Sanna Inkeri Saarikangas

VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Sivu 2 / 21

Sen seitsemänvuotias

Esikoiseni, hän joka teki minusta emon, muuttui keskikesällä seitsemänvuotiaaksi. Tällä viikolla hänestä tuli ihan oikea koululainen.

 

 

Syntymäpäivää juhlittiin eskarikavereiden kanssa upouudessa Muumimuseossa ja kotipihallamme jäätelökakkua ahmien. Hämärässä museossa katselin vaivihaa kymmenpäistä kaveririvistöä ja mietin, miten pieniä isoja he kaikki ovatkaan. Lahjoin lasta teemaan sopivasti muumimukilla ja juhlapaidalla, mutta isoin ja ihmeellisin lahja oli luonnollisesti ikioma puhelin, jonka ensimmäinen WhatsApp-viesti lähetettiin isille: ”Se on moro.”

Tällä viikolla valmistauduimme konkreettisesti koulunaloitukseen: kävimme reppuostoksilla, hankimme kyniä ja kansion tärkeille papereille, päivitimme vaatekaapin farkkuosaston vastaamaan pidentyneitä koipia. Isostunut lapsi sai myös ikioman kirjastokortin sekä bussikortin, joiden omistajuudesta ylpeily on kirvoittanut kipakoita katseita nelivuotistaipalettaan tarpovalta pikkusiskolta. Pieni on vielä toki tuo isompikin, vaikka kieltäytyy jo Pikku kakkosesta.

Torstaina pyyhin toisten vanhempien vierellä salaa kyyneleitä silmäkulmasta, kun koululaisiksi kääntyneet vastasyntyneemme marssivat vilkuttaen opettajan johdolla luokkaansa. Iltapäivällä poimin luokasta poikasen, joka esitteli tohkeissaan matikankirjaansa ja kertoi, että hänen koulukummillaan on puhelimessaan kaikki samat pelit kuin hänellä, paitsi yksi. Nyt jääkaapin ovessa keikkuu lukujärjestys ja jännityksellä odotamme kymmenen aamuista selviämistä sekä uuvuttavan Helmi-viestinnän alkamista.

 

Kun aloin kirjoittaa verkkoon, oli esikoinen blogini päätähti. Kirjasin ylös vauvan kasvukäyrät, keskiviikkoasut ja sosekokeilut. Avauduin huonosti nukutuista öistä, maitoallergiasta ja loppumattomasta harsopyykistä. Parin vuoden päästä sain kirjoittaa isoveljen ihmeellisyydestä, sitten kahden kodin kansalaisesta. Pikkuhiljaa lapsi on saanut jäädä teksteissä taaemmas, enää ei tee mieli avata hänen mielenliikkeitään koko maailmalle tai etsiä haasteisiin vertaistukea isolta yleisöltä. Hän luokoon nyt itse omaa kuvaansa (mutta ei ihan vielä somessa, vaikka uudella puhelimella ehtikin jo salaa ladata ensimmäisen videonsa YouTubeen…).

Yhä voin kuitenkin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu olla seitsemänvuotiaan äiti. Koululaisen äiti. Aistin lievää tyrmistymistä ja hapuilevaa hämmennystä muista kaltaisistani, jotka perjantaiaamuna esikoistensa kanssa odottivat koulun pihassa kellon soittoa. Sinne se on nyt päästettävä, peruskoulun polulle oppimaan, kokemaan, pettymään ja pärjäämään. On löysättävä ohjaksia, katettava kotona pöytään kaikki ne eväät, joilla toivoisi toisen selviävän jälleen uudesta päivästä. Kuka kiusaa ja ketä, löytääkö lapsi paikkansa, odottaako häntä onnellisuus ja ettei nyt vaan sattuis mitään noilla vaarallisilla kujilla – siinä kai ikätoverivanhempien pelot yhdessä nipussa. Vastaustahan ei tiedä, ja sehän tässä äitiyshommassa haastavinta onkin. Sitä koittaa kai vaan kasvattaa ja kasvaa mukana, kuunnella ja kannustaa, toivoo parasta ja jättää pahimmat pelot piiloon.

Seitsemän vuotta äitinä alkaa kuulostaa jo pitkältä ajalta. Siinä ajassa luulisi jo jotain oppineensa? Aina välillä kyseenalaistan kyyneliin asti omat valmiuteni, pienistä hetkistä nappaan liikutuksen veroiset onnistumisen tunteet. Sama lienee tunneskaala koululaisellakin.

”Sitten kun minä olen kahleksan, saan mennä ratikalla kouluun!”

Tampereen keskustan tuntumasta ei taida löytyä ketään, joka ei olisi edes hitusen häiriintynyt ratikkatyömaasta. Oma kotini on Tammelassa, aivan tulevan ratikkareitin vieressä, joten raitiotien rakentaminen ei ole jäänyt huomaamatta. Miltä maistuu lapsiperheen arki aivan työmaan tuntumassa?

Olen ollut Tampereelle rakennettavan ratikan kannattaja jo pitkään ja tuuletin voitokkaana, kun valtuusto vihdoin näytti uudelle kulkupelille vihreää valoa. Täytyy silti tunnustaa, että kevyt kylmä hiki kipusi otsalle, kun projektin mittasuhteet iskeytyivät vasten omaa arkea: muutimme Tammelaan vuodenvaihteessa ja hetikohta muuton jälkeen alkoivat valtavat koneet ryskätä kotikadulla. Sitten aamiaispöytään lyötiin Aamulehti, jonka etusivulla puhuttiin neljän vuoden mittaisesta rakennusprojektista. Neljä vuotta työmaan keskellä?!

Onneksi ratikkatiedotus on muistuttanut, ettei yhtä pysäkkiä ja raiteenpätkää hinkata ihan koko aikaa, vaan työ tehdään vaiheittain aina tietyissä kohteissa kerrallaan.

Vedet katki, puut poikki, hymy huulilla

Kun astun kotoa kadulle, saan aina uusimman katsauksen ratikan etenemiseen. Mikä vaihe onkaan menossa, se kyllä näkyy ja kuuluu. Pitääkö väistää kaivuria, onko lähikauppaan kiertotie, mitä reittiä pääsee kirjastoon?

Toisinaan ajankohtaiset asiat tulevat vastaan jo kotiovella, johon on teipattu tiedotteita työmaan tapahtumista. Vesikatkoksiin ja muihin arjen haasteisiin onkin voinut varautua toimivan viestinnän ansiosta. Maisemaa muuttanut kadunvarren puiden kaataminen tuntui toki karulta, mutta uusien istutuskin on jo tiedossa. Työmaan meteli ei ole liiemmin häirinnyt päiväkahveja tai yöunia, mutta eipä meillä toki muutenkaan kovin myöhään nukuttaisi.

Uusi uljas liikkumismuoto konkretisoitui, kun lähistölle tuotiin ensimmäiset kiskonpätkät. Uutuuttaan hohtavia raiteita on ihasteltu yhdessä lasten kanssa, jotka ennakkoluulottomina kilvan ylistävät ihmeellistä ratikkaa. Itselleni kiskot symboloivat ennen muuta kaupungin kehitystä ja eteenpäin kulkemista.

Keskustorilla juhlittu Ratikkapäivä puolestaan muistutti siitä, että vastustuksesta ja kritiikistä huolimatta nyt ollaan tekemässä jotain isoa ja iloista. Helsingin lainavaunussa käyskennelleet tamperelaiset tuntuivat myhäilevän mielessään: kohta mekin ajellaan tämmöisellä. Omat lapset luonnollisesti kiistelivät jo etukäteen kovaäänisesti siitä, kuka saa ratikassa painaa stop-nappia ensimmäisenä.

Mihin se bussi tänään tulee?

Ratikkatyömaan näkyvin osuus ovat muuttuneet liikennejärjestelyt, jotka koskettavat myös kaltaistamme autotonta perhettä. Milloin on kadulla käytössä vain yksi kaista, milloin pyörätie ohjattu totutusta aivan toiseen suuntaan.

Jokainen pikkulapsiperheen vanhempi osannee samastua tilanteeseen, jossa Ryhmä Haun mukaan aikataulutetut aamurutiinit kosahtavat siihen, että päiväkotibussin pysäkki on siirtynyt yön aikana kolmekymmentä metriä kauemmas. Eräänäkin alkukesän viikkona myöhästyimme päiväkodin puurolta joka ikisenä aamuna ratikkatyömaan takia. Onneksi tarhan tädit osaavat pitää vellin lämpimänä myös meille myöhäisille, eikä kenelläkään voi olla niin kiire ettäkö muutama minuutti kaataisi koko kamelin.

Kaikille liikenneruuhkissa tuskaileville toivon nelivuotiaan kuopukseni positiivista yleisvirettä ja kadehdittavaa zen-asennetta: kun itse puhisin jälleen kerran pykälän kauemmas siirtynyttä pysäkkiä ja ohiajanutta bussia, hän tuijotti lumoutuneena työmaan jättimäisiä koneita ja ilakoi:

”Kun minä olen kahleksan, saan mennä ratikalla kouluun!”

Tällä viikolla ollaan myöhästytty joka aamu päiväkotibussista ratikkatyömaan takia. Paitsi tänään, jolloin nukuttiin porukalla pommiin, vanuttiin kotona aamupalalla ja myöhästyttiin ihan suosiolla kaikista muistakin busseista. Onneksi on kesä, onneksi oppivelvollisuus on tauolla, onneksi töitä ehtii tehdä iltapäivälläkin. Ja onneksi elämässä on sellaisia henkilöitä kuin kuopukseni, joka ei hätkähdä vaikka bussipysäkki siirtyilee mystisiin paikkoihin ja joka laittaa kynsilakalla koristellut kätensä korville koska "sitten kuuluu vaan vähän jylinää". Oi ratikka, kyllä me susta tykätään, vaikka vähän hermoja jyrisytätkin. Neljän vuoden päästä voidaan myöhästyä kiskoilta! 🚋🚋🚋 #tampere #ratikka #ratikantarina #positiivari #neljävee

A post shared by Sanna Inkeri (@sannainkeri) on

Turvallisesti kohti tulevaa

Koulutiensä tänä syksynä aloittava esikoiseni puolestaan saa kokea, miltä tuntuu kulkea kaupungissa, joka on yhtä liikennetyömaata toisensa perään. Hänen ja kaikkien muiden ekaluokkalaisten keltanokkien puolesta toivon autoilijoilta ja muilta tielläliikkujilta kärsivällisyyttä ja huomiokykyä myös muutosten ja ärsytysten keskellä: työmaa ei taatusti ole helppo nakki työmatkaliikenteelle, mutta haastava se on myös itsenäisesti liikkuville lapsille tai vaikkapa vauvanvaunuja työntäville. Annetaan siis kaikille oma tilamme ja höllätään mahdollisuuksien mukaan niin aikatauluja kuin kuskien kravatteja.

Ratikka tulee. Työmaissa, kiertoteissä, väliaikaisuudessa ja muuttuneessa maisemassa on kestämistä, mutta muutoksen seuraaminen on myös aika kiehtovaa. Kaikkea ei voi valita, mutta omaan asenteeseensa voi vaikuttaa: onko arki ratikkarallin keskellä kurjaa ja kiristävää, vai näkeekö sen aitiopaikkana tulevaisuuden kaupunkisuunnitteluun? Kun lapsiltani kymmenen vuoden päästä kysytään, missä he olivat kun Tampereella rakennettiin ratikkaa, voivat he vastata ”ihan siinä kaiken keskellä”.

 

Teksti on julkaistu vieraskynäkirjoituksena Raitiotieallianssin Ratikkablogissa 9.8.2017.

Kohti uutta

Heräsin tänään hämärässä makuuhuoneessa. Ilmassa on jo selvä syksyn tuoksu, illat viilenevät varkain ja pimenevät kuin huomaamatta. Keskikesän valo on auttamatta tältä vuodelta hyvästelty, ihan kohta pitää sukista kieltäytyjänkin taipua ja pistää lakatut varpaankynnet piiloon.

 

Meihin peruskouluputkessa marinoituihin on auttamatta iskostettu vuoden kierto, joka ei ala uudenvuoden raketeista tai noudata bisnesmaailman kvartaaleja: uusi reppu ostettiin ja uudet kynät teroitettiin elokuussa, ja vielä nytkin tämä on kuukausista se, jolloin on eniten energiaa uudelle. Omaan LinkedIn-virtaani tipahtelee uudesta työstä ilakoivia ja yksi jos toinenkin tuttava kertoo aloittaneensa syksylle jonkin uutuutta kiiltävän projektin.

Itse ehdin lomalla lepuuttaa paitsi jalkojani, myös päätä. Suljin tietokoneen ja työsomeista tärkeimmän eli Twitterin kolmeksi viikoksi, enkä kertaakaan kaivannut näppäimistön mäiskettä. Ehdin kesäloman aikana käydä kesäteatterissa ja kansallispuistossa, katsella virtaavaa koskea Kuhmossa ja peilityyntä järveä Punkaharjulla. Norkoilimme lasten kanssa leikkipuistoissa, palelimme rannalla, söimme lounaaksi nuudeleita ja katsoimme elokuvia yhdessä kasassa sohvalla. Historiallisen kylmän kesän monia sadepäiviä vietimme kirjastoissa, lomalla jaksoin ja ehdin jopa lukea itsekin jotakin. Päivitin Instagramiin lukemattomia kuvia ihanista lounaista, kotisohvalle kasatuista aikuis-iltapaloista, ravintoloista ja kahviloista. Lapset söivät ehkä sata palloa jäätelöä. Ne perinteiset, eli suursiivous tai valokuvien järjestäminen, jäivät jälleen tekemättä.

Nyt lomat on lomailtu ja aivot koettavat epätoivoisesti käynnistyä kohti työmoodia. Ensimmäiset työpäivät olen kahlannut sähköpostiviidakossa ja tuijottanut todo-listaani, yrittänyt palautella mieleen mihin heinäkuun alussa oikein mahdoinkaan jäädä. Oli hienoa huomata, että maailma ei räjähtänyt eikä edes firma kaatunut, vaikken kolmeen viikkoon tehnyt yhtäkään markkinointielettä sen hyväksi.

Saan tänä syksynä olla aitiopaikalla seuraamassa yhtä muutosta, kun esikoiseni käy läpi metamorfoosin päiväkotilapsesta koululaiseksi. Ensimmäisen luokan aloitus jännittää (minua) aika lailla, ja en meinaa välttää nostalgisointia reppuostosten ja uusien kouluvaatteiden hankinnan äärellä (omani ostettiin aina elokuussa Itäkeskuksesta, mikä oli maalaiskylän lapselle Dubain ostoskeskuksia vastaava megaluokan kokemus).

Huomaan myös kaipaavani itse jotakin uutta. Kevät täyttyi kuntavaaleista ja kesä jäätelöstä, entä mitä nyt? Urapolkukin tuntuu kaipaavaan uudenlaisia kiemuroita. Ajattelin avautua aiheesta varovasti näin verkossa, kokeilla että kuuleeko kukaan tai pyörähtävätkö rattaat johonkin suuntaan. Päivitän kotisivujani, virittelen verkostoja, kokeilen jääkö satimeen rapujuhlien kokoinen saalis.

Siispä: kohti uutta – ja sen yli.

Bonuslapsia ja biovanhempia – mikä on uusperheen ydin?

Pitääkö puolison lasta rakastaa, entä saako häntä komentaa? Miten liikkuvat kettureput, kurahousut, rahat, normit, arvot ja asenteet, kun lapsilla on kolme kotia ja sen seitsemät isovanhemmat?

Muun muassa näitä minulta kysyttiin, kun vierailin Valeäidin podcastin penkissä. Vastauksistani syntyi Valeäidin nauhoitusten ykköskauden viimeinen jakso, jossa puhuttiin uusperheistä.

Podcastissa en suinkaan puhunut konkarin suulla, vaan vasta puolen vuoden bonusäitiyden kokoisella kokemuksen värisevällä äänellä. Ennen nykyistä kolmen lapsen uusiokokoonpanoa ehdin asua nelisen vuotta kolmistaan omien lasteni kanssa, ja yhä vain yhytän itseni mieltämässä identiteetikseni sinkkuäidin ja perhemuodokseni yhden vanhemman perheen. Nyt kuitenkin lapsia on kolme (vielä hetken mahtava ikäsarja 4-, 5- ja 6-vuotiaita), ovisummerissa kaksi sukunimeä ja kylpyhuoneessa viisi hammasharjaa ja armoton sotku.

Vaikka uusperhe on minullekin uusi juttu, olen alkuvuoden aikana ehtinyt oppia siitä kaikenlaista. Olen myös saanut kohdata aivan uusia tunteita, joita on joutunut käsittelemään lastenhuoneen ulkopuolella, omassa päässä ja puolison kanssa. Monet tunteista ovat sellaisia, ettei niitä oikein kehtaisi ääneen myöntääkään: mustasukkaisuutta omista biolapsista, kumppanin lapsesta, kumppanin entisestä puolisosta (tai tämän lapsesta!), entisen kumppanin nykyisestä kumppanista. Rasittavia, raastavia, jalkaan sopimattomia mustia sukkia jos jonkinsorttisia. Niistä onneksi ainakin jokunen on ehtinyt hukkua ahkeran likapyykinpesun aikana.

Uusperheessä on myös lähes aina läsnä jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne. Kaipaan lapsiani kun he ovat isällään, tuntuu ontolta kun en tiedä päiväkotikuulumisia tai mitä viikonloppuna luettiin iltasaduksi. On kipeän kasvamisen paikka myöntää, että lapsilla on kaksi tasavertaista kotia, enkä minä pitele arjen lankoja yksin käsissäni. Toisaalta olen lahjalapselle aina ”vain” Sanna; minusta ei tule hänen äitiään enkä sellaiseksi ole edes pyrkimässä. Paikkani puolison rinnalla, pyykkien viikkaajana ja perunakattilan ääressä on kuitenkin äidillinen. Jaan kaikkien kolmen lapsen vanhemmuutta kumppanin kanssa, ei meillä ruokapöydässä kysytä että kuka kenenkin geenejä kantaa.

Vaikka podcastin perusteella arkemme tuntuu rullaavan kuin tanssi, on viime kuukausiin mahtunut myös odottamattomia askelkuvioita ja liian pitkäksi venyneitä taivutuksia. Kahden perhekulttuurin törmäyttäminen tuskin ikinä sujuu täysin kivutta:  entistä isomman makaronilaatikon lisäksi pöydälle joutuu nostamaan lastenkasvatukseen liittyviä periaatteita, tasapuolisen kohtelun vaatimuksia, omia kritiikkiä kestämättömiä normeja ja lapsellisia tunteita. Toisin kuin kahden aikuisen ydinperhe, emme ole kasvaneet lapsiperheeksi yhtä aikaa ja muovanneet toinen toistamme, vaan rysäyttäneet toimintatapamme ja tuntemuksemme yhteen samalla kun muuttolaatikoita kannettin kahdesta taloudesta uuteen kotiin.

Kiistan saisi helpoiten aikaiseksi käytännön asioista: rahasta, omasta ajasta, kuka vie kenenkin lapset päiväkotiin ja kenen vuoro on nukuttaa milläkin kokoonpanolla. Sosiaalisen median uusperhekeskusteluista olen myös oppinut, että hämmentävän usein arkea sekoittaa omassa mahtavuudessaan sekoileva ex-puoliso. Meillä välit vanhempien välillä toimivat, mutta eivät ilman työtä. Itse kuitenkin koen, että isoimmat kriisinpaikat tulevat omista rooleista. Kenen äiti minä saan kulloinkin olla, mitä minulta odotetaan, mitä toivon toiselta ja olenko osannut sanoa sen ääneen? Vastikään kävimme iltasohvalla varsin asiallisen keskustelun siitä, voiko bonusvanhempi olla mukana lapsen neuvolakäynnillä, miksi moista ei ole tullut edes ajatelleeksi ja miksi se tuntuisi vähän oudolta? Joskus tuntee itsensä ohitetuksi bonuslapsen asioissa, toisinaan taas saan itsensä kiinni lapsivapaasta sohvaköllöttelystä, kun kotona on vain puolison lapsi. Siinä missä yhteinen joulu punaisten ja vihreiden muuttolaatikkojen katveessa oli melkoinen happotesti perhetaipaleellemme, on muidenkin merkkipäivien iloisuuden reunaan tarrautunut häivähdyksiä haikeudesta. Voisin veikata, että aika monessa muussakin uusiolaumassa lasten syntymäpäivät, äitien- ja isänpäivät herättävät sekalaisia tuntemuksia ja kyyneleitä pyyhitään silmäkulmista muutenkin kuin lahjojen liikuttavuuden vuoksi. Eikä näissä päivissä ole kyse käytännön asian hoitamisesta vaan kokemuksesta: siitä, miltä tuntuu ja miksi, ja saako tunteensa sanoa ääneen, kun pohjimmiltaan on koko perheestä äärettömän kiitollinen?

Heikompia hengästyttää, kun valotan kalenteriamme ja perhekokoonpanomme mustekalamaisia lonkeroita. Kolme lasta, joilla on yhteensä kolme kotia ja sen seitsemät isovanhemmat. Yksi kolmivuorotyöläinen, kaksi päiväkotia eri puolilla kaupunkia, lapsiviikkoja ja aikuissaunavuoroja. Kaiken kasassa pitäminen vaatii säätämistä, järjestämistä, mittaamattoman määrän metatyötä ja omaani paremman muistin, joka ei millään saa kaikkia kevätjuhlia, kurahousuja, iltavuoroja, valtuuston kokouksia ja kesälomia pysymään näppäimissä. Syksyllä jännityskerrointa lisää esikoisen alkava koulu ja ennustan jo nyt olevani se Wilman ärsyttävin, hajamielinen mutta vaativa vanhempi.

Uusperhe pähkinänkuoressa: kiistoja entisten ja nykyisten puolisoiden kanssa,  loputonta vatvomista, sietämätöntä säätöä ja kaikesta uusilla kierroksilla kipuilua? Miksi kukaan moiseen hullunmyllyyn haluaisi lähteä! Eroa harva ehdoin tahdoin valitsee, mutta uusperheeseen ei kyllä kukaan takuulla ryhdy vasten tahtoaan, ei edes lasten takia. Ei, vaikka ne aika kivasti yhdessä leikkisivätkin.

Kaiken tämän tarkoitus löytyy lasten nukahdettua sohvalta, elokuvateatterista viereiseltä penkiltä, aamukahvin keitosta, yöllä käsinä ympäriltä. Se piileskelee arjen jakamisena, kuulumisten kysymisenä, yhteisinä huolina, pehmeinä suukkoina. Se on ihastusta, kunnioitusta, tahtoa ja läheisyyttä. Rakkautta. Ympärillä voi pyöriä bonuksia ja bioja, lapsia ja niiden valvojia, tiskejä ja täyttymättömiä toiveita. Uusperheen ydin onkin parisuhde.

Onko keskinkertaisuus kaunista?

Olen viime viikkoina miettinyt enemmän kuin tehnyt, lukenut enemmän kuin kirjoittanut.

Kuntavaalien jälkeen yksi kevään tavoite vaihtui todellisuudeksi ja kampanjastressi kokousaikataulujen sovittelemiseksi. Sain huikeat 258 ääntä (kiitos niistä kaikista!) ja olen omaksi yllätyksekseni Tampereen kaupunginvaltuuston vihreän valtuustoryhmän neljäs varavaltuutettu. Jos siis isot vihreät orakset ja ollipojat ovat reissussa, minulla on suuri todennäköisyys päätyä valtuustosaliin painamaan jaata subjektiivisen päivähoidon säilyttämiselle ja eitä koulutusleikkauksille. Tämän lisäksi varavaltuutetulle aukeaa mahdollisuus erinäisiin lautakunta-, johtokunta- ja tiesmikäkokouspullakunta-paikkoihin. Eli mahdollisuus vaikuttamiseen.

Uusi valtuusto ei kuitenkaan vielä ole työssä, en ihan tiedä mitä luottamuspaikkoja hakisin ja kaupungissa käytävät pormestarineuvottelut eivät ole vielä edenneet kovin pitkälle. En siis istu kaikkia iltoja kokouksissa tai plärää lautakuntien esityslistoja – ainakaan vielä. ”Älä sitten pala loppuun”, muistutti vakiokahvilan pitäjä myydessään minulle aamupirtelöä, johon naurahdin epäuskoisesti. Eihän minulla nyt tässä mitenkään liikaa tekemistä ole.

pinghelsinki-sanna2.jpg

Toisaalta, ehkä vähän onkin. Olen tietoisesti yrittänyt pyristellä pakoon tämän päivän työelämää vaivaavasta kiireen eetoksesta. Oravanpyöräpuheesta ja hektisen tehokkuuden maksimoimisesta. Olen valinnut vajaan työajan enkä läheskään joka päivä suorita työtäni sataprosenttisesti. Lapsillani ei ole kuskaamista vaativia harrastuksia enkä itsekään pörrää juuri muualla kuin kirjastossa ja lenkkipolulla. Siivoan suurpiirteisesti ja ostan rahalla kotiin kulkevia kauppakasseja ja perjantaipizzoja. Kuntavaaleissa kampanjasloganini oli Rauhaa ruuhkavuosiin ja luulin tekeväni kuten saarnaan: haluan aikaa ja rauhaa työn ja perheen onnelliseen yhteensovittamiseen.

Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että arjessa on liikaa liikkuvia osia ja turhaa kiirettä. En muka ehdi mitään, vaikka koko ajan teen jotain. Turha ruuhka näkyy myös siinä, että kun en tee mitään, mietin mikä jää nyt tekemättä. Ajattelin vihdoin myös myöntää itselleni, että eroperheen ja uusperheen asioiden hoito ja käsittely ihan oikeasti vie voimia, metatyön taakka ei pienene vaikka tiskivuoroista olenkin saanut luikahdettua eroon, että lasten ikävöinti ja toisaalta lastenhoidon järjestely vaativat aikaa, hermoja ja omaani paremman muistin. Olen myös huolestuttavan koukuttunut Temptation Islandiin – ihan vaan koska se saa päivän aikana surranneet aivot hetkeksi hiljenemään.

pinghelsinki-sanna3.jpg

Olin viikko sitten mukana monen muun some-eläjän tavoin PING Helsinki -tapahtumassa. Olin paikalla sekä työn puolesta että bloggaajana, siis content guruna, kuten meitä tekstiä tai kuvaa eetteriin suoltavia sisällön tekijöitä nimitettiin. Tapahtuma oli hienosti järjestetty, puhujat herättivät ajatuksia ja kiteyttivät osaamistaan, kahvia sai kaiken aikaa ja kohtasin muutamia vanhoja mukavia tuttuja. Tapahtuman pääviesti jäi kuitenkin kaihertamaan: nyt pitää olla isompi, parempi, rohkeampi. Tavoitella unelmia ja surffata niiden yli! Bloggaajat puhuvat vaikuttavista sisällöistä, markkinoijat kampanjan reacheistä. Vielä vuosi sitten kohkattiin sisältömarkkinoinnista, nyt puhutaan vaikuttajamarkkinoinnista ja sitten lavalle astelee tsiljoonan seuraajan tubetähti Casey Neistat (jonka olemassaolosta en keskiaikaisena kirjojenlukijana tiennyt mitään ennen viime viikkoa) joka käyttää korporaation koko mainosbudjetin johonkin siistiin ja sanoo että vaikuttajista puhuminen on bullshit. Pitää tehdä just sitä mitä huvittaa, pitää olla rohkea, huikea, erilainen ja inspiroiva! Ja pitää tehdä videoita, koska k-a-i-k-k-i katsovat nyt videoita, paitsi minä, joten olen pudonnut kelkasta jo ennen kuin se lähti laskuun.

Viestinnän ammattilaisena ja B2B-markkinointia työkseni tekevänä tiedän, mitä kaikella tällä tarkoitetaan, mutta pieni humanistihiiri sisälläni piipittää. Miksi kaikki kaupallistetaan? Miksi pitää olla iso ja ihmeellinen? Missä piilee tavisten menestys ja keskinkertaisten gloria? Kun puhutaan uniikeista kävijöistä, ei todellakaan ajatella jokaista ihanaa blogin lukijaa erikseen, vaan kaivataan massoja ja masseja.

Olen kirjoittanut blogia lähes yhtä kauan kuin olen ollut äiti. Esikoiseni on syksyllä jo koululainen. Olen seurannut sivusta lukuisien samanikäisten blogien syntyä, kasvua ja kaupallistumista – ja samalla lopettanut monen blogin seuraamisen, koska sisältö ei enää kosketa tai mainostulva ylittää sietokyvyn. Toki yhä vain blogikentässä on useita kiinnostavia kirjoittajia, muutamaa ihan rehellisesti kadehdin. Voisinko minäkin tehdä jotakin, jotta saisin tästä näpyttelystä elantoni?

Yllättäen PING Helsinki herätti monessa muussa(kin) riittämättömyyden tunnetta, blogikriiseilyä ja ulkopuolisuuden oloja. Samaistun kaikkeen. Onneksi Nekalan lahja maailmalle eli Asikainen oli blogikarkeloissakin kuin kotonaan!

Kaikessa tekemisessäni ongelmana on se, että jos en koe olevani tarpeeksi hyvä tai omaavani tarpeeksi aikaa asiaan x, en tee sitä ollenkaan. Kuntavaaliehdokkaaksi lähdin pitkän vatuloinnin jälkeen, kampanjoin kolmannella kädellä sen vähän mitä kerkesin ja lopputulos ei vieläkään ole ihan iskostunut tajuntaani. Jos nyt kolmekymmentä ääntä keräisin yhteiseen pottiin… En tiedä onko se piilevää perfektionismia vai rehellistä laiskuutta, mutta asioiden suunnitteleminen on paljon niiden aloittamista helpompaa. Nyt kuitenkin palan halusta aloittaa jotakin uutta, ottaa uuden suunnan, löytää sen mitä jotkut unelmaksi nimittävät. Mutta ehkä uudelle polulle ei tarvitse lähteä täydellinen retkeilyvarustus rinkkaan pakattuna, vaan vähän keskinkertaisempi gear Kånkenissa kelpaa? Saa kai tavallisuuteenkin tyytyä, voisiko kultainen keskitie olla uusi musta? Tarvitseeko kaiken olla päräyttävää, boom, timanttista, tuperruttavaa, tuhansien eurojen arvoista tai maailmaa muuttavaa?

pinghelsinki-sanna.jpg

Päässä muhii monia ajatuksia. Tulevasta, työstä, perheestä, elämästä. Siitä, mitä voisin antaa pienelle palalle maailmaa, mitä siltä haluan vastalahjaksi. PING Helsingin tapaamisista syntyi ainakin pari yhteistyökuviota, joissa ei liiku raha mutta piilee mahdollisuuksia. Tämän blogin kohtaloa ehdin miettiä ääneen jo Instagramin puolella ja sain monta ihanaa kommenttia niiltä (teiltä!) jotka ovat seuranneet tekstejäni ja polkuani jo vuosia – ”pikkusiskon syntymästä asti” toimi monen aikamääreenä, ja hänkin on syksyllä jo viisivuotias. Huh, en taitaisi mennä enää start-upista äitinä enkä edes bloggaajana.

Kun kaivoin kameran esiin tämän kirjoituksen kuvituskuvia varten, löysin työpöydän laatikosta aika monta minää. Työminä kertaa kaksi, vihreä minä ja bloggaajaminä. Äitiminä ja puolisominä majailevat myöskin jossain. Joskus hatun vaihtaminen onnistuu ongelmitta, toisinaan vähintään yhtä pipaa kiristää, nyt hattuhyllyllä tuntuu olevan vähän liikaa tungosta. Ehkä kohta löytyy keino, jolla kaiken tekemisensä saa sulautettua yhteen tai kanavoitua kivuttomasti.

PS. Kuvassa tv-tasona paistattelevan senkin ostin maanisilla multitaskaustaidoillani PING Helsingin aikana nettikirpputorin myyjältä. Siihen ei liity kaupallista yhteistyötä tai sponsorisopimusta, se on muuten vaan lähes täydellinen ja pääsi heti käyttöön.

Vapaahetken haikailusta vuoroviikkovanhemman kohtuuttomaan kaipaukseen

Erosimme lasteni isän kanssa nelisen vuotta sitten. Muutin keskustakolmioon kolmistaan kaksivuotiaan poikasen ja käsivarrella kulkeneen viisikuisen kuopuksen kanssa. Arki oli totaalisen erilaista kuin nyt: olin fyysisesti ja henkisesti kiinni lapsissani lähes vuorokauden ympäri, näin heitä joka ikinen päivä, heräsin heidän vuokseen joka ikinen yö. Kerran tai kymmenen. Työnsin tuplarattaat puistoon, kuljetin esikoisen kerhoon, söimme perjantaisin nakkeja ja ranskalaisia. Parina arki-iltana ja yhtenä viikonlopun päivänä vastuu siirtyi lasten isälle, joka soitti alaovella summeria ja vapautti minut jumppaan, uimaan, elokuviin tai nukkumaan univelkojani.

Ero oli elämäni isoin kriisi, musta ja myrskyinen vedenjakaja, jota en olisi koskaan odottanut oman arkeni suunnanmuuttajaksi. Ydinperhe pistettiin pirstaleiksi, kaikki yhdessä hankittu jaettiin viranomaispapereilla lapsia myöten. Itkin hiljaa yksin suihkussa lasten nukahdettua ja kovaan ääneen kadulla ensimmäisen lastenvalvojakäynnin jälkeen. Itkin ystäville, tuttaville, perhetyöntekijöille ja vauvan pehmeään niskavillaan. Itkin sitä minkä menetin, mitä sain, mitä opin ja mistä selvisin. Olin pieni urhea nainen, monissa muistoissa myös hymyilen.

Eronjälkeisessä elämässä auttavat kädet tulivat aivan uuteen arvoon. Tunsin olevani jatkuvassa kiitollisuudenvelassa varamummolle, joka hyvää hyvyyttään tuli viihdyttämään lapsia ja toi aina kukkia tai pullaa tullessaan. En varmaan vieläkään ole osannut sanoa tarpeeksi kauniita sanoja lasten kummeille, jotka jaksoivat kuunnella kehää kiertävää eroavautumistani, tulivat kylään sotkuisen arjen keskelle, kantoivat muuttolaatikoita tai keräsivät lasten kanssa kukkia äitienpäivänä. Nyt ehkä pystyisin kiittämään myös lasten isää taakan jakamisesta, vaikka vauvavuoden aikana katkeralla kielellä keikkui lähinnä toinen k-alkuinen sana.

IMG_0861.JPG

Ensimmäisinä yh-vuosina en ikinä ikävöinyt lapsiani. En yksinkertaisesti ehtinyt. Olin kotiäiti, lähiäiti, lähes aina saatavilla ja valmiina. Järjestin Maisa-kirjat hyllyyn ja isi-illat kalenteriin, hankin vaatteet kasvaville koiville ja tilasin kahvilassa soijalaten jotta voisin ruokkia rinnalla toisenkin maitoallergikon. Otin oman kahvihetkeni tuudittamalla pienemmän päiväuneen parvekkeelle ja istuttamalla isomman videoiden eteen. Lähdin kepeästi ulos ovesta kun oli isän vuoro ottaa lapsikoppi, en jäänyt nyyhkimään edes kun lapset ensi kertaa lähtivät isin kotiin yökylään. Oli erittäin omituista olla yksin kotona, mutta en osannut ikävöidä. Ärsyynnyin kyllä, kun joku kadehti vapauttani ja omaa aikaani – olisi vaihtanut sen sekunnissa onnellisen tylsään perhearkeen.

Kuukaudet kuluivat, lapset kasvoivat, perheoikeudellisissa palveluissa tehtiin uudenlaisia sopimuksia. Syntyi joka toinen viikonloppu, jolloin olin oman itseni rouva ja vapaa tekemään mitä ikinä lystäsin. Lapset aloittivat päiväkodin, minä menin töihin. Arki meni uusiksi, aikataulut muuttuivat haastavammiksi. Ruuhkavuodet realisoituivat pinaattilettujen täyttämällä ruokalistalla. Lapset vaihtoivat kotia tarhan eteisen kautta, minulta kysyttiin saako myös isä hakea lapset. Vanhempainilloissa ja joulujuhlissa istuimme kuin kaikki muutkin parit, vasta lasten vilkutukset toiselle vanhemmalle muistuttivat meidän toisenlaisesta todellisuudesta.

Nyt perheeni on isompi kuin koskaan. Elämme uusioarkea kolmen lapsen kombolla, setvimme työvuoroja ja lapsivuoroja kahteen eri suuntaan. Viranomaispapereissa on jaettu kutakuinkin tasan niin päivähoitomaksut kuin asuminenkin. Lapsilla on sen seitsemät isovanhemmat, minä olen rakastunut, kotona on aina vähän sotkuisempaa kuin ennen. Enää en ole yksin pärjääjä, leijonanosan vastuusta kantava äitihahmo, jolla on oikeus valittaa kroonista väsymystä ja elämän epäreiluutta. Minulla on asiat oikeastaan aivan mainiosti. Minulla on kotona toinenkin aikuinen, joku muukin hoitaa ruokaostoksia, lapsia, laskuja, tiskejä, hammaspesuja, iltasatuja ja uhmakiukkuja. Minulla on lapset ja parisuhde, samojen seinien sisällä – häkellyttävä visio, jonka epätodennäköisyydelle ehdin naureskella useamman vuoden.

Ja nyt minulla on myös ikävä lapsiani. En tiedä mitä he juuri nyt tekevät, nukuttiinko yöllä hyvin tai mitä syötiin lounaaksi perjantaina päiväkodissa. Enää en ole se, jolla on arjen langat tiukasti pienissä käsissä ja etuajo-oikeus vanhemmuudessa. En ole ainoa, joka lakkaa kuopuksen kynsiä tai vie esikoisen hammaslääkäriin. Enää ei ole meidän koti ja isin koti, on kaksi tasavertaista kotipesää ja sujuva arki kummassakin.

Kaikki ne valvotut yöt heräilevän vauvan, vänkäävän taaperon, vatsavaivojen, kuumeen, ikävän tai pimeäpelon takia tuntuvat kadonneet kaukaisuuteen. Ne päivät, jolloin odotin pääseväni lapsista eroon, ovat muistoja vain. Vielä joskus vanne pään ympärillä oli kiristetty viimeiseen reikään asti viimeistään viidentenä päivänä yksin lasten kanssa. Nyt viikko tai puolitoista perhearkea menee aivan helposti, satunnaisilla hengittelyillä ja happihyppelyillä. Nyt, viidentenä päivänä ilman lapsia, kuikuilen ikävissäni ikkunasta ja kyselen kuulumisia toisesta kodista ärsyttävyyteen asti.

Ehkä ihminen kaipaa aina sitä mitä ei ole. Ehkä olen epäreilu, epälooginen, kiittämätön ja kohtuuton. Tai ehkä joku toinen vuoroviikkovanhempi tunnistaa myös näitä tunteita? En minä haluaisi olla lasteni kanssa kaiken aikaa ja nautin kyllä vapaaillasta viinilasillisen äärellä tai rauhallisista aamuista raitalakanoissa aikuisten kesken. Lapsivapaina päivinä teen pidempään töitä, käyn lenkillä, syön salaattia iltapalaksija karkkia sängyssä, näen ystäviä, lojun kainalossa tai katson kolmannenkin jakson Temptation Islandia. Hoidan asioita, käyn kaupassa, haahuilen kaupungilla. Vietän ihan mukavia päiviä, mutta olen jotain muuta kuin oikea äiti.

Neljä vuotta sitten odotin sitä hetkeä, jolloin voisin ojentaa vauvan toisiin käsiin tai ohjata uhmaikäisen kiukut eri osoitteeseen. Ehdin saada tarpeekseni. Nyt odotan, että lastenhuoneessa taas nukkuisi joku, että joku kömpisi kainaloon, että saisin kuulla kuka tönäisi tarhan pihalla tai mitä eskarikortissa on luvassa ensi viikolle. Että setvisin kahden prinsessan kiistoja ja korottaisin taas ääntäni turhan kimeäksi eskarilaisen vängätessä vastuistaan. Etten olisi ulkokehällä. Tänään pitää varata kesän päivähoitopaikat ja hakea koululaiselle kerhopaikkaa – tuntuu absurdilta, että ehdin nyt hyvin hoitaa nämäkin asiat kun lapset ovat isällään. Pyykit kuivuvat lastenhuoneessa, askartelut on siivottu pois, rairuohotkin roskiksessa. Kotona on hiirenhiljaista.

IMG_1727.JPG

Kävin eilen katsomassa erodokumentin Joka toinen pari. Siinä oli niin monta tuttua hetkeä, ettei kyyneleiltä voinut välttyä. Joka toinen pari sopii lapsivuoroista eteisessä ja selailee sekavaa perhekalenteria entisten ja nykyisten puolisoiden kanssa. Joka toisen parin osapuolet muistavat eronsa aivan eri tavoin – tämäkin tarina on vain minun kokemukseni.

Elokuvassa ehkä eniten riipaisivat ne hetket, joissa äidit istuivat hiljaa olohuoneissa laitettuaan lapset nukkumaan. Ja se, jossa parvekkeelta katsottiin toiseen kotiin ajavaa, täyteen lastattua autoa. Molemmissa hiljaisissa minuuteissa kaikuu yksinäisyys ja ikävä, ihan eri muodoissa vain.

Lapsille parkki vai oma vaaliuurna?

Porissa lapset saivat oman uurnan sunnuntain äänestyspaikoille. Mahtava idea – näillä pienillä teoilla kasvatetaan tulevia päättäviä, osallistuvia kansalaisia ja kuntalaisia. Sekä huomioidaan vaaleissa yksi tärkeä äänestäjäryhmä ja kaupungin palveluiden käyttäjä.

Kun suunnittelin omaa vaalikampanjaani, mietin lapsiparkin järjestämistä ennakkoäänestyksen ajaksi. Että etenkin yhden vanhemman perheille voisi tarjota paikan jonne dumpata lapset äänestyskäynnin ajaksi. Vaikka lapset on ihan kiva ottaa mukaan kirjastoon tai lähikauppaan, parkkipaikka kuntosalilla tai gynekologilla tulisi joskus enemmän kuin tarpeeseen. Ehkä äänestäminenkin olisi helpompaa yksin?

Itse olen ottanut muksut mukaan ties minne. Kahviloihin, ravintoloihin, pakottaviin palavereihin ja hikisille ostoksille. Lapset ovat syöneet rusinoita kun hammaslääkäri kaiveli suutani ja katsoneet puhelimesta videoita kun allekirjoitin työsopimusta. Ei se asiointi lasten kanssa aina mitään herkkua ole, mutta ehkä samalla pienokaisille on annettu muutama kasvatusmuru ja oppimiskokemus. Ehkä äänestyskin on yksi sellainen?

Meillä kotona vaalit ovat sattuneesta syystä näkyneet kotona tänä vuonna poikkeuksellisen paljon, ja niistä on puhuttu lasten kanssa. Että miksi kannattaa äänestää, ketä siinä oikein valitaan (ja että kyseessä ei ole Putous-hahmot, vaikka ehkä välillä poliittisen keskustelun tasosta voisi niin päätellä). Että nyt valitaan ne aikuiset, jotka päättää meidän tamperelaisten asioista. Siitä montako lasta on päikkyryhmässä, kuinka myöhään kirjasto on auki ja kulkeeko ratikka kodin läheltä. Esikoinen on kuulemma vouhottanut kuntavaaleista eskarissa ja pienemmät tekevät ilmaista vaalityötä kailottamalla nimeäni kaupungilla.

Lasten oma vaaliuurna on hauska ele, mutta vielä tärkeämpää on huomioida lapset tulevan valtuuston päätöksissä. Arvioidaan lapsivaikutukset, muistetaan pienen ihmisen tarpeet kun säädetään taloutta tasapainoon. Ei leikata koulutuksesta eikä anneta päiväkotien muuttua kiireisiksi säilöntäpaikoiksi. Pidetään leikkipuistot kunnossa ja lähimetsät terveinä, tehdään liikenteestä turvallisempi myös pienimmille kulkijoille.

Lapsesi ei ehkä vielä voi äänestää, joten päätös on sinun!

Jos siis et ole vielä äänestänyt, tee se sunnuntaina – ja vaikkapa lasten kanssa! Äänestys on arvokkaan oloinen ja vähän jännäkin kokemus lapselle, hyvä keskustelunherättäjä, yksinkertaista kansalaiskasvatusta ja hyvä syy käydä vaalikahveilla 😊

Vai kävitkö jo äänestämässä lasten kanssa? Kerro kommenteissa, miten meni!

 

Juttu Porin lasten vaaliuurnasta: http://yle.fi/uutiset/3-9551387

Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt?

Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt?

Helsingin Sanomat uutisoi kuntavaaliehdokkaiden yritysyhteyksistä ja tarjoaa kätevän hakukoneen, jolla voi tarkistaa suurimpien kaupunkien ehdokkaiden kytkökset yrityksiin. Myös Tampere on mukana. Tuloksista ei kuitenkaan näy, mistä yrityksistä on kyse, joten ajattelin avata asiaa omalta kohdaltani.

Itse olen varajäsenenä osuuskuntamuotoisen Kumu Communicationsin hallituksessa. Kumu on vuosi sitten perustettu markkinointiviestintätoimisto, joka tarjoaa viestintäpalveluita erityisesti yhteiskunnallisille ja vastuullisille yrityksille, yhteisöille ja julkishallinnolle. Minä olen Kumun kautta ollut mukana tekemässä verkkosivu-uudistuksia ja pitänyt viestintäkoulutuksia. Olen myös saanut seurata yrityksen matkaa Uuden tehtaan start up -kiihdyttämöstä kohti onnistuneita asiakkuuksia – ja kerryttänyt samalla tietouttani haasteista, joita aloitteleva yritys voi kohdata. Osuuskuntayrittäjyys on monelle luovan alan tekijälle mieluinen työskentelymuoto, mutta byrokratia voi pistää pään pyörälle. Siksi kaupungin yritysneuvonta ja aloittelevien yrittäjien palvelut ovatkin kullanarvoisia.

Päivätyöni on kuitenkin toisaalla, sillä työskentelen avoimen lähdekoodin asiantuntijayrityksessä eli vastaan Seravo Oy:n viestinnästä ja markkinoinnista. Seravon palveluihin kuuluu Linux-tietojärjestelmien ja WordPress-verkkosivujen ylläpito. Olen työskennellyt Seravolla reilut kaksi vuotta, ja samalla perehtynyt avoimen teknologian ratkaisuihin. Avoimuus on vaihtoehto toimittajalukolle ja riippuvuudelle yhdestä kalliista tekijästä – avoimen lähdekoodin avulla esimerkiksi kaupungin tietojärjestelmiä voidaan kehittää kustannustehokkaammin ja joustavammin. Avointa dataa taas voidaan hyödyntää päätöksenteossa ja kuntalaisten osallistamisessa, avointen rajapintojen avulla saataisiin esimerkiksi terveydenhoidon tietojärjestelmät keskustelemaan keskenään.

Kukaan meistä ei elä tyhjiössä, vaan on tavalla tai toisella verkostoitunut yhteiskunnan eri aloille. Itsekin olen töiden kautta saanut tietoa, josta olisi varmasti hyötyä valtuustosalissa. Päätöksentekoon kaivataan kuitenkin avoimuutta ja läpinäkyvyyttä: tehdäänkö valinnat kuntalaisten parasta vai omaa etua ajatellen? Itse toivon, että tiedon ja datan määrän kasvaessa myös kaupunkilaisille syntyy parempi kuva päättäjien asemasta ja vaikutusvallasta. Hyvä veli -verkostoillekin on vaihtoehtoja.

 

Helsingin Sanomien artikkeli:

http://www.hs.fi/talous/art-2000005159581.html?share=19e7459f0defa1c56a960d5ab8c457df

Kaksi kotia, kaksi Kela-korttia?

”Tarkoitus on että Kela-kortti on henkilökohtainen ja henkilöllä on siis vain yksi kortti. Uusioperheissä kortin pitää siis liikkua lapsen mukana paikasta toiseen.”

Näin kerrotaan Kelasta. (http://yle.fi/uutiset/3-8736935)

Eroperheissä (tai uusperheissä) kahden kodin välillä kulkeminen on osa arkea. Lapsella on oikeus vanhempiinsa, ja eron jälkeen oikeus toteutuu käytännössä kunnolla vain kahden kodin taktiikalla.

Vuoroviikkovanhemmuus ei ole helppoa henkisesti, muttei sitä myöskään helpota jähmeä byrokratia, joka ei elä ajassa. Ero ei koskaan ole lapsen syy, eikä varsinkaan pientä lasta voi velvoittaa huolehtimaan tärkeiden tavaroiden liikkuvuudesta kotien välillä.

Kelassakin tiedetään, ettei kahden Kela-kortin myöntäminen ole kustannuskysymys. Sitä ei vaan haluta tehdä, jotta säilyisi joku roti! Kela-kortti molemmissa kodeissa olisi kuitenkin paitsi arjen helpotus (kummasti lapsi sairastuu aina, kun kortti on ”väärällä vanhemmalla”), myös eroperheiden olemassaolon tunnustus ja pieni askel vuoroviikkovanhemmuuden tukemista kohti.

Eroperheen lapsi saa tuntea asemansa myös, kun jaetaan vaikkapa vanhempainvapaita tai koulupolkuja – lapsella kun voi olla virallisesti vain yksi osoite, jonka mukaan tietyt palvelut määräytyvät. Ydinperheen ympärillä pyörivät palvelut eivät vastaa sitä todellisuutta, jossa jo iso osa lapsista elää.

Eroperheiden tukeminen ei siis tarkoita pelkkää kriisin hetkellä tarjottua auttavaa kättä, vaan erilaisten, monimuotoisten perheiden olemassaolon tunnistamista kaikessa päätöksenteossa. Ei me olla mitään kummajaisia, kunhan vaan halutaan samanlaista sujuvaa arkea kuin kaikki muutkin.

Tampereesta pyöräilijöiden paratiisi?

Keväinen tervehdys aurinkoisesta Amsterdamista! Jo ennen kuntavaaliehdokkuudeksi lähtöä sovittu lomanen osui juuri vaaliviikolle, joten kampanjoin Tampereen katujen sijaan kanaalien rannoilta. 😊

Yksi asia pistää Amsterdamissa silmään ylitse muiden: ihmisten liikkuminen. Täällä pyörät vilisevät silmissä ja etenevät ihailtavan sujuvasti omilla kaistoillaan. On mummopyöriä, sähköpyöriä, vuokrapyöriä, kaupunkipyöriä, laatikkopyöriä täynnä lapsia, tarakoita jos jonkinlaisia ja kaikenikäisiä polkijoita. Kukaan ei käytä kypärää, turvaliiviä tai trikoita, sillä pyörällä liikkuminen on turvallista ja tavanomaista. Pukumiehet polkevat töihin, lapset kouluihin ja äidit ruokakaupan kautta kotiin. Itsehän toki meinasin muina turreina jäädä pyörän alle toikkaroidessani tottumattomana pyöräkaistan yli…

Amsterdamin keskustassa kulkiessa herää väkisinkin kysymys: miksei tätä voisi toteuttaa Tampereella? Kotikaupungissa vedotaan usein kapeaan kangakseen järvien välissä, joka pakottaa autot paahtamaan keskustan läpi eikä jätä tilaa kunnon pyöräteille. Mutta jos sujuva joukkoliikenne ja mieletön pyöräilykulttuuri on saatu tuotua kanaalien halkomaan Amsterdamiin, miksei myös meille? Nyt kun mainio raitiotiekin on tulossa, on hyvä mahdollisuus samalla polkaista Tampere pyöräilijöiden suosikkikaupungiksi.

« Older posts Newer posts »

© 2017 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑