut kasvualustan ohella foorumi, johon on voinut purkaa alanvalinta-avautumiset ja pallotella niin ammatillisia trendejä kuin kutkuttavia Tinder-treffejä.

Nyt on kuitenkin aika ottaa askel ja hypätä tutuksi tulleesta aivan uuteen – siis työelämässä, kotona ajattelin pitää kumppanistani tiukasti kiinni. Siirryn kasvuyrityksestä ison konsernin huomaan, it-alalta mediataloon. Vain työmatkassa palaan vanhaan: saan jälleen talsia päiväkodin portilta Finlaysonin portille ja napata aamukahvin mukaani Pala Cafésta. Aloitan uuden työni Alma Medialla aivan pian.

 

Ilmassa leijunut muutoksen kaipuu realisoitui rekrytointiprosessiin, jossa olinkin sadan hakijan joukosta se, jolle soitettiin positiivinen puhelu. Ajattelin olla tästä hieman ylpeä, vaikkei se kai kolmekymppiselle huijarisyndrooma-naissukupolvelle kovin helppoa  olekaan.

Työtarjouksen vastaanottamisen ja työsopimuksen allekirjoittamisen jälkeen mieli on täyttynyt edestakaisin poukkoilevista tunteista: olikohan tämä hyvä idea, mitä jos en onnistukaan, osaanko edes mitään, kuka hullu luopuu ihan kivasta vakityöstään ja hyppää pää edellä avantoon, miten järjestän koululaisen kymmenen aamut kun ei sitä nyt enää voi töihinkään mukaan ottaa?

Rauhalliseen realismiin taipuvainen puoliso lohduttaa, että kyllä, kaikki nämä sekoilufiilikset kuuluvat työpaikanvaihtajan toimenkuvaan ja kaiken on tapana järjestyä. Hän muistutti, ettei päätökseni ollut mikään yhden unettoman yön tulos ja huomautti myös, että olen viime viikot töistä tullessani näyttänyt aiempaa iloisemmalta. Olenkin oikeasti uudesta työstä varsin tohkeissani, vaikken yhtään tiedä mihin urapolku tästä eteenpäin kaartaa.

Kuva: Elias Lahtinen, Aamulehti

Mitä uutta tällä verkkosivulla sitten koetan saada aikaan? Ennen halusin pitää perhearjen avaamisen ja ammatillisen sisällön erillään, siksi blogiminä on kulkenut eri alustalla ja aliaksella kuin työminä. Yksi ja sama Sanna tämän kaiken tekemisen takana kuitenkin on ja nyt tuntuu jo ihan luontevalta tuupata kaikki elämäni sisällöt yhden osoitteen alle. Omien antiikkisten tekstien perkaaminen ja elämän jäsentely verkkoa varten toimi myös mainiona terapiasessiona: kas, tällaista kaikkea olen kokenut, näistä kirjoittanut, tätä kaikkea minä taidan olla.

Koulutuksissa voin paasata yleisölle siitä, kuinka sinullakin on henkilöbrändi, mutten oikein ole osannut tarkastella etäänpää omaani. Nyt aika on kypsä sille, että voin olla sekä ylpeä että heikko, vakava mutta vitsikäs, kriittinen ja silti kepeä. Viikkokalenterissani on tilaa sekä viestinnälle, vaikuttamiselle että vanhemmuudelle. Ja tietysti vapaalle lorvimiselle, Pikku kakkosen aikaan nuokkumiselle, lenkkipolulla paahtamiselle, kirjastossa hengittelylle ja puolison kanssa kahvittelulle. Nyt tälle kaikelle löytyy paikkavarauksensa myös verkosta. Bloggaamistahti toki lienee jatkossakin yhtä verkkainen kuin nyt, ellei sitten joku keksi kellooni useampaa ylimääräistä tuntia.

 

Ai niin, työhaastattelusta minulta kysyttiin, minkälainen kirjoittaja olen. Kerrankin osasin nielaista kaikki konditionaalit, epäröivät ehkät ja maltilliset mukavuudet. Vastasin olevani erinomainen kirjoittaja.

Väitteen paikkansapitävyydestä voit jättää kommentin vaikkapa tuohon alas. Toivon blogini kannustavan keskusteluun ja omanlaiseensa yhteisöllisyyteen, vaikka Lilyn ehdoton vahvuus, ylhäältäpäin tuettu yhteisö, täältä puuttuukin. Olisi hienoa, jos jättäisit oman puumerkkisi tai vaikkapa kävijäkokemuksesi!

Jos taas selailet postauksia pitkälle taaksepäin, älä pelästy. Mukana on kourallinen viimekeväisten kuntavaalien aikaan kirjoittamiani tekstejä sekä myös ne ammoista työnhakijan arkea avanneet artikkelit. Arkistoista löytyy myös blogitekstejä vauva-ajoilta (!) ja tekstiin piirtyneet muistot erosta selviytymisestä, jotka liikuttavat minut edelleen kyyneliin asti. Pyrin tuomaan loputkin arkistojen aarteet ja kaikki Lilyn aikaiset postaukset omalle alustalleni, mutta se vaatii vielä töitä.

Koska en ikinä saa kaikkia sisustusprojekteja valmiiksi ennen synttärijuhlia: tervetuloa, vaikka vähän keskeneräistä vielä onkin! Toivottavasti viihdyt.

Tämänpäiväisen Aamulehden haastattelussa kaikkien runokirjahyllyjen sankari Kirsi Kunnas kuvailee esikoiskirjailijaa, mutta saattaa siinä sivussa koskettaa tällaista sinne tänne suhaavaa tekstintuottajaakin:

”Kaikki on kuitenkin jo aluillaan, tuloillaan. Patetian ja tuskan keskellä voi olla idullaan jotain, siksi lukijalta tarvitaan hellää ymmärrystä.”  

Kirjoitan, siis olen

Olen viime kuukaudet pohtinut paljon sitä, millä haluaisin päiväni täyttää. Yhtenä alkusyksyn iltana, potiessani jälleen yhtä urakriisin, elämäkriisin ja identiteettikriisin uuvuttavaa suvantovaihetta lähdin lasten kanssa lähikirjastoon. Rojahtaessani lastenosaston viereiselle sohvalle bongasin nuorten hyllystä lukusuositukset sinulle, joka tykkäsit Skamista. Tajusin istuvani juuri siellä, missä tunnen olevani eniten kotona. Kirjojen keskellä, tarinoiden äärellä, koko maailman tieto ja tunteiden kirjo kansien väliin painettuna. Siellä, mistä etsitään kuvakirjoja taaperoille, pelejä teinipojille, heppakirjoja heppatytöille, sotaromaaneja lukion äidinkielen tunneille ja Yösyöttö väsyneen vanhemman vertaistueksi.

Osallistuin tänään Image-lehden järjestämään kirjoittajakoulutukseen. Iltapäivän aikana sellaiset kotimaisen kirjoittamisareenan kuumat nimet kuin Sofi Oksanen, Hanna Jensen ja Ronja Salmi kertoivat oman kulmansa tekstin taikomiseen. Tai siis kirjoittamiseen: jos päivästä jäi jotakin käteen, oli se muistutus siitä, että hyväksi kirjoittajaksi tullaan vain kirjoittamalla. Ja lukemalla. Ja kirjoittamalla lisää. Että loistokkaidenkin kirjoittajien aloitukset voivat olla hankalia, tarina saattaa karata käsistä tai viimeinen editointiviilaus pysähtyy vain deadline-pisteeseen.

IMG_1480.JPG

Lukeminen ja kirjoittaminen linkittyy minulle vahvasti juuri kirjastoon, kaikkeen mitä tuo satavuotiaan synnyinmaan suurin ylpeydenaihe olemassaolollaan viestii. Tietoa, avoimuutta, tasa-arvoa, yksilönvapautta ja yhteisöllisyyttä. Jotain samaa on tässä blogimaailmassakin – vuorovaikutteisuudella kuorrutettuna. Siinä missä kirjastot ovat ryhtyneet lainaamaan kahvakuulia ja tarjoamaan kitaratunteja, on blogosfäärikin tehnyt uusia aluevaltauksia. Bloggaajat ovat markkinoijia, toimittajia, tuottajia, podcastin pitäjiä ja brändilähettiläitä.

Aloitin blogin kirjoittamisen seitsemän vuotta sitten, kun kaipasin purkukanavaa äitiysajatuksille ja tekemisen esikoisen päiväuniaikoihin. Blogimaailma on näiden seitsemän vuoden aikana muuttunut mielettömän paljon. Joskus tuntuu, että olen totaalisesti pudonnut kelkasta – en ole onnistunut (tai edes yrittänyt, halunnut, osannut, ehtinyt tai jaksanut?) tehdä blogista tulonlähdettä, en muuttunut ammattibloggaajaksi tai kiinnosta kaupallisia toimijoita. Kirjoitan kaikkien analytiikkamittareiden mukaan aivan liian harvoin, minua ei kutsuta lastenvaatemalliston launcheihin tai nimetä ehdolle gaaloissa – ainakaan vielä. Aina silloin tällöin näppäimistöltäni kuitenkin lähtee lentoon hauras helmi, joka tavoittaa satoja, tuhansia silmäpareja, koskettaa ja kiinnostaa. Aina silloin muistan, että on tämä tarinankerronta vielä minun juttuni. Blogiarkistoa selatessa itken usein itsekin, niin kipeitä, kauniita ja kujeilevia tekstejä olen saanut aikaiseksi.

Mutta entä sitten?

Sofi Oksanen muistutti tänään, että kirjoittaminen vain julkaisemisen vuoksi ei ole pätevä syy kirjoittaa. Sain itseni kiinni siitä lapsellisesta ja jo monta kertaa haudatusta haaveesta, että vielä joskus löytäisin omat sanani kirjaston hyllystä, että ajatukseni ja alkusointuni päätyisivät lainausautomaatin alle ja saisivat pienen maininnan syksyn uutuksien kirjalistauksessa. Mutta entä täällä verkossa? Saako täällä julkaista, vain jotta tulisi kuulluksi? Vai pitäisikö ensin löytää Oksasen painottamat kolme kirjoittamisen pääasiaa: oma aihe, oma ääni ja oma lause?

Imagen koulutuksen aikana päähäni iskostui kuvitteellisen romaanini ensimmäinen lause, sain selityksen sille, miksi joillakin areenoilla tekstini ei vain toimi ja aloin miettiä vielä enemmän sitä, millä haluan päiväni täyttää. Ja sitäkin, mitä haluan jälkeeni jättää. Bittiavaruuteen katoavan sekavan joukon elämänkerrallista horinointia vai ihan kokonaisen tarinan?

Syystä että

Ei tullut yhtään liian lämmin, vaikka pukeuduin sunnuntai-iltana toppatakkiin ja paksuun villahuiviin puistokonserttia varten. Vannoutuneena sukankarttajana olen joutunut taipumaan, siirtämään kesäläpyskät sivummalle ja upottamaan nilkat nahkakenkiin. Yritän etsiä itsestäni sitä energiaa, joka selvittäisi lasten asustelaatikot ja ostaisi kymmenen uutta sormikasparia päiväkodin (ja nyt myös koulun) eteiseen hukattavaksi. Tyroksiiniresepti pitäisi uusia, vaatekaappi ratsata, hammaslääkäri varata, eteinen siivota, työkalenterista selviytyä, vanhempainiltaan osallistua ja synttärijuhlien salaatit suunnitella.

 

Alkusyksyn aikataulut eivät ole sellaiset, joita uuden koululaisen vanhemmalle perhelehtien syyllistävissä otsikoissa suositeltiin. Rauhoita syksy, älä ota uusia työprojekteja, varaa aikaa kiireettömälle läsnäololle. Kummasti oma kalenterini on magneetin lailla imenyt itseensä ties mitä työsarkaa, tapahtumajärjestelyä, reissuja ja rojekteja, sekä ylempää määrättyjä että itse aiheutettuja. Töistä koulunpihan ja tarhanportin kautta kotiin kaaduttuani koitan edes pistää puhelimen sivummalle ja olla paikalla, vaikka sitten sohvalla reporankana prinsessasatuja lukemassa.

Ja onhan sitä noita, juuri päättyneen viikonlopun kaltaisia, lapsettomia oman luvan vapaita. Päiviä, jolloin voi käyttää tunnin juoksulenkkiin ja toisen suihkussa siitä toipumiseen. Jolloin voi käydä miehen kanssa ex tempore -elokuvissa tai iltapalalla Inezissä, hypistellä kaikki mintunvihreät korvakorut läpi ystävän kanssa Designtorilla ja purkaa sitten perhepurnauksensa brunssipöydässä. Jolloin voi mennä uimahalliin ja vain myötätuntoisesti hymyillä, kun joku muu säksättää suihkuhuoneessa ei saa juosta, älä mene vielä, ei noin, siis haluatko uimaan vai et?

Oikeastaan tulevien viikkojen täyteläiset päivät tuntuvat aika hyviltä. Töissä mennään tuhatta ja sataa, mutta aikaa löytyy myös pullakahveille ja perjantaiviskeille. Merkkaan kalenteriin koulutuksia, joihin haluan osallistua ja joita saan itsekin pitää. Etsin lapsille harrastuksia, neuvottelen viikkorahasta, lataannun kirjaston lastenosaston sohvalla. Koululaisen äitiys vaatii vielä opettelua, kirjatkin on vielä päällystämättä ja lapsi opiskelee jo espanjaa, jota en itse osaa lainkaan. Adios, lupaan huikata hänelle seuraavana aamuna reppuisen selän kadottua jykevästä ovesta sisälle.

Ja jottei elo olisi pelkkää arkea, päätin yks kaks yllättäen järjestää itselleni synttärikemut. Vanhan liiton tyttöjen illan, jossa sipsi ja supatus olkoot pääosassa. Miehen kanssa keksimme, että syyskuuhun mahtuisi myös kahdenkeskinen matka Tallinnaan. Lasten kanssa karkaamme pian taas Kuhmoon, jossa viimeistään hyhmäisessä aamussa ulkohuussiin talsiminen etäännyttää kaupungin kiireestä.

Kesäloman loppuminen oli minulle kriisin paikka, en ollut ollenkaan sellainen lomalla työnimun löytänyt ja arjen rutiineja odottanut reipastelija, joita somekanavat tuntuivat olevan pullollaan. Ensimmäiset työpäivät lähinnä muistelin titteliä ja työnkuvaa, yritin epätoivoisesti palauttaa mieleen sitä, mitä kaikkea syksyyn oltiinkaan sovittu. Koulun aloitus oli ehkä isompi jännitys kuin olin odottanutkaan – siis minulle. Koko perheelle arjen, aikataulujen, säätämisen ja sopimisen paluu oli pienen kriittisen kasvatuskeskustelun paikka, jossa eniten satikutia taisin saada minä. Onneksi on karkkipäivät ja kainalo, johon voi palata riidankin päätteeksi.

 

Ristin loppusointujaan virittelevän elokuun haikeaksi ja vaikeaksi ja toivotan tervetulleeksi suloisen, säkenöivän ja selkeyttävän syyskuun. Kun antaa periksi syyskengille, sadesäälle, säntäilylle ja omalle epätäydellisyydelleen, on arkeen astetta helpompi astua.

Minun tekee mieli kahvia ja kirjoittaa.

Sen seitsemänvuotias

Esikoiseni, hän joka teki minusta emon, muuttui keskikesällä seitsemänvuotiaaksi. Tällä viikolla hänestä tuli ihan oikea koululainen.

 

 

Syntymäpäivää juhlittiin eskarikavereiden kanssa upouudessa Muumimuseossa ja kotipihallamme jäätelökakkua ahmien. Hämärässä museossa katselin vaivihaa kymmenpäistä kaveririvistöä ja mietin, miten pieniä isoja he kaikki ovatkaan. Lahjoin lasta teemaan sopivasti muumimukilla ja juhlapaidalla, mutta isoin ja ihmeellisin lahja oli luonnollisesti ikioma puhelin, jonka ensimmäinen WhatsApp-viesti lähetettiin isille: ”Se on moro.”

Tällä viikolla valmistauduimme konkreettisesti koulunaloitukseen: kävimme reppuostoksilla, hankimme kyniä ja kansion tärkeille papereille, päivitimme vaatekaapin farkkuosaston vastaamaan pidentyneitä koipia. Isostunut lapsi sai myös ikioman kirjastokortin sekä bussikortin, joiden omistajuudesta ylpeily on kirvoittanut kipakoita katseita nelivuotistaipalettaan tarpovalta pikkusiskolta. Pieni on vielä toki tuo isompikin, vaikka kieltäytyy jo Pikku kakkosesta.

Torstaina pyyhin toisten vanhempien vierellä salaa kyyneleitä silmäkulmasta, kun koululaisiksi kääntyneet vastasyntyneemme marssivat vilkuttaen opettajan johdolla luokkaansa. Iltapäivällä poimin luokasta poikasen, joka esitteli tohkeissaan matikankirjaansa ja kertoi, että hänen koulukummillaan on puhelimessaan kaikki samat pelit kuin hänellä, paitsi yksi. Nyt jääkaapin ovessa keikkuu lukujärjestys ja jännityksellä odotamme kymmenen aamuista selviämistä sekä uuvuttavan Helmi-viestinnän alkamista.

 

Kun aloin kirjoittaa verkkoon, oli esikoinen blogini päätähti. Kirjasin ylös vauvan kasvukäyrät, keskiviikkoasut ja sosekokeilut. Avauduin huonosti nukutuista öistä, maitoallergiasta ja loppumattomasta harsopyykistä. Parin vuoden päästä sain kirjoittaa isoveljen ihmeellisyydestä, sitten kahden kodin kansalaisesta. Pikkuhiljaa lapsi on saanut jäädä teksteissä taaemmas, enää ei tee mieli avata hänen mielenliikkeitään koko maailmalle tai etsiä haasteisiin vertaistukea isolta yleisöltä. Hän luokoon nyt itse omaa kuvaansa (mutta ei ihan vielä somessa, vaikka uudella puhelimella ehtikin jo salaa ladata ensimmäisen videonsa YouTubeen…).

Yhä voin kuitenkin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu olla seitsemänvuotiaan äiti. Koululaisen äiti. Aistin lievää tyrmistymistä ja hapuilevaa hämmennystä muista kaltaisistani, jotka perjantaiaamuna esikoistensa kanssa odottivat koulun pihassa kellon soittoa. Sinne se on nyt päästettävä, peruskoulun polulle oppimaan, kokemaan, pettymään ja pärjäämään. On löysättävä ohjaksia, katettava kotona pöytään kaikki ne eväät, joilla toivoisi toisen selviävän jälleen uudesta päivästä. Kuka kiusaa ja ketä, löytääkö lapsi paikkansa, odottaako häntä onnellisuus ja ettei nyt vaan sattuis mitään noilla vaarallisilla kujilla – siinä kai ikätoverivanhempien pelot yhdessä nipussa. Vastaustahan ei tiedä, ja sehän tässä äitiyshommassa haastavinta onkin. Sitä koittaa kai vaan kasvattaa ja kasvaa mukana, kuunnella ja kannustaa, toivoo parasta ja jättää pahimmat pelot piiloon.

Seitsemän vuotta äitinä alkaa kuulostaa jo pitkältä ajalta. Siinä ajassa luulisi jo jotain oppineensa? Aina välillä kyseenalaistan kyyneliin asti omat valmiuteni, pienistä hetkistä nappaan liikutuksen veroiset onnistumisen tunteet. Sama lienee tunneskaala koululaisellakin.

”Sitten kun minä olen kahleksan, saan mennä ratikalla kouluun!”

Tampereen keskustan tuntumasta ei taida löytyä ketään, joka ei olisi edes hitusen häiriintynyt ratikkatyömaasta. Oma kotini on Tammelassa, aivan tulevan ratikkareitin vieressä, joten raitiotien rakentaminen ei ole jäänyt huomaamatta. Miltä maistuu lapsiperheen arki aivan työmaan tuntumassa?

Olen ollut Tampereelle rakennettavan ratikan kannattaja jo pitkään ja tuuletin voitokkaana, kun valtuusto vihdoin näytti uudelle kulkupelille vihreää valoa. Täytyy silti tunnustaa, että kevyt kylmä hiki kipusi otsalle, kun projektin mittasuhteet iskeytyivät vasten omaa arkea: muutimme Tammelaan vuodenvaihteessa ja hetikohta muuton jälkeen alkoivat valtavat koneet ryskätä kotikadulla. Sitten aamiaispöytään lyötiin Aamulehti, jonka etusivulla puhuttiin neljän vuoden mittaisesta rakennusprojektista. Neljä vuotta työmaan keskellä?!

Onneksi ratikkatiedotus on muistuttanut, ettei yhtä pysäkkiä ja raiteenpätkää hinkata ihan koko aikaa, vaan työ tehdään vaiheittain aina tietyissä kohteissa kerrallaan.

Vedet katki, puut poikki, hymy huulilla

Kun astun kotoa kadulle, saan aina uusimman katsauksen ratikan etenemiseen. Mikä vaihe onkaan menossa, se kyllä näkyy ja kuuluu. Pitääkö väistää kaivuria, onko lähikauppaan kiertotie, mitä reittiä pääsee kirjastoon?

Toisinaan ajankohtaiset asiat tulevat vastaan jo kotiovella, johon on teipattu tiedotteita työmaan tapahtumista. Vesikatkoksiin ja muihin arjen haasteisiin onkin voinut varautua toimivan viestinnän ansiosta. Maisemaa muuttanut kadunvarren puiden kaataminen tuntui toki karulta, mutta uusien istutuskin on jo tiedossa. Työmaan meteli ei ole liiemmin häirinnyt päiväkahveja tai yöunia, mutta eipä meillä toki muutenkaan kovin myöhään nukuttaisi.

Uusi uljas liikkumismuoto konkretisoitui, kun lähistölle tuotiin ensimmäiset kiskonpätkät. Uutuuttaan hohtavia raiteita on ihasteltu yhdessä lasten kanssa, jotka ennakkoluulottomina kilvan ylistävät ihmeellistä ratikkaa. Itselleni kiskot symboloivat ennen muuta kaupungin kehitystä ja eteenpäin kulkemista.

Keskustorilla juhlittu Ratikkapäivä puolestaan muistutti siitä, että vastustuksesta ja kritiikistä huolimatta nyt ollaan tekemässä jotain isoa ja iloista. Helsingin lainavaunussa käyskennelleet tamperelaiset tuntuivat myhäilevän mielessään: kohta mekin ajellaan tämmöisellä. Omat lapset luonnollisesti kiistelivät jo etukäteen kovaäänisesti siitä, kuka saa ratikassa painaa stop-nappia ensimmäisenä.

Mihin se bussi tänään tulee?

Ratikkatyömaan näkyvin osuus ovat muuttuneet liikennejärjestelyt, jotka koskettavat myös kaltaistamme autotonta perhettä. Milloin on kadulla käytössä vain yksi kaista, milloin pyörätie ohjattu totutusta aivan toiseen suuntaan.

Jokainen pikkulapsiperheen vanhempi osannee samastua tilanteeseen, jossa Ryhmä Haun mukaan aikataulutetut aamurutiinit kosahtavat siihen, että päiväkotibussin pysäkki on siirtynyt yön aikana kolmekymmentä metriä kauemmas. Eräänäkin alkukesän viikkona myöhästyimme päiväkodin puurolta joka ikisenä aamuna ratikkatyömaan takia. Onneksi tarhan tädit osaavat pitää vellin lämpimänä myös meille myöhäisille, eikä kenelläkään voi olla niin kiire ettäkö muutama minuutti kaataisi koko kamelin.

Kaikille liikenneruuhkissa tuskaileville toivon nelivuotiaan kuopukseni positiivista yleisvirettä ja kadehdittavaa zen-asennetta: kun itse puhisin jälleen kerran pykälän kauemmas siirtynyttä pysäkkiä ja ohiajanutta bussia, hän tuijotti lumoutuneena työmaan jättimäisiä koneita ja ilakoi:

”Kun minä olen kahleksan, saan mennä ratikalla kouluun!”

Tällä viikolla ollaan myöhästytty joka aamu päiväkotibussista ratikkatyömaan takia. Paitsi tänään, jolloin nukuttiin porukalla pommiin, vanuttiin kotona aamupalalla ja myöhästyttiin ihan suosiolla kaikista muistakin busseista. Onneksi on kesä, onneksi oppivelvollisuus on tauolla, onneksi töitä ehtii tehdä iltapäivälläkin. Ja onneksi elämässä on sellaisia henkilöitä kuin kuopukseni, joka ei hätkähdä vaikka bussipysäkki siirtyilee mystisiin paikkoihin ja joka laittaa kynsilakalla koristellut kätensä korville koska "sitten kuuluu vaan vähän jylinää". Oi ratikka, kyllä me susta tykätään, vaikka vähän hermoja jyrisytätkin. Neljän vuoden päästä voidaan myöhästyä kiskoilta! 🚋🚋🚋 #tampere #ratikka #ratikantarina #positiivari #neljävee

A post shared by Sanna Inkeri (@sannainkeri) on

Turvallisesti kohti tulevaa

Koulutiensä tänä syksynä aloittava esikoiseni puolestaan saa kokea, miltä tuntuu kulkea kaupungissa, joka on yhtä liikennetyömaata toisensa perään. Hänen ja kaikkien muiden ekaluokkalaisten keltanokkien puolesta toivon autoilijoilta ja muilta tielläliikkujilta kärsivällisyyttä ja huomiokykyä myös muutosten ja ärsytysten keskellä: työmaa ei taatusti ole helppo nakki työmatkaliikenteelle, mutta haastava se on myös itsenäisesti liikkuville lapsille tai vaikkapa vauvanvaunuja työntäville. Annetaan siis kaikille oma tilamme ja höllätään mahdollisuuksien mukaan niin aikatauluja kuin kuskien kravatteja.

Ratikka tulee. Työmaissa, kiertoteissä, väliaikaisuudessa ja muuttuneessa maisemassa on kestämistä, mutta muutoksen seuraaminen on myös aika kiehtovaa. Kaikkea ei voi valita, mutta omaan asenteeseensa voi vaikuttaa: onko arki ratikkarallin keskellä kurjaa ja kiristävää, vai näkeekö sen aitiopaikkana tulevaisuuden kaupunkisuunnitteluun? Kun lapsiltani kymmenen vuoden päästä kysytään, missä he olivat kun Tampereella rakennettiin ratikkaa, voivat he vastata ”ihan siinä kaiken keskellä”.

 

Teksti on julkaistu vieraskynäkirjoituksena Raitiotieallianssin Ratikkablogissa 9.8.2017.

Kohti uutta

Heräsin tänään hämärässä makuuhuoneessa. Ilmassa on jo selvä syksyn tuoksu, illat viilenevät varkain ja pimenevät kuin huomaamatta. Keskikesän valo on auttamatta tältä vuodelta hyvästelty, ihan kohta pitää sukista kieltäytyjänkin taipua ja pistää lakatut varpaankynnet piiloon.

 

Meihin peruskouluputkessa marinoituihin on auttamatta iskostettu vuoden kierto, joka ei ala uudenvuoden raketeista tai noudata bisnesmaailman kvartaaleja: uusi reppu ostettiin ja uudet kynät teroitettiin elokuussa, ja vielä nytkin tämä on kuukausista se, jolloin on eniten energiaa uudelle. Omaan LinkedIn-virtaani tipahtelee uudesta työstä ilakoivia ja yksi jos toinenkin tuttava kertoo aloittaneensa syksylle jonkin uutuutta kiiltävän projektin.

Itse ehdin lomalla lepuuttaa paitsi jalkojani, myös päätä. Suljin tietokoneen ja työsomeista tärkeimmän eli Twitterin kolmeksi viikoksi, enkä kertaakaan kaivannut näppäimistön mäiskettä. Ehdin kesäloman aikana käydä kesäteatterissa ja kansallispuistossa, katsella virtaavaa koskea Kuhmossa ja peilityyntä järveä Punkaharjulla. Norkoilimme lasten kanssa leikkipuistoissa, palelimme rannalla, söimme lounaaksi nuudeleita ja katsoimme elokuvia yhdessä kasassa sohvalla. Historiallisen kylmän kesän monia sadepäiviä vietimme kirjastoissa, lomalla jaksoin ja ehdin jopa lukea itsekin jotakin. Päivitin Instagramiin lukemattomia kuvia ihanista lounaista, kotisohvalle kasatuista aikuis-iltapaloista, ravintoloista ja kahviloista. Lapset söivät ehkä sata palloa jäätelöä. Ne perinteiset, eli suursiivous tai valokuvien järjestäminen, jäivät jälleen tekemättä.

Nyt lomat on lomailtu ja aivot koettavat epätoivoisesti käynnistyä kohti työmoodia. Ensimmäiset työpäivät olen kahlannut sähköpostiviidakossa ja tuijottanut todo-listaani, yrittänyt palautella mieleen mihin heinäkuun alussa oikein mahdoinkaan jäädä. Oli hienoa huomata, että maailma ei räjähtänyt eikä edes firma kaatunut, vaikken kolmeen viikkoon tehnyt yhtäkään markkinointielettä sen hyväksi.

Saan tänä syksynä olla aitiopaikalla seuraamassa yhtä muutosta, kun esikoiseni käy läpi metamorfoosin päiväkotilapsesta koululaiseksi. Ensimmäisen luokan aloitus jännittää (minua) aika lailla, ja en meinaa välttää nostalgisointia reppuostosten ja uusien kouluvaatteiden hankinnan äärellä (omani ostettiin aina elokuussa Itäkeskuksesta, mikä oli maalaiskylän lapselle Dubain ostoskeskuksia vastaava megaluokan kokemus).

Huomaan myös kaipaavani itse jotakin uutta. Kevät täyttyi kuntavaaleista ja kesä jäätelöstä, entä mitä nyt? Urapolkukin tuntuu kaipaavaan uudenlaisia kiemuroita. Ajattelin avautua aiheesta varovasti näin verkossa, kokeilla että kuuleeko kukaan tai pyörähtävätkö rattaat johonkin suuntaan. Päivitän kotisivujani, virittelen verkostoja, kokeilen jääkö satimeen rapujuhlien kokoinen saalis.

Siispä: kohti uutta – ja sen yli.

« Older posts Newer posts »

© 2018 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑