RAUHAA RUUHKAVUOSIIN

Kirjoittajalta Sanna (Page 2 of 24)

”Ihanaa olla kiijastossa!”

Pandemia on vienyt monelta isoja asioita, meiltä yhden pienen: kiireettömät kirjastokäynnit kahvilla kuorrutettuna. Vähän aikaa sitten poljin pitkästä aikaa pienimmän kanssa keskustaan ja Metso-kirjastoon. Otettiin kaikki irti  lastenosaston valikoimasta, valittiin parhaat Maisat, saatiin varaston puoleltakin uusia Ruu-kirjoja unilukemiseksi.  Lopuksi törsättiin koko alkuvuoden lattebudjetti kahvion puolella.

Tuntui, kuin edellisestä kunnon kirjastokäynnistä olisi ollut ikuisuus. Etten vain kahminut maski naamalla ja lapsi rattaisiin köytettynä rajoitetusta valikoimasta jonkun kannen perusteella mukiinmenevän kirjan jokaiselle perheenjäsenelle. Vaan että voitiin vähän ainakin viipyillä hyllyjen luona, lainata kirjat yhdessä, hengitellä kaarevan kattoikkunan alla sanojen suloa ja tarinoiden taikaa.

Kuulostaa kenties pateettiselta, mutta lasten lainausautomaatin heikolla äänentoistolla mouruava kissa nosti vähän kosteutta omaan silmään. Täällä se on meitä odottanut koko pitkän talven! ”Ihanaa olla kiijastossa”, summasi kaksivuotias seuralaiseni.

Korona-aika onkin monelle viimeistään osoittanut saavutettavien kirjastopalveluiden merkityksen. Minulle kirjasto on lapsesta asti ollut kummallinen tyyneyden tyyssija, minun merenrantani tai mindfullness-maisemani. Nuorempana olin todellinen lukutoukka, nyt yritän taas opetella someruudun vaihtamista sivujen kääntelyyn. Aina uuteen kaupunkiin muuttaessani olen ensimmäisenä hankkinut kirjstokortin. Ennen lockdownia en hamstrannut vessapaperia, vaan luettavaa. (Erityisesti lapsille.)

2020-luvun kirjasto on paljon muutakin kuin kirjoja – se on tiedonhaun tukija, yhteisöllisyyden symboli, kulttuurikentän elintärkeä osa. Monille kirjasto on myös sosiaalisia kontakteja päivään tuova piristäjä, uuden opettaja ja keino pysyä mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kirjastossa viihtyvät loruttelua kuuntelevat vauvat, lukemaan opettelevat lapset, pelailevat teinit, opiskelevat nuoret, arkeen rauhaa etsivät aikuiset ja virikkeitä kaipaavat vanhukset. Kirjastot ovat ihan vaan ihania! Ja ei, aineiston digitalisoituminen ei poista kirjastojen merkitystä – eikä vähennä painetun kirjan arvoa. Jokaisen tulisi halutessaan päästä kirjastoon helposti – ja jos minulta kysytään, niin nuorempaa ikäpolvea tulisi sinne vähän patistellakin.

 

Tampereella tuleekin vahvistaa lähikirjastojen asemaa ja kehittää  kirjastoista kaikille avoimia, monenlaisen toiminnan mahdollistavia kohtaamispaikkoja.  Meillä on jo nyt upeita kirjastoja ja valtavan osaavia, innovatiivisia kirjastoalan ihmisiä. Metsossa voi opetella soittamaan vaikka bassoa tai syödä lounassalaatin dj:n soittaessa musiikkia, Sampolassa taas voi ommella itselleen paidan tai printata niin tärkeät paperit kuin pieniä esineitä 3D-tulostimella. Sekä tietysti saada itselleen luettavaa, ajateltavaa ja ajanvietettä kotimaisesta kaunokirjallisuudesta maailmanluokan hitteihin – muutaman hassun veroeuron hinnalla!

Erilaiset modernit ratkaisut, kuten itsepalveluasiointi tai Nekalan konttikirjasto, ovat tervetullut lisä kirjastokentälle. Myös kouluja kiertävä kirjastoauto ja erilaiset lasten lukemista kannustavat vinkkaukset, kampanjat ja tempaukset ovat elintärkeitä oppimiselle, medialukutaidolle, kirjallisuudelle, kirjastojen – ja koko yhteiskunnan –  tulevaisuudelle.

Tein Suomen kirjastoseuran #tärkeintäkirjastossa -testin, ja sen mukaan minulle tärkeintä kirjastossa on lukutaito. Tämä varmasti korostuukin nyt, kun hankin kirjastosta luettavaa lähinnä lapsilleni. Väitänkin, että vakiintunut tapamme käydä kirjastossa noin kerran viikossa vauvavuodesta asti on edesauttanut sitä, että koululaisillani kirjaan tarttuminen on jokapäiväinen rutiini. Lapsiini kirjastolla on myös rauhoittava vaikutus. Pakko myöntää: vien heidät paljon mieluummin aakkostettujen hyllyjen väliin haahuilemaan kuin sisäleikkipuistoon remuamaan.

Lukutaito on pohja oppimiselle, koulumenestykselle, oman polun löytämiselle ja unelmien tavoittamiselle.  Lasten lukutaidon kehitys on Suomessakin alkanut huolestuttaa monia ja erityisesti pojat pitäisi saada houkuteltua nykyistä vahvemmin lukemisen pariin. Viihtyisät, virikkeitä tarjoavat kirjastot ovat tässä tärkeässä roolissa.

Ai niin, yksi ryppy minun ja kirjaston välisessä rakkaussuhteessa on: arjen pyörityksessä hyllylle unohtuneiden vippikirjojen ja palautuspyyntöjä keräävien, patterin välistä löytyvien luukkukirjojen tuomat sakkomaksut, joita häpeillen ja vähin äänin maksan kirjastonhoitajan hymyillessä vieressä. No, ainakin tiedän rahojeni menevän hyvään tarkoitukseen!

Mikä sinulle on tärkeintä kirjastossa? Entä parasta Tampereen kirjastoissa?

3. vaaliteema: Kaupunkikulttuuria kulttuurikaupungissa – tiloja ja toimintaedellytyksiä, kirjastot kohtaamispaikoiksi

Käyn nyt joka viikko läpi yhden kuntavaaliteeman nostamalla jokaisesta esiin kolme pääkohtaa. Tällä viikolla kurkistetaan kulttuuriin!

Kaupunkikulttuuria kulttuurikaupungissa – tiloja ja toimintaedellytyksiä, kirjastot kohtaamispaikoiksi

Tunnustetaan kulttuurin monet muodot.

Kulttuuria on kaupungissa kaikkialla: katutaiteesta kahviloihin, museoista musafestareihin, sirkuksesta skeittauksen kautta sinfoniaorkesteriin.  Tampereella tulee olla tilaa ja toimintaedellytyksiä niin ison yleisön  tapahtumille, korkeakulttuurin klassikoille, ruohonjuuritason toiminnalle kuin itsenäisten taiteilijoiden työlle. 

Kulttuuri myös kuuluu kaikille iästä, tulotasosta tai taustasta riippumatta. Varmistetaan, että jokainen lapsi saa kokea kulttuurielämyksiä jatkamalla Taidekaari-hanketta niin kouluissa kuin varhaiskasvatuksessa. Tuetaan senioreiden mahdollisuuksia kokea kulttuuria tuomalla sitä heidän luokseen ja pitämällä maksutaso kohtuullisena. Kehitetään Aktiivipassia palvelemaan vaikeassa taloudellisessa olevien kaupunkilaisten  kulttuuripalveluja. Tehdään kulttuuritiloista ja -tapahtumista esteettömiä ja syrjinnästä vapaita. Tuodaan kulttuuria kaupunkikuvaan ja taidetta kaikkien katsottavaksi – ratikka näyttää tässäkin meille hienosti tietä.

Tuetaan koronan kurittamia tekijöitä.

Koronapandemia on rokottanut kulttuuri- ja tapahtuma-alan tekijöitä kovalla kädellä. Tarvitaan täsmätukea taiteilijoille ja yhdistyksille, mutta myös osoitus siitä, että kaupunki arvostaa jatkossakin laajaa kulttuuritarjontaa. Euroopan kulttuuripääkaupunkihanke kertoo, miten paljon monipuolista kulttuuria Tampere ja Pirkanmaa voivat omille asukkailleen ja matkailijoille tarjota.

Kulttuuri on yksi Tampereen vahvoista vetovoimatekijöistä, joka tuo kaupunkiin myös tuloja. Ollaan tästä rohkeasti ylpeitä yhdessä! Panostetaan paikalliseen ja tuetaan omaehtoista kulttuuria tuottavia järjestöjä. Varmistetaan uuden normaalin turvalliset tavat järjestää tapahtumia ja vaikkapa vierailla museoissa. Muistetaan, mitä kaikkea hienoa meillä jo on: Finlayson Art Area, G Livelab, Muumimuseo, Lastenkulttuurikeskus Rulla, Vapriikki Pelimuseoineen, Hiedanrannan alue… – ja mitä onkaan vielä tulossa!

Pidetään kirjastot kaikille avoimina kohtaamispaikkoina.

Korona-aika on viimeistään osoittanut saavutettavien kirjastopalveluiden merkityksen. Kirjasto on paljon muutakin kuin kirjoja – se on tiedonhaun tukija, yhteisöllisyyden symboli, kulttuurikentän elintärkeä osa. Monille kirjasto on myös sosiaalisia kontakteja päivään tuova piristäjä, uuden opettaja ja keino pysyä mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kirjastossa viihtyvät loruttelua kuuntelevat vauvat, lukemaan opettelevat lapset, pelailevat teinit, opiskelevat nuoret, arkeen rauhaa etsivät aikuiset ja virikkeitä kaipaavat vanhukset. Kirjastot ovat ihan vaan ihania! Ja ei, aineiston digitalisoituminen ei poista kirjastojen merkitystä – eikä vähennä painetun kirjan arvoa.

Tampereella tulee vahvistaa lähikirjastojen asemaa ja kehittää Metsosta ja muista isoista kirjastoista kaikille avoimia, monenlaisen toiminnan mahdollistavia kohtaamispaikkoja. Erilaiset modernit ratkaisut, kuten itsepalveluasiointi tai Nekalan konttikirjasto, ovat tervetullut lisä kirjastokentälle. Myös kouluja kiertävä kirjastoauto ja erilaiset lasten lukemista kannustavat vinkkaukset ja tempaukset ovat elintärkeitä oppimiselle, medialukutaidolle, kirjallisuudelle ja kirjastojen tulevaisuudelle.

Kuulisin tosi mielelläni kulttuuriin liittyen muitakin ajatuksia kuin omiani. Mitä Tampereen kulttuurikenttä nyt kipeimmin kaipaa – kommentoi rohkeasti!

Koululaisten vaalipaneelissa

Ratikalla kaupungille ja Pride-lippu salkoon? Vai sittenkin keskusta autoille ja sateenkaaret piiloon?

Osallistuin tänään Tampereen peruskoulujen kuntavaalipaneeliin, jonka yläkoulujen oppilaat yhdessä Mediakoulun tekijöiden kanssa itse järjestivät. Kiitos, oli kivaa!

Tampereen peruskoulujen kuntavaalipaneelissa olivat mukana ehdokkaat vasemmalta Matti Järvinen (kesk), Sirpa Pursiainen (kd), minä eli Sanna Saarikangas (vihr), Atte Toikkanen (vas), Sofia Vikman (kok) ja Jyri Tuokko (sdp). Paneelin järjesti Ahvenisjärven oppilaskunta yhteistyössä Juhannuskylän koulun ja FISTAn kanssa.

”Panostukset ratikkaan, busseihin, pyöräteihin ja kävelykatuihin hyödyttävät meidän autottomien aikuisten lisäksi lapsia ja nuoria.”

Paneelissa käytiin läpi vaalikoneistakin tuttuja kysymyksiä: kasvisruokapäivä kouluun vai ei (no tietysti, monta kertaa viikossa ja ilman ylimääräistä hössötystä), Pride-liputus vai ei (no tietysti, lippu symboloi niitä konkreettisia tekoja, joita kaupunki on valmis tekemään yhdenvertaisuuden ja suvaitsevaisuuden eteen) ja autoilun ja joukkoliikenteen suhdetta.

On ehkä jo tullut selväksi, että olen joukkoliikenteen, pyöräilyn ja kävelyn vakaa kannattaja. Perheessämme ei ole autoa, vaikka meillä on liuta lapsia ja päivissä monenlaista menoa. Ymmärrän toki, että joillekin auto on arjen välttämättömyys, mutta tarvitseeko sen olla sitä kaikille? Etenkään koululaisille?

Paneelissa aika loppui harmillisesti kesken, mutta olisin halunnut sanoa vielä tämän: panostukset ratikkaan, busseihin, pyöräteihin ja kävelykatuihin hyödyttävät meidän autottomien aikuisten lisäksi lapsia ja nuoria. Onhan se nyt kiva, että kouluun, kaverille, treeneihin tai ostoksille pääsee omin avuin, eikä aina pidä pyytää äiskältä kyytiä. Samalla kaupunki tulee tutuksi ja ruhokin saa liikettä – kunhan liikkuminen kävellen, pyörällä tai potkulaudalla on terveellisen lisäksi turvallista..

Ne, jotka toivovat yksityisautoilun ”helpottamista”, ovat usein myös huolissaan lasten ja nuorten vähäisestä liikkumisesta. Voisiko näiden kahden välillä jo kohta nähdä yhteyden?

Koululaisten vaalipaneelissa kysyttiin muuten myös, mistä kukin ehdokas olisi valmis luopumaan: omasta autosta, saunasta vai lemmikkieläimestä. Vaikea kysymys – minulla kun ei ole noista mitään!

Koulujen kuntavaalipaneeli striimattiin kaikkiin yläkouluihin.
Sen voi katsoa myös tallenteena Tampereen koulutuskanavalla klikkamalla tästä.  

Onko henkilökohtainen poliittista, mitä somessa kehtaa vaalien alla kertoa?

Moni ehdokaskaveri on tänään jalkautunut kaupungille jakamaan esitteitä ja kohtaamaan äänestäjiä. Vihreillä on hyvä yhdessä tekemisen meininki, joka varmasti näkyy myös katukampanjoinnissa! Itse vietän tämän päivän perheen parissa, mutta vaalikampanjan kiihtyminen ja kasvava näkyvyys eri kanavissa sai miettimään: mitä kaikkea itsestään voi tai pitää antaa likoon vaalien alla? Uskaltaako somessa olla ihan itsensä, onko henkilökohtainen poliittista ja millä perusteilla oma ehdokas valitaan?

Politiikan teko on tietysti asiakysymysten eteenpäin viemistä, mutta ei ole merkityksetöntä, millaiset ihmiset, persoonat, taustat ja tavat niitä ovat työstämässä. Itse ainakin lukeudun niihin, joka vaalikoneiden kysymysten lisäksi ottavat vähän selvää samanmielisistä ehdokkaista ja koittavat kartoittaa, ovatko he myös samanhenkisiä kuin minä. Ehdokasvalinnassa painaa ykkösenä puolue, kakkossijasta kisaavat ainakin mielikuva, ikä, sukupuoli, asuinpaikka, viestinnän selkeys ja jokin hankalammin hahmotettava ”fiilis”, joka ehdokkaasta syntyy.

Tiedän monen vaaleissa ehdokkaana olevan tuskailevan sen kanssa, mitä kaikkea sosiaalisessa mediassa voi kertoa tai miten päin täällä pitäisi olla. Onko henkilökohtaisen elämän jakaminen avoin kutsu trolleille tai poliittisen uskottavuuden itsemurha? Kannattaako kertoa tunteistaan, perheestään, heikkouksistaan tai hyödyntää edes huumoria? 

 

Aloitin itse blogin pitämisen vuonna 2010, vähän esikoiseni syntymän jälkeen. Perheblogista tuli se paikka, jossa purin arkeani, ajatuksiani, kirjoituksia ja kuvia kaikkein avoimimmin. Olen kirjoittanut kaikesta, mitä minulle kuuluu: vauvavuodesta, vanhemmuudesta, imetyksestä, erosta, työnhausta, Tinder-treffeistä, keskenmenosta, uusperheen kasvukivuista. Pikkuhiljaa blogin yleisömäärä kasvoi ja alustavaihdon myötä sitä luki tuhansia ihmisiä. Teistäkin osa on tullut seuraajiksi lähes kymmenen vuotta sitten ja muutamat “reaalielämän” ihanista ystävistäni olen löytänyt aikoinaan blogin kautta. Silti edelleen säpsähdän, jos joku vaikkapa työkuvioissa tai leikkipuiston laidalla kertoo tietävänsä minut blogista tai Instagramista.

Viime vuosikymmenen alussa sosiaalisen median todellisuus oli aivan toinen: “äitibloggaajien” piirit olivat pienet, kaupalliset yhteistyöt alkutekijöissään ja järjestäytyneen vihapuheen tilalla muutama hassu paheksuja. Kukaan ei välittänyt algoritmeista tai asetellut lounaskuvan ympärille kukkia – olimme arkisen tavallisia ja ehkä siksi mukavan samaistuttavia. Tämän päivän blogiskene on erilainen, enkä ole sieltä löytänyt paikkaani – toisaalta työ- ja perhe-elämä on vienyt mennessään eikä päivistäni edes kolmannen kierroksen vauvavuonna tahtonut löytyä vanhaa tuttua päiväkahvirakoa postausten kirjoittamiseen. Somen suurin rikkaus, vertaistuen voima ja kannustuksesta kertovat sydämet ja peukut, ovat silti edelleen tallella.

 

En itse ole poistanut vanhoja, hyvinkään henkilökohtaisia tekstejäni verkosta, mutta jos olisin nyt pyrkimässä politiikkaan ja luomassa somepresenssiä tyhjästä, harkitsisin varmasti tarkemmin, mitä voisin kertoa. Myös lasten yksityisyyden suhteen ajatukseni ovat muuttuneet vuosien varrella. Selaamalla vanhoja kirjoituksiani voi kuitenkin saada minusta jos jonkinlaisen kuvan – toivon tietysti, että se on mahdollisimman lähellä totuutta. Sillä tällainen minä olen: tarvittaessa vahva ja aika usein itkuherkkä ihminen, tummalla huumorintajulla kyllästetty, liikaa suklaata syövä ja asioita vatvoa äiti, kielellä kikkaileva ja alkusointuja arvostava Sanna. Minulle tapahtuneet asiat ovat muovanneet minusta minut, vahvimpana varmasti äitiys ja yllättävän eron jälkeen uuden elämän rakentaminen. Saamani apu, tuki ja palvelut ovat varmasti osaltaan myös kimmokkeena sille, että haluaisin olla tekemässä politiikkaa, joka tarjoaa niitä muillekin.

No, miten tämä kaikki liittyy kuntavaaleihin ja kampanjointiin? En edes aivan tiedä. Vaalien alla, nykyisessä poliittisessa ilmastossa ja sosiaalisen median kanavien armoilla on pakko olla vähän varovainen. Onko tällainen jokaisen cappuccinonsa someen postaava tavis varteenotettava valtuutettu? Täyttyykö inbox asiattomuuksilla, jos mainosrahat vievät tuntemattomia ihmisiä vanhojen tekstieni luo? Saavatko lapseni olla rauhassa? Ja vielä: tavoitanko yhtään äänestäjiä, kun kaikki muutkin kisaavat nyt näissä samoissa kanavissa ja monet paljon omaani isommalla budjetilla?

 

Somessa voisi olla niin paljon enemmän, mutta loppujen lopuksi en oikein osaa olla muuta kuin oma itseni. Tämänkin tekstin kirjoitin tänään hetken mielijohteesta kello 14.00-14.31, kun kuopus oli vihdoin nukahtanut päiväunille, kukaan ei jaksa välittää isompien lasten ruutuajan määrästä ja koti on tiskikoneen louskutusta lukuunottamatta hiljainen. En ole laskelmoinut, optimoinut, en ikinä hinkannut henkilöbrändiäni täydelliseksi. 

Olen fiksu, hauska, nopea oppimaan ja valmis opettelemaan, tiedän miltä tuntuu elää lapsiperheessä ja olla haastavissa elämäntilanteissa. Olen myös kipakka, kärsimätön ja kaupunkilaistunut, osaan kirjoittaa, en aina uskalla kertoa kantaani mutta olen valmis haastamaan pinttyneitä tapoja. Siksi minua kannattaa äänestää, uskoisin.

2. vaaliteema: Liikuttavan ihana Tampere – kannustetaan kaupunkilaisia kestävään liikkumiseen

Käyn nyt joka viikko läpi yhden kuntavaaliteeman nostamalla jokaisesta esiin kolme kohtaa. Kuulisin tosi mielelläni näihin liittyen muitakin ajatuksia kuin omiani – kommentoi rohkeasti! 

Tällä viikolla haluan haastaa ajatuksen siitä, että perhearki vaatisi omaa autoa ja ruuhkavuodet ruuhkassa istumista.

2. vaaliteema: Liikuttavan ihana Tampere – kannustetaan kaupunkilaisia kestävään liikkumiseen.

Kaikki irti ratikasta. 

Tavoiteaikataulussa ja -budjetissa valmistunut Tampereen raitiotie ja esteetön, ympäristöystävällinen ja miellyttävän matkan tarjoava punainen ratikka on kaupungin isoimpia panostuksia joukkoliikenteeseen. Ja onhan se nyt hieno! Eikä vain sitä, vaan myös lupaus kehittyvästä, kasvavasta ja kestäviin liikkumismuotoihin panostavasta kaupungista.

Kannatan rohkeaa raiteiden rakentamista yhä pidemmälle. Ratikan lisäksi tulee panostaa lähijunaliikenteeseen. Raiteilla kulkeminen on varteenotettava vaihtoehto myös keskustan ulkopuolelta tai lähikunnista suuntautuville työmatkoille. Näin saadaan vähennettyä autojen määrää keskustan alueella, mikä taas tekee siitä turvallisemman ja helpommin saavutettavan kävellen tai muilla kulkuneuvoilla – ja helpottaa myös niiden liikkumista, joille auto on välttämättömyys. 

Ratikka avartaa myös meidän autottomien perheiden liikkumismahdollisuuksia. Kyytiin saa bussia helpommin useammatkin lastenvaunut ja uutena juttuna myös pyörän! Ratikan ja pyörän yhdistelmällä etäisyys keskustasta luontokohteisiin vaikkapa Hervannassa tai Kaupissa lyhenee huomattavasti. Ja lisää kohteita tulee saavutettaviksi, jos ja kun raiteet vievät tulevina vuosina Lentävänniemeen ja lähikuntiin.

Ratikkahanke on myös ollut hyvä esimerkki lähes kaikkia kaupunkilaisia koskettavan hankkeen onnistuneesta viestinnästä. Oikea-aikaista ja osallistavaa, sopivan rentoa ja silti faktoja painottavaa tiedotusta on ollut ilo seurata.

Kun Tampereen valtuusto aikanaan hyväksyi ratikkahankkeen, tuuletin ilosta. Kun sitten työmaakoneet vyöryivät uuden kotimme ikkunan alle Tammelassa, hymy hyytyi. Tätä rytinääkö kuunnellaan seuraavat neljä vuotta? Bussipysäkit ja suojatiet vaihtoivat paikkaa, vedet menivät poikki tai maantiejyrä valvotti aamuviideltä. Nyt voin kuitenkin sanoa, että kyllä se kannatti. Kun punainen ratikka suhahtaa ohi nurmiradalla Sammonkadulla, tekee mieli jälleen tuulettaa tai ainakin vilkuttaa kuskille.   

Lue myös: Ratikkamatka varattu

Kirjoitukseni neljän vuoden takaa, kun asuimme ratikkatyömaan laidalla:
“Sitten kun minä olen kahleksan, saan mennä ratikalla kouluun”

Kehitetään keskustaa kävelijöiden ehdoilla ja tehdään pyöräilystä turvallista.

Kuinka moni lomamatkoillaan ihastelee eurooppalaisten kulttuurikaupunkien hyviä parkkiratkaisuja? Vai tuleeko lomakuviin ikuistettua enemminkin viihtyisät kävelykadut, niille levittäytyvät kahviloiden terassit, kivijalkaliikkeet ja katutaide? Niinpä. 

Tampere kasvaa koko ajan, mutta kaikille autoille ei ole tilaa keskustassa – eikä tarvitsekaan olla! Kun joukkoliikenne toimii ja kevyen liikenteen väylät ovat kunnossa ympäri vuoden, voidaan kaupunkilaisia kannustaa niiden käyttöön ja auto muuttuu pakosta poikkeukseksi.

Viihtyisä kaupunkitila houkuttelee luokseen niin omaa väkeä kuin matkailijoitakin. Digitalisaatio muuttaa kaupankäyntiä – isot ruokaostokset yhä useampi tilaa kotiovelle ja kivijalasta etsitään erikoisliikkeitä ja elämyksiä. 

Keskusta-alueen pysäköintimahdollisuudet maan alla ovat jo nyt hyvällä tasolla.  Toivon lisää kävelykatuja ja joukkoliikennepainotteisia katuja keskustaan ja suhtaudun kriittisesti Kunkun parkin rakentamiseen.

Perheessämme on kolme kouluikäistä lasta, jotka kulkevat opintielle ja harrastuksiin kävellen tai bussilla. Pyöräilemään en yksin päästä vielä vanhintakaan, koska se ei ole mielestäni tarpeeksi turvallista. Tähän haluaisin ehdottomasti muutoksen! Osa ongelmaa ovat pätkittäiset pyörätiet, osa autojen määrä ja osa autoilijoiden kiire tai piittaamattomuus heikommassa asemassa olevia tielläliikkujia kohtaan. Pyöräily on lapsellekin turvallisempaa, kun pyörälle on osoitettu oma ajorata – myös poikkeustilanteissa ja työmaiden kohdalla.

Lue myös: Pyörällä pääsee, kun pää(s)tetään

Tampereen polkupyöräilijöiden kuntavaaliteesit

Pidetään puistot puhtaina ja lähiluonto vehreänä.

Kaupunkilaisen kotiluontoa ovat puistot, rannat ja lähimetsät. Tampereen keskusta-alueen ylpeyksiä Pyynikkiä, Kauppia ja Iidesjärveä pitää vaalia, mutta samalla pitää pitää huolta vihreistä keitaista myös rakennetussa ympäristössä. Viheralueet virkistävät myös niitä, joilla ei ole mahdollista lähteä kauas etsimään luonnonrauhaa.

Haluaisin nähdä entistä enemmän puistoja, jotka houkuttelevat kaikenikäisiä viihtymään. Sorsapuisto on tästä hyvä esimerkki – lasten leikkipaikka, nuorison suosima koriskenttä, aikuisten liikuntavälineet ja iso vapaa nurmitila vesielementteineen houkuttelevat väkeä aamusta iltaan. Kahvikioski, puistokonsertit kesällä ja läheinen luistelurata talvella kruunaavat kaupunkilaisen “piha-alueen”. Vielä pitäisi panostaa siihen, että kaikki paikat ja välineet ovat käyttökunnossa.

Korona-aika on tuonut katukuvaan uuden ongelman, kun maskiroskat ja take away -tähteet pursuavat roskiksista tai jätetään surutta kadulle muiden vaivaksi tai pahimmassa tapauksessa eläinten tuhoksi. Nyt olisi korkea aika varmistaa, että kaupungissa on tarpeeksi roska-astioita ja niitä tyhjennetään riittävän usein. 

En uskalla edes laskea, montako tuntia olen viettänyt leikkipuistoissa istuen. Samalla on syntynyt hyvä käsitys siitä, millainen olisi täydellinen leikkipuisto: ehjät ja helppokäyttöiset laitteet eri-ikäisille (jos siihen ei voi lapsi itse kiivetä, se on huono!), hiekkaleluja iso kasa, penkkejä väsyneille vanhemmille ja pöytäryhmä eväiden syöntiin. Aidat ympärille karkailevia taaperoita varten ja puustoa varjostamaan kuumimpina kesäpäivinä. Plussaa on myös, jos puistosta löytyy liikuntavälineitä myös aikuisille tai lähistöltä saa napattua mukaan hyvän kahvin – latte kourassa lasten leikkien seuraaminen on paljon mukavampaa!

 

Mitä muuta:

  • Tilavat ja turvalliset pyörävarastot ja -parkit niin kotien kuin palveluiden yhteyteen
  • Pyöräetu kaupungin työntekijöille
  • Asennemuutos autoilun välttämättömyydestä
  • Liikuntapaikat kaikkien saavutettaviksi, kaupungin tilat hyötykäyttöön myös iltaisin ja viikonloppuisin
  • Kansallispuisto Kintulammille, kirsikkapuisto Eteläpuistoon?


Mitä mieltä olet näistä ajatuksista – kommentoi rohkeasti! Ensi viikolla kurkistetaan vielä kulttuurikaupungin kaupunkikulttuuriin.

 

Kaikki minusta ja vaaliteemoistani täällä

Terveisiä Tampereen valtuuston kokouksesta

Istuin eilen kello viidestä vähän yli puolilleöin varajäsenenä Tampereen kaupunginvaltuuston kokouksessa. Keskustelua käytiin muun muassa siitä, miten Tampereen viime vuosi sujui. Kaikesta huolimatta: aika hyvin. Tekemistä ja työtä (ja rahaa!) toki tarvitaan vielä esimerkiksi nuorten mielenterveyden kohentamiseen ja hoitohenkilökunnan työssäjaksamiseen. Ja moneen muuhun kohteeseen, kun kaupunki pyrkii pandemiasta ylös ja eteenpäin.

Useammassakin esityslistan kohdassa ja erityisesti kantakaupungin kaavoituksesta puhuttaessa keskustelu alkoi kiertyä liikkumisen ympärille. En pidä vastakkainasettelusta, mutta jostain syystä joukkoliikenteen ja kevyen liikenteen puolustaminen käännetään autovihaksi. Me vihreät olisimme toivoneet kaavaan vahvempaa joukkoliikennepainotusta. Se ei tarkoita, ettemmekö ymmärtäisi, että monet ihmiset tarvitsevat elämässään autoa. Kaupunkia voi (ja jos ilmastolta kysytään, pitää!) kuitenkin kehittää myös niin, että autoilu muuttuu pakosta poikkeukseksi. Se tarkoittaa sujuvaa joukkoliikennettä, turvallisia pyöräteitä ja kävelyyn kannustamista. Se tarkoittaa myös saavutettavia palveluita ja asumisen keskittämistä.

Haluaisin haastaa valtuustossa moneen otteeseen kuullun ajatuksen siitä, että ”ilman autoa ei vaan pärjää sitten kun tulee lapsia ja niille harrastuksia”. Mulle tuli lapsia, niillä on harrastuksia, täällä ollaan yhä vain, autottominakin! Itse asun kasvavassa kaupungissa juuri siksi, etten tarvitse täällä autoa arjen pyörittämiseen.

Seitsemän tunnin mittaiseksi paisunut kokous muistutti myös siitä, mitä tuleva valtuusto voi tehdä paremmin. Ehkä silloin päätöksenteko voidaan tehdä inhimillisinä aikoina, ilman venyviä puheenvuoroja ja kärkkäitä kärjistyksiä hakevia kommentteja?

Kuntavaalien ennakkoäänestys alkaa ensi viikolla. Tutustu ehdokkaisiin, käytä ääntäsi. Tulevaisuuden tuulien suunta päätetään nyt.

Sateenkaarikunnassa ihmiset kohdataan yhdenvertaisesti

Tänään maanantaina 17.5. on kansainvälinen homo-, trans- ja bifobian vastainen päivä, IDAHO-päivä. Mitä minä, enemmistön etuoikeuksista nauttiva valkoinen cis-heteronainen voisin siihen sanoa?

En ole nostanut sateenkaari-asioita isosti esille vaalikampanjassani kahdesta syystä: ensinnäkin luulen, etten tiedä niistä vielä tarpeeksi. Toiseksi – ehkä vielä tärkeämpänä – pidän tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia niin itsestäänselvinä ja perustavanlaatuisina politiikkaa ohjaavia arvoina, etten aina hoksaa miten kaikin tavoin niitäkin pitää vielä puolustaa. Myös meillä Suomessa, myös täällä Tampereella. IDAHO-päivä on yksi tapa muistuttaa meitä kaikkia siitä, että tekemistä riittää vielä.

Vaikka en tiedä, miltä tuntuu kuulua vähemmistöön, voin oppia. Voin kuunnella, kysyä, tuulettaa omaan kielenkäyttöön tai käsityksiin juurtuneita tapoja ja avartaa omaa näkemystäni. Tässä Seta ja some ovat hyviä opastajia – kuten myös omaani nuoremmat, avoimemmat ja tiedostavammat sukupolvet. Ja vaikkei haluaisi tuijottaa paljoa omaa napaa pidemmälle, valmius kohdata sateenkaari-identiteettiin liittyviä tunteita ja haasteita hyödyttää varmasti myös kaikkia meitä, jotka kasvatamme omia lapsiamme. Joskus pienilläkin asioilla on isompi merkitys: olen nähnyt kuinka pitkähiuksinen tai punaiseen puettu lapsi on monen puheessa automaattisesti tyttö ja koittanut herkällä korvalla kuunnella, miten omat koululaiseni puhuvat seksuaalivähemmistöistä. Olen ottanut leikkipuistokielen luontevaksi osaksi ”kaverin”, kun viittaan tuntemattomaan lapseen ja käynyt monen monta keskustelua sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, johon itse pyrin. 

Kaikissa kunnissa asuu eri-ikäisiä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Heidät tulisikin huomioida kaikessa päätöksenteossa. Mitä vaihtoehtoja sukupuolelle on päivähoitoonhakulomakkeessa tai vaikka bussikortissa? Onko päiväkodissa edelleen valittavana tyttöjen rauhalliset nukkeleikit tai poikien raisut autoradat? Onko koulussa wc-tiloja tai uimahallissa pukeutumistiloja kaikille sukupuolille? Miten seksuaalivähemmistöt kohdataan seniorityössä tai sateenkaariperheet neuvolassa? Onko kaupunkimme turvallinen kaikille?

Niin kauan kuin vaalikoneissa kysytään ehdokkailta mielipiteitä Pride-liputuksesta tai homoparien avioliitto-oikeudesta, ei hlbtiq-väestön tasavertainen asema ja oikeudet ole itsestäänselvä osa päättäjien työtä. Ihmisten moninaisuuden hyväksyminen, tasavertaisen kohtelun edistäminen ja ennakkoluulojen purku ei ole keneltäkään pois – tai jos on, niin sietää ollakin. (Minulta ei muuten koskaan ole kysytty, onko kaupungin ok liputtaa äitienpäivänä tai vaikka jonkun urheilujuhlan kunniaksi – pitäisiköhän?)

Olen kuntavaaliehdokkaana allekirjoittanut Setan sateenkaarikunta-sitoumuksen. ”Sateenkaarikunnan valtuutetut ja lautakuntien jäsenet varmistavat, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen ja sateenkaariperheiden ääni kuuluu päätöksenteossa, yhdenvertaisuutta edistetään ja seurataan ja vihapuhetta torjutaan aktiivisesti ja resursoidusti.”

Olen myös aiemmin allekirjoittanut Oikeus olla -kansalaisaloitteen oikeudenmukaisemman translain puolesta.

 

Rauhallista alkanutta viikkoa! Aurinko paistaa, mutta sääennusteet povaavat sadetta – ehkä tänään nähdään sateenkaaria myös Tampereen taivaalla?

Lue lisää sateenkaarikunnan tavoitteista ja katso oman kuntasi niihin sitoutuneet ehdokkaat: seta.fi/ihmisoikeudet/sateenkaarikunta/

Mietitkö, millä sanoilla puhuisit sukupuolten moninaisuudesta tai seksuaalivähemmistöistä? Minä ainakin mietin. Hyvänä tukena on Setan laatima sateenkaarisanasto:  seta.fi/sateenkaaritieto/sateenkaarisanasto/

 

1. vaaliteema: Rauhaa ruuhkavuosiin – tuetaan perheen ja työn sovittamista samaan kalenteriin paikallisin keinoin

Käyn nyt joka viikko läpi yhden kuntavaaliteeman nostamalla jokaisesta esiin kolme kohtaa. Kuulisin tosi mielelläni näihin liittyen muitakin ajatuksia kuin omiani – kommentoi rohkeasti! 

Aloitetaan siitä fyysisesti ja henkisesti lähimpänä itseäni olevasta eli perhearjesta.

Ensimmäinen vaaliteema: Rauhaa ruuhkavuosiin – tuetaan perheen ja työn sovittamista samaan kalenteriin paikallisin keinoin

Pienille paikka lähipäiväkodista.

Varhaiskasvatus on jokaisen lapsen oikeus. Parhaimmillaan se tukee paitsi lapsen kasvua ja kehitystä, myös koko perheen hyvinvointia. Vanhemman tulee voida luottaa siihen, että lapsella on hoitopäivän aikana lähellään turvalliset, tutut ja pätevät aikuiset pienissä lapsiryhmissä, joissa jokaiselle on aikaa, ja että hoito tapahtuu tarkoituksenmukaisissa, terveellisissä tiloissa. Päiväkodin sijainti lähellä kotia tai helppojen kulkuyhteyksien varrella (esimerkiksi lähellä vanhempien työpaikkaa) sujuvoittaa arkea ja edesauttaa vanhempien jaksamista. 

Tampereella tulee jatkossakin panostaa laadukkaaseen varhaiskasvatukseen, joka turvataan oikein mitoitetuilla resursseilla, hoitajien ja varhaiskasvatuksen opettajien palkkauksella työtyytyväisyydellä sekä rakennusinvestoinneilla. Kaupungin kasvaessa myös päivähoitopaikkojen tarve kasvaa koko ajan: seuraavien kolmen vuoden aikana Tampereelle valmistuu 12 uutta päiväkotia. Hoitopaikkoja tulee olla riittävästi siellä, missä lapsiperheet asuvat – myös kaupungin keskustan tuntumassa. Kalevassa tilanne paranee huomattavasti vastavalmistuneen Pellervon päiväkodin ja rakenteilla olevan Sammon kampuksen myötä.

Olen nyt äitinä toisella kierroksella varhaiskasvatuksen maailmassa. Isommat lapseni ovat jo koululaisia, mutta aikanaan heidän kohdallaan subjektiivinen päivähoito-oikeus ja lämmin yhteistyö päiväkodin henkilökunnan kanssa mahdollistivat itselleni tuloksekkaan työnhaun ja toimivan arjen yhden vanhemman perheessä.

Nyt kaksivuotias kuopuksemme aloitti päivähoidon olosuhteiden pakossa odotettua aiemmin ja pikaisella aikataululla. Päädyimme pieneen yksityiseen päiväkotiin, koska varmuutta lähellä kotia sijaitsevasta kunnallisesta hoitopaikasta ei ollut. Arkemme olisi paljon uuvuttavampaa, jos tarhamatkoihin tuhrautuisi päivästä tunteja. Pienessä ryhmässä pienikin lapsi saa osakseen tarvitsemaansa hoivaa, läheisyyttä ja yksilöllistä ohjausta. 

 

Koululaisille sopivat ryhmäkoot ja kerhoja yksinäisiin iltapäiviin. 

Monessa tamperelaisessa koulussa oppilaiden ryhmäkoot hipovat jo maksimia. Isossa ryhmässä opettajan perustyö vaikeutuu, kun aika ei yksinkertaisesti riitä jokaisen oppilaan huomioimiseen. Pienemmässä ryhmässä on helpompi tunnistaa erilaiset oppijat sekä havaita lapsen tai nuoren haasteet varhaisessa vaiheessa, jolloin niihin puuttuminen on helpompaa. 

Pienten koululaisten yksinäiset iltapäivät ja pitkät loma-ajat aiheuttavat monessa perheessä päänvaivaa. Kaikissa perheissä ei myöskään ole taloudellisia mahdollisuuksia lasten harrastuksiin tai kesäleireihin, mikä asettaa lapset eriarvoiseen asemaan. 

Tampereella on otettu hyviä askeleita kohti niin sanottua harrastamisen Suomen mallia, jossa harrastusmahdollisuudet tuodaan koulupäivän yhteyteen ja koulujen tiloihin iltapäivän tunteihin. Tätä kehitystä pitää ehdottomasti tukea ja jatkaa yhteistyössä erilaisten palveluntarjoajien, kuten urheiluseurojen kanssa. Kaupungin pitää tarjota myös entistä parempaa tukea perheille loma-aikoina: kesän 2021 ilmainen puistoruokailu Peltolammilla on askel oikeaan suuntaan.

Kun koulupäivä loppuu kahdelta ja vanhemman työt viideltä, harrastukset alkavat kuudelta ja herätyskello asetetaan taas seuraavaan aamuun puoli seitsemäksi, on kalenterirumba valmis ja perheen yhteinen aika vähissä. Koronavuoden pisimmät kuukaudet pudottivat kaikki menot pois perhekalenterista ja opettivat sen, mitä arvoa on rauhallisemmasta arjesta. Kaikki eivät kuitenkaan voi olla etätöissä kotona vastaanottamassa puoliltapäivin kotiin palaavia koululaisia. Kolmasluokkalaisella ei enää ole oikeutta iltapäiväkerhoon, vaikka kovin pieni hänkin vielä on. Entä jos koululta saisi välipalan, läksyparkin ja liikuntaharrastuksenkin? Pysyisivätkö silloin yhä useammat lapset kyydissä ja vanhemmat välttyisivät arjen uupumiselta?

Ennakoivaa apua kaikenikäisten koteihin ja digipalvelut perheiden tueksi.

Perheiden palveluita ei tule heikentää menoleikkauksilla. Apua tulee saada ajallaan ja läheltä, oli kyseessä sitten koulupsykologi, äitiys- tai lastenneuvola, perheneuvola tai vaikkapa lapsiperheiden kotipalvelu. Jos ennaltaehkäiseviä, matalan kynnyksen palveluita vähennetään, kasaantuvat ongelmat palveluketjun kalliiseen loppupäähän tai ovat hankalasti korjattavia.

Poikkeusoloissa monissa julkisissakin palveluissa otettiin digiharppauksia ja kehitettiin erilaisia etäikaan sopivia teknisiä ratkaisuja. Näitä ei pidä haudata koronapandemian jälkeenkään, vaan hyödyntää soveltuvin osin myös jatkossa. Voisiko esimerkiksi vakioneuvolakäyntien rinnalle tuoda joustavasti varattavia terveydenhoitajan tai vaikkapa imetysohjaajan etätapaamisia, joissa keskitytään päivän polttavaan huoleen tai vanhempien jaksamiseen eikä niinkään vauvan kasvukäyrien mittaamiseen? 

Olen itse saanut perhearkeen ja omaan jaksamiseen korvaamatonta apua lapsiperheiden kotipalvelusta ja neuvolapsykologilta. Kotiapua ja keskusteluapua on jopa tyrkytetty, kun elämässä on ollut vaikeampia vaiheita. Kertoessani hyvistä kokemuksista monet tuttavat huokailevat “olisinpa tiennyt” tai “miksei minulle kerrottu tuosta”. Palvelut pitääkin tuoda sinne, missä niiden käyttäjät ovat ja huolehtia hyvästä tiedonkulusta. Pitää myös varmistaa, etteivät perheet ole eriarvoisessa asemassa palveluiden saajina asuinpaikasta riippuen – kriteerit niiden saamiseksi tulee olla samat kaikille ja ruuhkaan pitää varustautua resursseilla.

Mitä muuta:

  • Perheiden monet muodot yksinhuoltajista uusperheisiin ja sinkkuäideistä sateeenkaariperheisiin näkyväksi
  • Poliittinen keskustelukulttuuri perheitä arvostavaksi ja vanhemmuutta tukevaksi
  • Lapsivaikutusten arviointi päätöksenteon tueksi
  • Tampereen kaupungista perheystävällinen työpaikka

Mitä mieltä olet näistä ajatuksista – kommentoi rohkeasti! Ensi viikolla esiin nousevat kestävään liikkumiseen ja viihtyisään kaupunkiin liittyvät teemat.

 

Kaikki minusta ja vaaliteemoistani täällä

Hyvää äitienpäivää!

Olen ollut äiti pian 11 vuotta. Se on iso siivu elämästäni. Haastavin, hulvattomin, vastuullisin ja vaikuttavin rooli, joka minulle on annettu. 

Äitinä olen aina vähän huolissani: tuliko kaksivuotiaalle laitettua tarpeeksi lämpimät hanskat, kävelevätkö isommat turvallisesti kouluun, olinko illalla viimeiseksi ruutuajasta ragetessani vähän liian tiukka vai sopivasti rajoilla rakastava?

En ole vain äiti, olen paljon muutakin, mutta äitiys on antanut minulle uudenlaista voimaa, vahvuutta ja näköalaa tarkastella asioita muistakin kuin oman napani perspektiivistä. Esikoiseni synnyttyä myös kaikkien muiden maailman lasten hyvinvointi meni entistä vahvemmin ihon alle. Lasten kasvaessa on avautunut myös se, miten iso vaikutus julkisilla palveluilla on perheiden hyvinvointiin. Kun kehitämme kaupunkia, emme tee sitä vain itsellemme vaan kasvaville ja tuleville sukupolville. 

 

Olen mukana urasuuntautuneiden äitien Mothers in Business -yhdistyksessä. MiB tarjoaa vertaistukea, verkostoja ja viisautta ja on lisäksi aktiivisesti lobbaamassa perheystävällisen kunnan käytänteitä valtakunnallisesti. Olen yksi MiBin kuntavaaliehdokkaista, näin vastaan yhdistyksen vaaliteemoihin:

”Haluan olla mukana mahdollistamassa perheen ja työn sovittamista samaan kalenteriin, paikallisin keinoin: varmistetaan pienille paikka lähipäiväkodista, rajataan koululaisille sopivat ryhmäkoot ja tarjotaan harrastuskerhoja yksinäisiin iltapäiviin. Tuodaan ennakoivaa apua kaikenikäisten koteihin ja jatketaan perheiden digipalvelujen kehittämistä etäajasta oppien.

Toivon, että kaupunkilaisia koskevissa päätöksissä lapsivaikutusten arviointi on normi eikä poikkeus ja että perheystävällisyyden ajatus kattaa monet erilaiset perhemuodot yksinhuoltajista uusperheisiin. Tampere voisi toimia edelläkävijänä kahden kodin perheen lasten aseman vahvistajana. Merkittävänä työnantajana kaupunki voi myös luoda ja vahvistaa perheystävällisen työpaikan käytäntöjä.

Poliittisen keskustelukulttuurin tulee kääntyä kannustavaksi, perheitä ja vanhemmuutta tukevaksi. Tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja ympäristön kunnioittamisen tulee olla kaiken päätöksenteon taustalla. Tulevaisuuteen katsovana, osallistavana ja kehittyvänä kaupunkina meillä on Tampereella tähän hyvät mahdollisuudet.”

Lisää ajatuksia perheystävällisestä kunnasta ja kaikki MiB-ehdokkaat löydät täältä:  mothersinbusiness.fi/kuntavaalit-2021

Hyvää äitienpäivää!

Ratikkamatka varattu

Varasin eilen paikan – tai oikeastaan kolme – ratikkamatkalta. Tampereen ratikka on suhannut raiteilla jo useamman kuukauden, ensi viikolla koeliikenne avautuu myös tavan kaupunkilaisille. Koronatilanteen vuoksi testiajolle pääsee mukaan vain ennakkoon ilmoittautumalla.

Vouhkaan ratikasta ehkä hulvattoman paljon, mutta: onhan se nyt hieno. Eikä vain sitä, vaan myös lupaus kehittyvästä, kasvavasta ja kestäviin liikkumismuotoihin panostavasta kaupungista.

Tässä pandemian keskellä pieniä ilonpilkahduksia on saanut välillä hakemalla hakea. Yksi niistä isommista on tämä auringossa välkehtivä punainen ilmestys. Seuratkaapa ihmisten ilmeitä, kun ratikka kulkee viuhuen ohi tai kurvaa kulman takaa näköpiiriin. Yhdessä katselemme sitä kepeästi nyökytellen. Siinä se nyt on, terveinen tulevaisuudesta! Ratikkahankkeen vastustajatkin ehkä vienosti hymyilevät, kun kellot kilkattavat ja vaunut lipuvat läpi risteyksen, sulavasti ja sujuvasti.

Itse meinaan aina välillä morjenstaa tyhjää ratikkaa kuin mikäkin maalainen ja pöljänä osoittelen sitä kävelypalavereiden aikana videokuvalta helsinkiläisille tiimikavereilleni. Kaksivuotiaani suurinta hupia on bongailla vaunuja pyörän tarakalta. ”Tuolla on latikka! Latikkaaaaa!”

Viimeistelen juuri mielipidekirjoitustani autottomasta perhearjesta. Siihenkin tuskaisten työmaavaiheiden läpi puskenut, kollektiivisen liikennekaaoskokemuksen koko kaupungille antanut ja täydellisen ajoituksen ratikka tuo aivan uutta vauhtia.

« Older posts Newer posts »

© 2021 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑